No niin. Kauran kirjoituksen luettuani aukesi jokin nostalgiapato ja tamburiinin paukutus ei jätä minua rauhaan. Ala-asteella minulla oli aivan valtavan hieno sininen pitkähihainen froteesta valmistettu jumppapuku ja valkoiset nahkaiset jumppatossut, joiden mokkapohjissa oli kumiset liukuesteet. Erityisesti jumppapuku sai minut tuntemaan itseni urheilulliseksi. Opettaja paukutti tamburiinia sellaisella pehmeäpäisellä nuijalla ja me juoksimme tahdissa ympyrää jumppasalissa. Siitä on hienot muistot, ehkä sen vuoksi että niinä hetkinä olin jumppatunnilla hyvä. Muissa lajeissa en ollut hyvä, mutta rytmitaju on minulla aina ollut kohdallaan ja osasin siis juosta tahdissa.

Yläasteella kahdeksannella luokalla sisäliikuntatunneilleni ilmestyi kuntopallo. Se oli mielestäni maailman järjettömin kapine. Luokkatoverini suhtautuivat siihen täysin tyynesti, joten oletan että se oli esitelty heille jo seiskalla. Olin vaihtanut koulua, enkä ollut kuuna päivänä nähnyt moista. Se oli sellainen koripallon kokoinen, mutta huomattavasti painavampi pallo, jota piti nostella. Mielummin olisin nostellut puntteja, niistä saa sentään jollain tavalla otteen. Mutta ei, me nostelimme palloja. Muistaakseni joskus myös heittelimme niitä.

Yläasteella meidät myös pakotettiin suunnistamaan. Se, että metsässä oli meidän lisäksemme juoksemassa myös itsensäpaljastajia ja heitä jahtaavia poliiseja ei haitannut, ainakaan opettajaa. Hiihto samaisessa metsässä oli talvella opettajan suosikkilaji. Liikuntatunti oli keskellä päivää, joten oli aikamoinen suoritus ehtiä vaihtaa vaatteet, kävellä ladun alkuun, hiihtaista, kävellä takaisin koululle, käydä suihkussa ja laittaa itsensä kahdessa tunnissa. Siitä oli leikki ja rentoutuminen kaukana! En vieläkään ole hiihtänyt tuon jälkeen, vaikka se kenties voisi omaa tahtia suoritettuna, kaikessa rauhassa, olla ihan kivaakin.

Kouluaikaiset liikuntakokemukseni ovat siis pääosin negatiivisia. Koululiikunnan tarkoituksena tuskin on etäännyttää liikunnasta tai taata, että yksikään aikuinen ei koskaan hiihdä tai telinevoimistele. Toivoisinkin, että nykyään kouluissa liikunta olisi hieman enemmän oppilaslähtöistä, että kaikkien ei tarvitsisi suorittaa samoja asioita, että oppilaat saisivat valita. Onneksi olen vanhempana löytänyt minulle sopivia lajeja, joista aidosti nautin ja joita saan tehdä omista lähtökohdistani.

Putkiremontti lähestyy huimaavaa vauhtia ja viimeiset kahdeksan päivää olen pussittanut tavaroita. Pelkään, että tämä pakkaus- ja suojausvaihde voi jäädä päälle. Näen jo itseni kulkemassa kaupoissa tai ystävien luona mukanani muovipusseja ja teippiä, pakkaamassa kaikki käsiini osuvat kirjat ja tekstiilit kahteen muovipussiin ja teippaamassa pussit tiukasti kiinni.

Olen myös toiminut kuluttaja-aktivistina. Kävin kaupassa, joka mainosti suuresti ja näkyvästi tarjoustuotetta, joka sitten kohtaamani myyjän mukaan ei ollut ollenkaan tarjouksessa ja jota ei itse asiassa ollut edes valikoimissa. Jouduin ostamaan normaalihintaisen ja tietysti kalliimman, etenkin kun uskoin myyjää ja luulin lukeneeni tarjouksen väärin. Kotona luin mainoksen uudelleen ja totesin myyjän olleen väärässä. Minua nyppi todella. Tein kauppaan kirjallisen reklamaation netin kautta ja odotin viikon vastausta. Kun sitä ei kuulunut, soitin kauppaketjun asiakaspalveluun ja olin närkästynyt. Oletin, että asia tahdottiin jättää käsittelemättä ja toivottiin, että aika tekisi tehtävänsä. Ei, ei ja ei. Minulla oli nyt missio (ja liikaa aikaa kaikesta pussittamisesta huolimatta?). Kaupasta soitettiin minulle tänään. Soittaja pahoitteli tapahtunutta (kyseessä oli puute myyjän perehdytyksessä) ja viivettä asian käsittelyssä (katkos tiedonkulussa). Haen perjantaina kaupasta reilun hyvityslahjan, sillä "jokainen asiakas on heille tärkeä". Nyt minulla on hyvä mieli ja voin jatkossakin asioida kaupassa viikoittain, kuten ennenkin.

Lähestyvän putkiremonttimme takia olen ollut pakotettu vierailemaan useissa rautakaupoissa miettimässä peilikaappi-, käsienpesuallas- ym. ratkaisuita kylpyhuoneeseemme. Minä käsitän rautakaupat erikoisliikkeiksi. Minulla on aina ollut erikoisliikkeestä sellainen käsitys, että siellä on k.o. erikoisalansa tuntevaa ja osaavaa henkilökuntaa. Ilmeisesti asia ei olekaan niin ja käsitykseni erikoisliikkeestä alansa asiantuntijana on täysin virheellinen ja typerä.

Haluatteko esimerkkejä? Ai ette. No, saatte niitä joka tapauksessa.

OT: Hei, olisimme kiinnostuneita tietämään mitä tämä kaappi maksaa valkoisella rungolla ja valkoisella ovella.
M: Sitä nyt ei todellakaan saa valkoisella rungolla, ainoastaan sinisellä.
OT: Ai, kun tässä esitteessä sanotaan "Saatavana myös valkoisella rungolla".
M: Mitä? Ai sanotaan vai? No, kai niitä sitten saakin myös valkoisella. Minäpä kirjoitan tästä tilauksen.
OT: Niin, siis me haluaisimme nyt ensiksi tietää sen hinnan.
M: No se lukee tuolla lapussa.
OT: Siellähän on vain se kokonaishinta, johon tuon kaapin lisäksi kuuluu myös allas, peilikaappi, kolme muuta kaappia ja ritilä.
M: Kyllä ne hinnat siellä on, hintalapun kääntöpuolella.
OT: Ai, ja meidän olisi pitänyt tietää se?
M: Kyllä se siellä lukee ihan selvästi. (Toim huom: Lukihan se, fonttikoolla 5 kirjoitettuna, lapun ylälaidassa.)
M: Se hinta on siis XXX euroa niinkuin tässä lukee.
OT: Niin, mutta se on tuon erikoisvärisen hinta, mitä se valkoinen maksasisi?
M: No en minä tiedä.

OT: Hei, haluaisin tietää miten käsienpesualtaaseen kiinnitetään tuo koristejalka. Lähinnä minua kiinnostaa se, saako sen irti siivouksen ajaksi tai jos vaikka täytyy avata vesilukko viemärin mennessä tukkoon.
M: Uhhh, en ole koskaan asentanut tuollaista. Mitenköhän se laitetaan siihen?
OT: Niin, onko se kiinteä siten että sitä ei saa irti irroittamatta käsienpesuallasta?
M: Niin, se on hyvä kysymys. Ehkä sitä ei saa irti, tai sitten sen saa, sehän riippuu siitä miten sen asentaa.
OT: Ja mitenköhän se asennetaan?
M: Niin, hmmmm, uhhhhh.
OT: No, ehkä me vielä katsellaan vähän.

Ensimmäinen asia, jonka opin aloitellessani työelämässä oli se, että "En tiedä" ei ole riittävä vastaus. Jos ei tiedä, täytyy ottaa selvää. Se tietysti vaatii sitä, että paikassa on edes yksi joka tietää ja jolta voi kysyä.

Jos Bauhaus lyö markkinoilta kaikki kilpailijansa, väitän, että pääasiallisena syynä tuskin on halvat hinnat. Bauhaus on ainoa kauppa, jossa myyjät tiesivät tuotteistaan, olivat aidosti kiinnostuneita asiakkaista ja osasivat asiansa. Se oli aito erikoisliike, siinä merkityksessä kuin minä sanan ymmärrän.

Viime viikko meni vauhdilla. Ensin muutama päivä Helsingissä ystäviä tapaamassa ja sitten pari päivää Suunnatonta Mehustusta. Mehuasemalla 60 kg omenaa muuttui herkulliseksi omenatuoremehuksi, joka on aivan taivaallisen makuista ja kaiken lisäksi myös sokeritonta ja lisäaineetonta. Jääkaappimme on aivan ääriään myötä täynnä ja silti niin kovin mielelläni hankkisin vähän lisää omenoita ja menisin vielä uudestaan mehuasemalle. Mies yrittää hillitä intoani, joka hiipuu pakosta muutenkin. Nyt keskityn putkiremonttiin ja sen aiheuttamiin suojaustarpeisiin kotonamme. Kaikkien kirjojen pussittamisesta tulee oikein hupaisa projekti, muista tavaroista puhumattakaan.

Loppuviikosta alkoi flunssa puskea pahasti päälle. Lauantaina noudatin ystävällisen kommentoijan ohjeita ja join paljon inkivääriteetä. Vältin visusti mittaamasta kuumetta, sillä sunnuntaina oli balettitunti ja kuumeisena ei saa urheilla. Tottahan toki tiesin, että minulla oli kuumetta, mutta kun en ikään kuin virallistanut sitä mittaamalla, niin saatoin päättää että sitä ei ole ja siis mennä sunnuntaina balettiin. Fiksua? Ei kai. Jaksoin tosin tunnin oikein hyvin ja minulla oli hauskaa. Kuume siinä kyllä vähän nousi lisää ja iltapäivällä en jaksanutkaan mitään muuta.

Kuuluin kolmen hyvän ritarin koplaan, joka taisteli pahaa vastaan. Olimme tällä kertaa tunkeutuneet pahan kuninkaan talon ylimpään kerrokseen. Sieltä laskeuduimme alempiin kerroksiin huoneen kolmessa suuressa takassa olevilla hisseillä ja suoritimme tehtävämme. Nousimme takkahisseillä takaisin ylimpään kerrokseen, pahan kuninkaan miehet ajoivat meitä takaa. Saimme takkahissien ovet juuri ajoissa lukittua, silti oli kiire, oli kysymys sekunneista. Laskimme yhden ylimmän kerroksen seinistä rampiksi, jota pitkin pakenimme lentävällä skootterillamme yötaivaalle.
Minä katsoin eilen vain Monkin ja vähän JFK-elokuvaa. Miten voin nähdä tällaisia unia?

Silläkin uhalla, että tästä tulee Suuri Hilloamis- ja Säilöntäblogi, jaan oppimani asiat kanssanne.

• Hillosokeria voi laittaa kiloon omenaa vain 250 g ja hillo hyytyy edelleen (ja toivottavasti myös säilyy).
  
• Mehuasemalle soittaessa ei saa aikaa samalle viikolle keskellä suurinta sesonkia, vaikka haluaisi kovasti.
  
• Lasipulloja on vaikea löytää kaupoista ja muovipulloihin säilöttynä mehu on pakko pakastaa.
  
• Lasipulloille korkeiksi tarkoitettuja kumituppiloita on vielä vaikeampi löytää, ne on myyty loppuun useassa paikassa. (Lopettakaa hyvät ihmiset se säilöminen ja hamstraaminen, tai ainakin säilömistarvikkeiden hamstraaminen!)
  

Puoli päivää meni tällä viikolla niitä tyhjiä lasipulloja metsästäessä. Lopulta onneksi löytyi, ja Suuri Tuoremehuprojekti ei hyytynyt heti alkuunsa. Nyt pullot täytyy pestä, liottaa ja kuumentaa uunissa.Vaikuttaa aivan omalta tieteenalaltaan, onneksi netistä löytyy ohjeita. Niissä tosin valitettavasti ollaan kovin niukkasanaisia selitysten suhteen ja minun on vaikea noudattaa ohjeita sokkona, ymmärtämättä miksi. Ok, käsitän sen liotusjutun, sillä herätellään nukkuvat pöpöt, jotta ne voidaan sitten uunissa käristää kuoliaiksi. (Miten brutaalia!) Mutta miksi kummassa ne pullot kääritään sanomalehteen uunikuumennusta varten? Se on minulle suuri mysteeri.

Ensimmäinen syysmyrsky aiheutti myös tällä viikolla stressiä. Omenat kun tulisi mielellään viedä suoraan puusta mehuasemalle ja mehustusaika saatiin vasta ensi viikoksi. Huolestuin siitä, että ensi viikolla ei puissa enää ole mitään poimittavaa ja mehustettavaa. Suuri Tuoremehuprojekti sään armoilla!

Nyt täytyy vielä löytää jostakin ne kumikorkit ja jotain atamonia. Kumikorkkeja kun ei saa keittää vaan ne liotetaan siinä atamonvedessä ohjeen mukaan. Toivottavasti ohje löytyy atamonpaketista ja paketti ruokakaupasta.

Kyllä tämä säilöminen on sitten jännittävää puuhaa! Eräs rouva sanoi minulle tällä viikolla, kuunneltuaan juttujani, että olen oikea (koti)talousihminen. Sehän tässä onkin, en minä oikeasti ole. Sen takia tämä kaikki onkin niin uutta ja kiinnostavaa.

Ihanaa kun on syksy ja kaikki kansalaisopiston kurssit alkavat! Sain upottaa tällä viikolla käteni taas saveen. Olinhan sitä jo kauan ja hartaasti odottanutkin. Kesätauko tuntui aivan kaamean pitkältä. Savikin oli säilynyt hyvin kesän yli vaikka yhtään opettajan neuvoa en muistanut noudattaakaan. Siellä se vaan oli loikoillut muovipussissa, kahteen kosteaan siivousrättiin käärittynä saunan pesuhuoneen lattialla (se savi siis, ei opettaja). Ei tarvinnut edes vaivata sitä uudestaan, pääsin ilman työtä ja vatvaamista suoraan luomisvaiheeseen. Aivan hillittömän hauskaa!

Kesäisen Kreetanmatkamme innoittamana hain kirjastosta kolme keittokirjaa; yhden kreetalaisen ja kaksi kreikkalaista. Eilen väänsin sitten kesäkurpitsakroketteja yhdistämällä näiden kolmen kirjan ohjeet yhdeksi reseptiksi. Hyvää tuli vaikka en osaakaan paistaa. Kroketit siis maistuvat periaatteessa juuri täydellisiltä, mutta ovat niin rasvaisia että minulla tulee niistä vatsa kipeäksi.

Ihan totta, paistaminen tuottaa minulle aivan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. En yleensä paista mitään, koska en osaa ja lopputulos maistuu vain pahan rasvaiselta. Sen sijaan olen hyvä keittämään, hauduttamaan, kuullottamaan ja wokkaamaan sekä uunipaistamaan. Ainoa ruoka, jonka osaan paistaa paistinpannulla on lettu. Kaikki muu on aivan ylivoimaista. Eilinen osoitti sen taas kerran. Seuraavalla kerralla teen kroketit uunipellillä samalla tavalla kuin lihapullatkin.

Taivas oli sininen, ilmassa tuoksui syksy ja aurinko lämmitti olkapäitäni istuessani torikahvilassa. Lautasellani oli lämmin, höyryävä muurinpohjalettu ja sen päällä paljon vadelmahilloa. Mukissa oli kylmää rasvatonta maitoa. Istuskelin, nautin letun ja maidon mausta ja tunnustelin uutta vapauttani. Tuntui hyvältä, aivan kuin joku olisi nostanut harmaan seitin pois päältäni. Oli kevyt hengittää.

Olen löytänyt tuunaamisen kiehtovan ja valloittavan maailman!

Pyöräni näyttää nyt aivan erilaiselta kuin ennen, jotenkin sporttisemmalta ja viimeistellymmältä. On se merkillistä ja upeaa, miten pienikin tuunaus saa aikaan ihmeitä!

Fillarinihan ei ole mikään muodikas hybridi- tai trekkingpyörä. Se on ihan tavallinen ja pidän siitä kovasti. Olen jo sen hankkimishetkestä lähtien harkinnut sen kustomointia ja katsellut erilaisia osia lukuisissa urheilukaupoissa. Eilen vihdoin ostin kaksi ensimmäistä tarviketta hyvästä ja palvelevasta urheilukaupasta. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että mennessäni yksin suureen urheilukauppaan en saa sieltä yleensä minkäänlaista palvelua, Miehen kanssa yhdessä näissä liikkeissä asioidessani palvelu pelaa aina. Olenkin valinnut sen urheilukaupan, jossa minua kohdellaan ihmisenä myös yksin liikkuessani. Kiitos keskustan Elmo-Sport!)

Mustan, kauniin, tiheäverkkoisen ostoskorin laitoin itse pyörän takapakkarille, mutta mustien, päätyheijastimilla varustettujen muovisten käsikahvojen asennus vaati Miehen ystävällistä apua. Vanhat valkoiset kahvat istuivat tiukassa ja lähtivät hankalasti pois. Kun ensimmäinen uusi kahva oli jo puoliksi asennettu, havaitsin että meillä oli Miehen kanssa aivan eriävät käsitykset siitä mihin suuntaan sormilovien kuuluu olla. Vaati kauhean paljon voimaa ja aikaa että Mies sai sen kädensijan käännettyä minun mielestäni oikeaan suuntaan. Toinen katsottiinkin sitten jo alussa oikein päin, joka siis Miehen mielestä oli ihan väärin päin.

Pyörä näyttää nyt kerrassaan upealta! Poljen ehkä jo tänään katselemaan mustia polkimia ja uutta kilikelloa. Tähän tuunaamisjuttuun kun jää kiinni nähkääs.

Katsoin MTV3:n uuden kotimaisen uutuussarjan Firman aloitusjakson kiinnostuneena siitä onko käsikirjoittaja voinut keksiä jotain, joka ylittäisi minun työtodellisuuteni. Ei ollut. Makeat naurut sain paikoittain, sen verran tutuilta jotkut tilanteet tuntuivat. Tosin, todellisuus on huomattavasti tarua ihmeellisempää.

Tänään on ollut valtavan hyvä päivä.

Mies hankki ja asensi koneeseeni uuden, suuremman näytön. Maailma näyttää aivan erilaiselta. Ihanaa.

Nettiyhteys tökki viikonloppuna. Soitin asiakaspalveluun ja sain todella ystävällistä palvelua. Tunsin oloni aivan ...asiakkaaksi (siis positiivisessa mielessä, mikä on nykyään harvinaista). Asiakaspalvelu välitti pulmani tekniselle tuelle, tekninen tuki soitti minulle heti, sitten vielä oma-aloitteisesti uudelleen, välitti tiedot edelleen kentälle, josta minulle soitettiin ja ongelma ratkaistiin. Nyt netti toimii taas erinomaisesti ja olen Tyytyväinen Asiakas. Tänään kokemani voisi olla kaikkien asiakaspalvelutapahtumien huipputavoite. Täydellinen 110 prosenttinen suoritus, jossa kaikki ketjun osat loksahtavat täydellisesti paikoilleen. Hienoa Sonera ja suurkiitos!

Kokeilin uutta tonnikalarisottoreseptiä ja ruoasta tuli todella hyvää. Lauantain alkuillan Bills mat lunasti siten heti paikkansa uutena lempiohjelmanani. Eikä ohjetta tarvinnut edes "korjata". Pidän yksinkertaisista resepteistä, joissa luotetaan muutamaan raaka-aineeseen. Suhtaudun epäluuloisesti ruokaohjeisiin, joihin sisältyy paria kymmentä eri ainesosaa ja niiden keittämistä, paistamista, friteerausta, liekittämistä ja ryöppäämistä. Yksinkertainen on maukasta. Ohjelman tyyli viehätti minua myös. Osa ohjeista näytettiin ilman "selostusta", pelkkänä kuvana, luottaen katsojan käsityskykyyn.

Mistä tietää lukeneensa liikaa blogeja viimeisen vuorokauden sisällä? Kun näkee yöllä unta Schizo-Jannesta ja muista, ja ensimmäinen ajatus yöllä havahtuessa on "Mun täytyy blogata tästä!".

Tänään alkoi ykkösellä taas lempisarjani Monk. Sen jälkeen onkin sopiva puolen tunnin tauko ennen kolmosen Talismania. Tämä se on sitä lauantai-illan huumaa!

Missä menee sinnikyyden ja tyhmyyden välinen raja? Kuinka kauan on sisukasta ja positiivisella tavalla periksiantamatonta yrittää vielä? Milloin yrittäminen on enää ainoastaan typerää? Kuinka kauan kannattaa hakata, tai jopa antaa muiden hakata, päätään seinään? Mikä on se hetki, jolloin voi lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kohti auringonlaskua, vapaana ja rauahallisin mielin tietoisena siitä, että on tehnyt parhaansa? Suuri kysymys, ja minulla on vielä viikko aikaa pohtia. Tärkeintä kai on se, että itse tietää kuka on ja mitä on tehnyt.

Positiivista on se, että olen huomannut että lähelläni on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja kuuntelemaan kunhan vain annan mahdollisuuden ja kerron. Ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Se tuntuu hyvältä. Toivottavasti osaan joskus vastavuoroisesti tukea heitä.

Viikon aikana ehtii vielä hillota ja säilöä yhtä jos toistakin. Tällä hetkellä menossa ovat omenat. Soseesta tuli oikein maukasta ja kauniin väristäkin. Uskalsin jopa vähentää hillosokerin määrää alle ohjeessa olevan, kun kerran paikallis-tv:ssä esiintynyt martta sanoi, että niin voi tehdä.

Mieskin on jo koemaistanut raparperi-porkkanahillon ja karviais-porkkanahillon ja todennut ne herkullisiksi.

Minulla on menossa Suuret Säilömisorgiat. Eilen kokeilin kaikesta epäluulostani huolimatta uutta raparperi-porkkanahilloreseptiä. Niin, minustakin se kuulosti epäilyttävältä, ei oikeasti herkulliselta. En ole mikään mestarihilloaja ja jotenkin se vähän paloi pohjaan tai jotain kun siinä ohjeessa ei lukenut, että pitää hämmentää kun hillosokeri on lisätty. Siinä luki vain, että keitä 10 min hillosokerin lisäämisen jälkeen. Huiskasin sokerit sekaan, sekoitin ja odotin että hillo alkaisi uudelleen kiehua. Se ei alkanut, se oli ihan hiljaa, joten lisäsin parikin kertaa suurempaa vaihdetta silmään (tai siis tehoa levyyn). Opin, että hillo onkin salakavala vaanija. Miten niin söpö ja kotoinen voikaan olla niin pirullinen? Se vain odotti kattilassa, että koskisin siihen. Noin vartin kuluttua päätin vähän hämmentää, ja sitten se alkoi porista, hyppiä ja räiskyä, hädin tuskin sain vedetyksi kattilaa pois levyltä ilman palosuojahaalaria. Lusikkaan tarttui pohjasta jotain ruskeaa kökkää. Purkitin hillon ja jätin ne tummuneet pois. Oikein hyvää ja maukasta hilloa siitä tuli. Suosittelen.

Tänään poimin karviaiset ja keitin karviais-porkkanahilloa. Sekin uusi resepti. Mutta nyt olin jo viisaampi. Hillosokerin lisäämisen jälkeen hämmensin ja sekoitin melkein koko ajan. Enkä laittanut levyä täysille vaan odotin ihan kärsivällisesti, että hillo alkaa kiehua ja sitten kellotin sen 10 minuuttia.

Huomenna suunnittelin valmistavani omenasosetta. Täytyy vain ensin selvittää miten se tehdään.

Alkukeväästä kuulin jostakin olohuoneen ikkunan luota omituista jyrsimistä. Aluksi epäilin jättiläishiirtä, mutanttirottaa tai muuta jykevää jyrsijää ulkokaton ja alakaton välitilassa. Paikallistin äänen lähelle räystäskourua ja näin pienten puulastujen sinkoilevan siitä kohdasta missä syöksytorvi menee alakaton läpi. Hetken kuluttua erotin jo silmät ja kuonon. Oravahan siinä laajensi syöksytorven ympärillä olevaa alakaton aukkoa. Viikkoa myöhemmin juoksutorven juurella oli vuorivillaa, sillähän pesä kannattaa pehmustaa. Poikasilla oli hyvä ja turvallinen olla, pesään ei kuka tahansa päässytkään; ensin piti mennä aitaa pitkin, sitten kiivetä köynnöskehikkoa ja lopuksi tehdä mestarillinen loikka ylös, etukäpälät alakaton aukolle ja takakäpälät antennijohdon lenkille asettaen ja siitä edelleen pesään välikattoon.

Sitten orava raahasi yhden poikasista ulos. Se oli ihan pieni, pyöreä ja pörröinen. Orava ulkoilutti poikasta yhden päivän ja yritti sitten viedä takaisin pesään. Paitsi että poikanen ei osannut hypätä aidan päälle. Se oli liian korkealla. Se yritti kiivetä aitaa pitkin, mutta aita oli liian liukas ja poikanen liian pieni. Emo kantoi suussaan poikasen aidan päälle. Mutta voi, poikanen ei osannut myöskään mestariloikkaa ja syöksytorvikin osoittautui liian liukkaaksi kiivetä. Emokaan saanut tehtyä superloikkaa poikanen suussaan roikkuen. Ne yrittivät kauhean kauan, kaikkia mahdollisia variaatioita. Sitten ne luovuttivat. Poikanen jäi yöksi meidän seinustalla olevan multasäkkipinon taakse, siihen seinän ja pinon väliin. Minä olin kauhean huolissani. Voisihan joku Kauhea Vihollinen tulla ja syödä poikasen suihinsa tai jotain.

Onneksi seuraavana aamuna poikanen oli ihan kunnossa kun oravaemo tuli hakemaan sen puutarhaan puuhaamaan. Minä päätin pelastaa poikasen. Orava oli jo vanha tuttu, se oli käynyt talvella aina välillä meillä pummaamassa pähkinöitä ikkunan takana kun söimme aamiaista. Päätin esitellä oravalle meidän terassin penkkilaatikon. Laatikkoon pääsee alakautta, mutta olemme tukkineet sen hiirten varalta. Avasin laatikon kannen ja otin pois esteet sekä oravanpoikasille vaaralliset tavarat. Orava oli heti mukana. Hiilipussin ei tarvinnut kuin hieman rapsahtaa, kun se jo tuli katsomaan onko kyseessä jokin ihana uusi ruokintapussi tai muu herkku. Laitoin laatikon kannen kiinni ja orava sukelsi oitis ulkokautta laatikkoon. Menin sisälle ja katsoin ikkunasta kun se ohjasi sinne poikasensa.

Minulla oli hyvä mieli. Oranvanpoikanen asui laatkikossa kunnes oppi kiipeämään hyvin. Me seurasimme Miehen kanssa poikasen kehitystä ja kasvamista ihan isoksi aikuiseksi oravaksi jonkinlaista äidillistä/isällistä ylpeyttä tuntien.

Meillä ei tosin grillattu hetkeen, kun ne hiilet olivat siellä laatikossa.

Minulla on ollut kesän alusta saakka uusi työpaikka, lupaavalta näyttävä toimenkuva ja kiva titteli. Pääasiassa ominta aluettani; myyntiä ja markkinointia, mutta myös uusia haasteita ja aluevaltauksia. Olen odottanut kaikkea innolla. Joskus mieleen on pujahtanut pelko siitä, että en riitä täyttämään suuria saappaita. Sitten olen taas luottanut omaan ammattitaitooni ja kykyyni oppia uutta.

Nyt olen lähinnä turhautunut. Minulta puuttuvat edelleen perustyövälineet, kuten esim. tietokone. Yritys säästää kuluissa. Johtajan kaverille, jonka konsulttipalveluita yritys käyttää, on ostettu firman rahoilla läppäri. Nyt yritetään saada tätä ihmistä luopumaan läppäristä, jotta se saataisiin minulle. Työskentelen tällä hetkellä lainakoneella, johon ei "turhaan" asenneta ohjelmistoja. Kuitenkin minun on tarkoitus tehdä töitä täysipainoisesti. Viime viikolla sain vihdoin PowerPointin, kun en voinut tehdä alkuviikon asiakaskäynnille muuten presentaatiota. Luultavasti en koskaan tule saamaan pyytämääni PageMakeria.

Toki ymmärrän, että yrityksen on seurattava kuluja ja karsittava turhia menoja. Minun on silti vaikea ymmärtää sitä, että jopa kuulakärkikynät ja lyijytäytekynät jouduin itse ostamaan. Viivottimen, nitojan ja rei'ittimen sain sentään talon puolesta. Ymmärrän säästäväisyyden, mutta en sairaalloisissa mittasuhteissa.

Hiii! Heli haastoi minut elämäni ihka ensimmäiseen meemiin! Ilolla, innolla ja pientä ylpeyttäkin tuntien vastaan oitis kutsuun ja listaan kuusi tämän hetkistä suosikkikappalettani. Tosin joudun heti hieman kysymystä muokaamaan minulle soveltuvammaksi, ja listaan suosikkini eilen, tänään ja luultavasti myös huomenna.

• Kwan: Unconditional Love
  
• Maija Vilkkumaa: Mun elämä
  
• Louise Attaque: J't'emmène au vent
  
• Vangelis: Conquest Of Paradise
  
• Sås och Kopp: Traktor Alban
  
• I've Never Been To Me (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert leffan soundtrackiltä, esittäjänä Charlene)
  

Jotkut biisit vain kolahtavat kovempaa kuin toiset. Minulle tärkeintä on tunnelma.

Veera kirjoitti eilen elokuvista. Kommenttiosastolla sivuttiin sitä vastuuntunnetta, jota yhdessä jonkun kanssa leffaan mennessään tuntee tämän viihtymisestä. Se vastuuntunne pilaa omankin elokuvanautinnon jos huomaa seuralaisen pitkästyvän/kärsivän/ei-nauttivan.

Senpä vuoksi ollessani leffaseurana teen aivan kaikkeni ettei seuralaiseni vain huomaisi mahdollista kyllästymistäni. Jos en pidä rainasta, katson sen kiinnostuneen oloisena loppuun saakka, jotta toisen katsomisnautinto ei vain turmeltuisi. En katso kelloa niin että toinen huomaa sen, en kiemurtele tuolissa, en millään muotoa ilmineeraa että mielummin tuijottaisin vaikka pyykin pyörimistä pesukoneen luukun läpi. Tämä käyttäytymismalli aiheuttaa joskus tahattoman koomisia tilanteita.

Menimme useita vuosia sitten ystäväni kanssa katsomaan "Hevoskuiskaajaa". Olin lukenut kirjan ja pitänyt siitä erityisen paljon, joten odotukseni olivat todella korkealla. Olin hehkuttanut ja ylistänyt tarinaa kaverillenikin. Valitettavasti leffa olikin aivan tuhottoman surkea. Tooodella pitkästyttävä ja pitkitetty versio, josta oli onnistuttu hukkamaan kaikki hyvät asiat pois. Kirjan ekat 30 sivua ottivat leffassa yli tunnin ja ne vain siis valmistelivat itse asiaa. Kärsin. Tuskastuin. Pitkästyin. Yritin istua hiljaa paikallani. Jokainen minuutti oli liikaa. Se on ainoa leffa, josta olisin todella halunnut lähteä pois kesken kaiken. Vilkuilin vaivihkaa ystävääni, joka näytti keskittyvän täysillä valkokankaan tapahtumiin ja nauttivan. Kolmen tunnin kidutuksen jälkeen leffa vihdoin loppui.

Näytöksen jälkeen keskustelimme ystäväni kanssa leffasta ja totesin sen olleen minun mielestäni aivan hirveä. Uskoin vielä, että negatiiviseen kokemukseeni olivat vaikuttaneet omat liian korkeat ennakko-odotukseni. Yllätyin, kun ystäväni olikin kanssani samaa mieltä ylipitkästä, puuduttavasta ja kertakaikkisen surkeasta elokuvasta. Hän ei vain ollut halunnut sanoa mitään, jotta ei olisi pilannut minun katsomisnautintoani. Siellä me olimme kärsineet kolme tuntia salissa vierekkäin, valmiina koska tahansa lähtemään pois kesken, liian hienotunteisina sanoaksemme mitään ja visusti varoen pilaamasta toisen tunnelmaa.

No niin. Maanantai oli vika duunipäivä ja kävin toimistolla palauttamassa kännykän, avaimen, bensakortin ja muut sellaiset. Stressitaso oli ilmeisesti ollut viime viikkoina aikasti korkea, heti maanatai-iltana iski vuosisadan flunssa. Tiistain ja keskiviikon tein yhtä väliprojektia, joka sattui todella hyvään saumaan. Tein jotain hyödyllistä, tunsin olevani tarpeellinen. Tiedän, että ne jotka toimistolla maanantaina kyselivät jatkosuunnitelmistani eivät tarkoittaneet mitään pahaa, he vain olivat kiinnostuneita tietämään mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Väliprojekti antoi minulle mahdollisuuden olla vastaamatta "En tiedä.". Se tuntui hyvältä.

Eihän siinä oikeasti ole mitään pahaa, että ei vielä oikein tiedä mitä aikoo tehdä jatkossa. Ei kaikilla ole uutta työpaikkaa valmiina odottamassa kun he joutuvat yhden jättämään. Etenkin jos viimeiseen asti on uskonut saavansa jatkaa, ainakin jossakin toisessa projektissa jos ei siinä ihan ekassa alkuperäisessä. Joskus vain käy niin että kolme projektia ajaa metsään yht'aikaa, eikä siihen voi millään tavoin edes itse vaikuttaa. Silti sitä tuntee itsensä aivan totaaliseksi luuseriksi, sanoessaan Reippaan ja Positiivisen oloisena etsivänsä vielä uusia haasteita.

Tämä on nyt neljäs päivä flunssassa ja kuumeessa, kotona potien ja tuhisten. Aika alkaa käydä toooodella pitkäksi. Olen yrittänyt noudattaa Mindyn joskus aikoinaan muistaakseni Schizo-Jannelle antamaa neuvoa olla käyttämättä flunssaisena maitotuotteita, jotka ilmeisesti tarjoavat pöpöille mitä mainioimman alustan mellastaa. Olen myös juonut litratolkulla vihreää teetä, jonka kai jotenkin pitäisi tappaa bakteereja. Olen myös yrittänyt ahkerasti huuhdella nenää ja kurkkua suolavedellä. Se auttoi, infernaalinen tulehdus kurkussa rauhoittui. Olen siis käyttänyt lähes kaikki tietämäni vaihtoehtoiset konstit ja kikat yhdistettynä perinteisen länsimaisen lääketieteen keksintöön Duactiin. Minulla on hämärä mielikuva, että jotain voisin tehdä vielä tuoreella inkiväärillä, en vain millään muista mitä.

Tänään olen päässyt tylsistymisen sille asteelle, jolla katsotaan TV-shoppia. Kaikkein huolestuttavinta on se, että eräs tuotteista alkoi jo vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Vai mitä sanotte upeasta keittiöassistentista, Magic Bulletista? Se hoitaa kaikki keittiöaskareet 10 sekunnissa tai nopeammin. Se hienontaa, raastaa, murskaa, sekoittaa, vispaa, jauhaa, silppuaa ja mixaa. Lisäksi se on hyvin pieni, se vie vain kahvimukin kokoisen tilan keittiön työtasolta. Hm. Minnehän ne 16 muuta laitteeseen kuuluvaa osaa laitetaan? Puhumattakaan niistä kahdesta fantastisesta lisäosasta, jotka saa ihan ilmaiseksi, kaupan päälle. Minähän olen aina nauranut TV-shopille. Pitänyt sitä täydellisenä esimerkkinä totaalisesta huuhaasta! Onneksi Mies on huomenna kotona. Muuten varmaan alkaisin pelata kännykällä MTV:n typerää mobiilipeliä tai kirjoitella tv-chatiin. Toivottavasti flunssa menee pian ohi.

Olen ollut neljä kuukautta hiljaa. Neljä kuukautta minulla oli mielenkiintoinen, haastava ja innostava työ. Määräaikasella sopimuksella. Firmassa oli samantyyppinen työ avoinna. Ajattelin, että jos nuo neljä kuukautta yritän parhaani ja osoitan kykyni, saisin tuon paikan. Kuvittelin, että minulla oli näytön paikka, tilaisuus osoittaa kynteni. Head hunter etsi työhön tekijää, oli etsinyt jo muutaman kuukauden. Minä kävin head hunterin haastattelussa, koska esimies "halusi että kaikki hakijat ovat samalla viivalla". Ihan tosissani luulin, että minut otetaan vakavasti.

Nyt tehtävään on valittu henkilö. Minun määräaikainen työsuhteeni päättyy. Olen saanut tietää, että koko ajan etsittiinkin ihmistä, jolla on aivan eri alan koulutus kuin minulla. Valintaa tehtässä ei kuunneltu kollegoitani. Se, että olin hoitanut työni erinomaisesti, voittanut asiakkaiden luottamuksen, luonut hyvät ja toimivat yhteistyösuhteet ja saanut todella hyvää palautetta niin asiakkailta kuin kollegoiltanikin ei painanut vaa'assa tippaakaan.

Olen myös nyt tavannut tämän uuden ihmisen muutamia kertoja. En valitettavasti usko, että hän on oikea valinta. Minun on vaikea hyväksyä tapahtunut, ei vähiten sen vuoksi, että en usko valitun henkilön kykyihin hoitaa tehtävää.

Vaikean hyväksymisestä syntyy elämisen helppous. Ehkä kohta hyväksyn. Nyt vielä olen vuoroin surullinen ja vihainen.