tiistai 24. heinäkuuta 2007

Maanantaina rakas aloittaa paluumatkan Suomeen. Ensin ambulanssilla Kööpenhaminaan ja sieltä edelleen lennolla Helsinkiin, josta edelleen ambulanssilla sairaalaan. Saan matkalta väliaikatietoja tekstareina. Siivoan, että rakkaan on hyvä tulla sitten joskus kun kotiutumisen aika tulee. Siitä kauan siihen menee, ei ole mitän tietoa. Iltapäivällä käyn tervehtimässä ystäviä. Rakkaan lento on perillä Suomessa niin myöhään illalla, että sairaalaan ei voi enää siihen aikaan mennä. Näkemisemme siirtyy siis tiistaille.

Tiistaiaamuna saan käyttää kaiken itsehillintäni mennäkseni sairaalaan vasta yhdeksäksi. Netistä olen edellisenä iltana osaston sivuilta lukenut, että omaiset ovat tervetulleita ja että heillä ei ole varsinaista vierailuaikaa. Voi sitä iloa kun näen vihdoin rakkaani. Vierailu on käytännön syistä lyhyt mutta onnellani ei ole rajoja saadessani tietää rakkaani pääsevän kotiin vielä samana päivänä. Minulle tulee myös kiire ruokakauppaan.

Iltapäivällä kotona, rakkaan sylissä, iskee viimeinen sekavien tunteiden aalto; loputkin kaaoksen, huolen ja kaipauksen rippeet tulvahtavat esiin. Nyt niiden on turvallista tulla. Illalla olen valtavan onnellinen, helpottunut ja huojentunut. Nyt minun maailmani on taas paikoillaan.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

Sunnuntai alkaa aamutekstarilla ja -puhelulla. Ovat sairaalassakin huomioineet rakkaan juhlapäivän ja tarjoilleet aamiaisen laulun ja herkkujen kera. Hän on saanut jo nousta varovasti seisomaan. Puhumme pitkään.

Oloni on valtavan helpottunut ja maailma tuntuu taas huomattavasti valoisammalta. Puhumme päivän aikana useaan otteeseen puhelimessa ja huomaan taas nauravani vapautuneesti. On helppo hengittää. Rakkaan toipuminen edistyy hienosti, hän on jo ottanut muutamia askeleitakin.

Oleilen koko päivän kotona puuhastellen kaikkea pientä ja viihdyn. Huomenna kenties jo näemme toisemme.

lauantai 21. heinäkuuta 2007

Lauantaina aamutekstarin ja -puhelun jälkeen alkavat omat tunteet velloa pintaan. Tähän asti olen keskittynyt vain rakkaani vointiin. Olen pysynyt vahvana, rauhallisena ja positiivisena jotta hän saisi voimia ja hänen olonsa olisi mahdollisimman hyvä. Nyt kun hänen toipumisensa on hyvällä mallilla, voin antaa sijaa omille tunteilleni. Itkettää. Mutta itku tekee hyvää, se puhdistaa ja parantaa. Annan sen tulla.

Totean, että minun täytyy jollain tavalla käsitellä tämä viikko, päivä päivältä. Päätän kirjoittaa kaiken blogiini. Kun aloitan, en ole vielä varma julkaisenko yhtäkään riviä. Tämä on minun debriefingini.

Kirjoittaminen helpottaa. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Jokaisen päivän omaksi postauksekseen. Käyn läpi kaikki pelon, huolen, helpotuksen, pettymyksen, surun, voimattomuuden, masennuksen, ilon ja kiitollisuuden tunteet, jotka sisälläni ovat velloneet.

Ystäväni E soittaa illansuussa ja kuulostelee oloani sekä tietysti kyselee rakkaani vointia. Hän muistuttaa minua syömisestä, olen laihtunut näiden muutamien päivien aikana pari-kolme kiloa. Käyn suihkussa ja haen kiinalaisesta ruokaa kotiin. Elämä alkaa tuntua taas valoisammalta.

Rakkaani soittaa ja juttelemme pitkään. Ilouutinen on se, että hän saa varovasti yrittä huomenna pystyyn hetkeksi. Puhelun jälkeen jatkan taas kirjoittamista.

perjantai 20. heinäkuuta 2007

Perjantaiaamuna vaihdamme taas hyvät huomenet tekstareilla. Olen menossa kahdeksaksi töihin ja puhumme vasta minun ehdittyäni toimistolle. Sovimme, että en lähde Saksaan, koska rakkaan Suomeen palaaminen tapahtuu aivan minä päivänä hyvänsä.

Töissä on viimeinen päivä ennen lomaa ja aikamoinen kiire. Aamupäivällä vaikuttaa siltä, että rakas tulee Suomeen sunnuntaina. Upeaa, voisimme viettää yhdessä juhlapäivää! Iltapäivällä varmistuu että paluu siirtyykin maanantaille. Suomesta lentää lääkäri rakasta hakemaan. Kuljetus tapahtuu ensin ambulanssilla Köpikseen ja sieltä koneella Suomeen. Saksan lähikaupungista kun ei kulje sellaisia koneita, joihin paarit mahtuisivat.

Töiden jälkeen ruokakaupan kautta kotiin. Ostan lohta pakastimeen odottamaan. Puhumme pitkään puhelimessa ja olen todella onnellinen siitä, että rakas kuulostaa taas jo paljon pirteämmältä. Hän on jopa kaivanut läppärinsä esiin ja se on hyvä merkki jos mikä. Helpotuksen tunne on suuri, pahin on nyt takana päin ja rakkaan toipuminen on hyvällä alulla.

Illalla olo on tyhjä ja nukkumaan osaan mennä vasta myöhään, kuten muinakin iltoina.

torstai 19. heinäkuuta 2007

Torstaiaamu alkaa jo tutulla rutiinilla; tekstarihuomenet ja soitto. Plastiikkakirralta on edellisenä iltana käynyt lääkäri pahoittelemassa operaation viivästymistä. Jos haavat eivät ole tulehtuneet ja ihosiirtoja ei vaadita, on toiveissa päästä pikkuhiljaa Suomeen. Tämän päivän operaatio näyttää missä mennään.

Matkalla töihin itkettää kunnolla, ensimmäistä kertaa. Se tarkoittaa sitä että huoli, stressi ja shokki alkavat vähitellen purkautua. Hyvä merkki. Töissä hommat hoituvat rutiinilla ja katselen taas lentoja Saksaan.

Iltapäivällä rakas soittaa heräämöstä, kaikki hyvin. Ei infektiota, ei ihosiirtoja. Emme voi puhua kauaa, koska rakkaan kädet ovat tumpuissa ja ystävällinen hoitaja pitää puhelinta hänen korvallaan. Laitan viestiä eteenpäin muille läheisille.

Illalla näen ihanan ystäväni E:n. Hänellä on minulle kaunis kannustuskortti ja yllätyslahja. Miten kiitollinen olenkaan siitä että minulla on hänenlaisensa ystävä. Hän on joka päivä soittanut minulle useampaan otteeseen ja kysellyt miten menee ja miten rakkaani voi. Puhumme siitä miten minusta tuntuu epätodelliselta se, että maailma ympärilläni ei ole pysähtynyt vaan jatkaa tavallista kulkuaan. Olen edelleen poissaoleva ja ajatukseni ovat rakkaani luona.

Kiirehdin kotiin soittamaan rakkaalleni. Ihanaa on kuulla puhelimessa miten hän selvästi voi jo paremmin. Saan tietää, että SOS-palvelu on luvannut neuvotella kotiinkuljetuksesta hoitavan lääkärin kanssa seuraavana päivänä. Kuljetus tapahtuu lentokoneella, paaripaikalla, rakkaani kun ei vielä saa istua. Ikuinen optimisti minussa alkaa iloita ja toivoa parasta; kuljetusta kotiin heti huomenna.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2007

Keskiviikkoaamu alkaa rakkaan tekstarilla lähettämällä hyvällä huomenella. Puhumme puhelimessa. Työmatkalla tuntuu jo tutuksi tullut möykky vatsassa. Huolettaa.

Aamupäivällä rakas tekstaa minulle ja saan tietää, että kyse ei olekaan mistään hiusmurtumasta lantiossa, vaan selkänikamien siipiluita on murtunut viisi oikealta puolelta. Juttelemme taas puhelimessa. Onneksi murtumat eivät vaadi toimenpiteitä. Tuntuu jollakin kummallisella tavalla helpottavalta saada asioille nimet ja määritelmät. Aivan kuin kokonaisuus olisi sillä tavalla helpommin hallittavissa.

Päivän haavaoperaatio mietityttää. Yritän lohduttautua sillä että plastiikkakirurginen osasto varmasti tietää mitä tekee. Se,että operaatio siirtyi edelliseltä päivältä tälle päivälle kertoo minulle myös huojentavaa viestiä sen kiireellisyydestä. Yleisanestesia sinänsä ei minua huolestuta, luotan anestesialääkäreihin ja heidän ammattitaitoonsa. Toivon että haavoissa ei ole infektiota ja että niihin ei tulekaan. Se, että rakas vaihtaa osastoa operaation jälkeen mietityttää myös. Mitä jos kännykän ja muiden tavaroiden siirto osastolta toiselle kestää kauhean kauan ja en kuule hänestä pitkään aikaan? Kännykkä on minulle tällä hetkellä todellinen life line.

Ruoka ei maistu ja katson taas netistä lentoja Saksaan. Samalla surffaan sairaalan sivuille ja yritän ymmärtää saksaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua ottaa päähän että en ole opiskellut tuota germaanien brutaalilta kuulostavaa kieltä. Olen päättänyt lentää rakkaani luo lauantaina jos hän pian ei pääse Suomeen.

Tuntuu helpottavalta, että töiden jälkeen voi mennä ruokakaupan kautta suoraan kotiin. Illalle ei ole mitään ennalta sovittua ohjelmaa. Normaalien asioiden tekeminen tuntuu omituiselta. Minun maailmani on pysähtynyt ja elän henkäyksen ja hetken kerrallaan. Se että elämä ympärilläni jatkuu täysin normaalisti tuntuu luonnottamalta.

Illalla säädän kännykkkääni paremmin kuuluvan tekstarin merkkiäänen. Juttelen rakkaan kanssa ja saan kuulla, että haavanhoito-operaatio on siirretty seuraavalle päivälle koska sairaalassa on ollut kova ruuhka ja kaikki leikkaussalit ja anestesiologit ovat olleet varattuina jonkin onnettomuuden takia. Voi miten toivon, että hän pääsisi jo Suomeen! Tekisivät Suomessa sitten nuo haavajutut kuntoon!

tiistai 17. heinäkuuta 2007

Tiistaiaamuna rakas lähettää tekstarilla hyvät huomenet. Töissä kaikki tuntuu melko merkityksettömältä. Tuntuu kummalliselta tehdä tavallisia asioita. Soitan äidille ja kerron mitä on sattunut, edellisenä iltana minulla ei ollut siihen voimia.

Yritän pysyä rauhallisena, panikointi ei auta mitään. Olen kuitenkin melko huolissani, sillä aamun tekstarin jälkeen ei ole kuulunut mitään. Pelottaa, jostakin syystä minulla on sellainen käsitys että ekat 48 tuntia onnettomuuden jälkeen ovat ratkaisevat. Ajatus karkaa väkisin mahdollisiin komplikaatioihin. Yritän pysyä kasassa ja odotan. Teen töissä lastauslaiturilla rakkaan minulle opettamaa tai chi -huoltenpoistoharjoitusta.

Illaksi on varattu kampaajaa ja muuta hömppäkaunistautumista lomaa varten. Ne tuntuvat täysin absurdeilta. Vihdoin rakas soittaa ollessani matkalla kampaajalle. On helpottavaa kuulla hänen äänensä. Häntä on koko päivä kuljeteltu sängyssä pitkin sairaalaa röntgeneihin ja muihin. Haavat käsissä ja kasvoissa vaativat hoitoa, joka on päätetty tehdä yleisanestesiassa vielä samana iltana. Välitän tietoa eteenpäin muille läheisille. Kotimatkalla hengittäminen tuntuu yhtä vaikealta kuin eilenkin.

Kotiin tultuani juttelen rakkaan kanssa lisää. Operaatio on siirretty seuraavaan päivään ja hän on saanut syödä ekan kerran onnettomuuden jälkeen. Kasvojen iho on alkanut kiristää siteiden poiston jälkeen ja se tuntuu ilkeältä.

Illalla ihana ystäväni E soittaa, taas. Hän on ottanut tavaksi soittaa useamman kerran päivässä ja kysellä kuulumisia. Se helpottaa. Koko päivä on mennyt kuin usvassa.

maanantai 16. heinäkuuta 2007

Uutinen tulee maanantaina iltapäivällä. Rakas soittaa ja aloittaa puhelun sanoilla "Älä nyt säikähdä." Hän oli matkannut Saksaan lauantaina aloittaakseen Euroopan-lomamme. Minä olisin vielä tämän viikon töissä ja lentäisin sitten Frankfurtiin, josta yhdessä jatkaisimme Luxembourgiin, Pariisiin, Pohjois-Ranskaan, Belgiaan ja Hollantiin. Se olisi ensimmäinen yhteinen motomatkamme, jota me molemmat olimme kovasti odottaneet.

Hän on sairaalassa, moottoripyörä on lähtenyt autobahnilla kovassa vauhdissa käsistä ja hän on kaatunut. Ensimmäinen ajatukseni on helpotus siitä että hän pystyy soittamaan minulle ja vaikuttaa tolkulta. Ei siis ilmeisesti ainakaan pään alueen vammaa. Hän kertoo puhelimessa, että röntgenit, magneettikuvat ja ultrat on otettu ja mitään suurempaa ei ole rikki. Kaikki toimii. Seuraava helpotus. Käsissä ja kasvoissa on asfaltti-ihottumaa ja lisäksi jossain lantion alueella epäillään hiusmurtumaa. Yritän pysyä puhelimessa rauhallisena, kyyneleet valuvat, mutta ääneni on vakaa vaikkakin melko pieni. Hän jatkaa kertomalla että pyörä on aivan tuusan nuuskana. Mitä väliä sillä on, ajattelen. Kunhan hän on kunnossa.

Puhelun jälkeen tärisen ja kyyneleet valuvat. Kuitenkin samaan aikaan olen jotenkin turta. Alan soittaa hotelleihin ja perua varauksia. Helpottaa kun voi tehdä jotain konkreettista. Sen verran shokissa kuitenkin olen, että soitan ekana vahingossa siihen hotelliin jossa rakas on ollut edellisen yön.

Kotimatkalla en halua moottoritielle. Ajan varovasti, koska käsitän olevani edelleen shokissa. Ilta kuluu hiljalleen, puhun muutaman ihmisen kanssa puhelimessa. Olen hyvin väsynyt ja päätä särkee. Rakas soittaa minulle, puhumme pitkään. Onneksi hänelle on tuotu hänen kännykkänsä ja sen laturi. Olen todella onnellinen siitä, että saksalaisissa sairaaloissa saa osastollakin käyttää kännykkää.

Illalla mietin, miten elämämme ei loppujen lopuksi ole meidän käsissämme ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että rakkaalle ei käynyt pahemmin.