Katsomme Miehen kanssa Suurta Seikkailua. Minusta on hauskaa, että lähetysaika on tänä vuonna inhimillisempi. Edellisinä vuosina valvominen Kymmenen Uutisten jälkeen on tehnyt minulle tiukkaa.

Toissailtana oli jotain hässäkkää, emmekä ehtineet tv:n eteen oikeaan aikaan. Ei se mitään. Päätin nauhoittaa jakson saman Seikkailun aikaisemman, jo katsotun jakson päälle. Ette usko minkälaista camp-huumoria siitä syntyi. Videossa kun oli jokin omituinen vika, joten kuva tuli talteen, ääni ei. Olimme tosin hieman väsyneitä katsoessamme taltiointiani, mutta efekti oli riemastuttava. Nauhalla oli oikea aihe, mutta kuva yhdestä jaksosta, äänet toisesta. Ylimmillään ilo oli niissä kohdissa, joissa kuva ja ääni olivat synkassa. Esim. juontajan katsoessa kameraan sanoen "No mie valitsin tuon Eevan kun se on sellainen tomera".

Työttömyyteni aikana minua on ehdottomasti eniten kummastuttanut Työvoimatoimiston minulle antama Työnhakijan omakuvaus -lomake. Täyttöohjeessa luki: "Kirjoita kuvauksesi niin, että se antaa kokonaiskuvan osaamisestasi, erityistaidoistasi, työkokemuksestasi ja kiinnostuksistasi. /.../ Tee siitä napakka ja ytimekäs markkinointikirje!" Mieluiten omakuvauksen sai täyttää netissä, olinhan saanut käyttäjätunnuksen ja salasanan henkilökohtaiseen verkkoasiointipalveluun. Toinen vaihtoehto oli raapustaa hengentuote lomakkeelle, josta sitten Työvoimatoimiston virkailija naputtaisi sen koneelle.

Erityistaitolomakkeet A ja B, jotka piti ehdottomasti palauttaa täytettyinä alkuinfotilaisuudessa olivat jo surrealistiset. Tokihan markkinoinnin ammattilaisen tulee täyttää lomake, jossa kysytään omaako kokemusta mm. pillihitsauksesta, paikkahitsauksesta, pulverihitsauksesta, karjataloudesta, lomittajana toimimisesta, siipikarjan hoidosta ym. Ymmärrän, että lomakkeiden tulee olla mahdollisimman monipuolisia, mutta toiseen en saanut tuherrettua ainuttakaan rastia. Kas kun en ole lypsänyt, toiminut asfalttimiehenä, ollut instrumenttihoitajana, eikä minulla ole leikkaussalikokemustakaan kuin korkeintaan potilaana. En myöskään osaa murskata kiviä, käyttää betonimyllyä tai sorvata. Joillakin aloilla lomakkeet antavat varmasti todella kullanarvoista tietoa, mutta voisiko ne antaa täytettäviksi vain niiden alojen töitä etsiville?

Ilmeisesti Erityistaitolomakkeissa havaittuja puutteita paikkaamaan on luotu tämä fantastinen Työnhakijan omakuvaus -lomake. Molemmat tapaamani virkailijat suosittelivat lämpimästi lomakkeen täyttämistä. Parasta omakuvauksessa oli se, että sen sai näkyviin Työvoimatoimiston sivuille nettiin, josta työnantajat voivat sen lukea etsiessään työntekijää. Kuvauksia kuulemma käytettiin ja luettiin todella paljon. Kaikkia paikkojahan ei ilmoiteta avoimiksi! Omakuvaksen avulla voisin siis konkreettisesti edistää työllistymistäni ja löytää niitä paljon puhuttuja piileviä työpaikkoja.

Suhtauduin varauksella omakuvaukseen ja kysyin kuinka moni työnantaja käy noilla nettisivuilla ja kuinka moni työnhakija on saanut esim. viimeisen vuoden aikana sitä kautta työpaikkansa. Vastaus oli pudottaa minut tuolilta. Työnantajat eivät rekisteröidy katsellessaan työnhakijatietoja. Omakuvausten lukeminen ei vaadi käyttäjätunnuksia tai salasanaa, ne ovat siellä aivan kaikkien luettavissa. Koska rekisteröitymistä ei vaadita, ei ole myöskään olemassa mitään tietoa siitä kuinka moni työnantaja sivuja todella käyttää, saati siitä, kuka omakuvauksia lukee. Siellä ne ovat, ne napakat ja ytimekkäät markkinointikirjeet, joista ilmenee koulutus-, kielitaito- ja työkokemustiedot, hakijan kaikkien yhteystietojen kanssa, kaiken kansan nähtävillä. Arvatkaa olenko täyttänyt Työnhakijan omakuvaus -lomaketta? Jokin oikeus yksityisyyteen tulee ihmisellä sentään olla.

Mitä ihmettä???!!! Blogini on Pinserin listalla tänään päivitettyjen joukossa vaikka minä en ole tehnyt mitään.

Hetken olin todella ymmälläni kunnes keksin, että joku on varmaankin käynyt siellä kommentoimassa. Käyttänyt uutta kivaa kommentointiominaisuutta, joka muuten luvalla sanoen on aika tönkkö. Lukijalla täytyy olla todella palava halu kommentoida, niin monta klikkausta vaatii päästä siihen ruutuun mihin voi palautteensa kirjoittaa. Typeryyden huipentuma mielestäni on se, että kommentoijaa pyydetään rekisteröitymään tai valitsemaan vaihtoehto anonyymi kommentointi. Miksi kummassa kukaan haluaisi rekisteröityä? Minä ainakin valitsisin anonyymin vaihtoehdon ja kirjoittaisin nimeni haluamassani laajuudessa kommenttini loppuun. Mutta kenties olen rajoittunut. Kun kommentoin muiden juttuja, teen sen Ninana, en Omituisena teenkeittäjänä.

Tässä on taas yksi todiste siitä, että nälkä kasvaa syödessä. Vielä viime viikolla olin innosta ymmyrkäisenä saatuani kauan kaihoamani kommentointimahdollisuuden blogiini. Nyt olen siihen (tai siis lähinnä sen kökköyteen) jo tyytymätön. Kiistaton tosiasia on kuitenkin, että se ei ole lainkaan niin sulava kuin joissakin muissa blogeissa. No, niin kauan kuin jatkan suloisen tietämätöntä elämääni bitti-idioottina, voin vain tyytyä tarjolla oleviin vaihtoehtoihin ja olla onnellinen edes jonkinlaisesta kommentointisysteemistä.

Kukaan ei muuten ollut kommentoinut. Blogini oli ihan itsekseen pompannut päivitettyjen listalle. Kurjaa. Toivottavasti moinen meno ei jatku, en pidä ihmisten huijaamisesta.

TuoToin Heli on löytänyt blogiinsa suorastaan hypnoottisen t-paidanviikkausvideon. Eilen illalla oli sopivasti luppoaikaa ja Miehellä kasa pestyjä t-paitoja, jotka piti viikata kaappiin. Meidän oli ihan pakko kokeilla....... Aluksi saimme aikaan kummallisia t-paidasta tehtyjä mönttejä. Viikatuiksi niitä ei voinut kutsua parhaalla tahdollakaan tai edes oikein suurella mielikuvituksella. Sitten pikkuhiljaa pääsimme jyvälle. Videon taidonnäytteeseen emme tosin aivan yltäneet. Syytämme puuvillaisia, pesussa hieman virttyneitä epäsymmetrisiä t-paitoja. Lopetamme tähän, ajoissa.

Bloggeriin oli tehty muutoksia, kaikki näytti aivan erilaiselta. Näkömuistin omaavalle se aina tuottaa hieman hankaluuksia alussa. Havaitsin taas kerran harvoin lukevani otsikkotekstejä ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Hahmotan kaiken visuaalisesti, paikkojen ja ulkonäön perusteella. Kirjaudun sisään oikealle alareunaan, sitten painan oranssia ja sinistä nelikulmiota, sen jälkeen keskelle ruutua ja taas sinistä jne, jne. Päätin olla ärsyyntymättä, olihan uusi ulkonäkö niin paljon kauniimpi, pyöreämpi, hiotumpi. Kyllä se käyttökin nopeasti rutinoituisi. Kirjautuisin tästä lähtien sisään yläreunassa, sitten painaisin vihreää jne.

Eilen illalla luettuani blogeja aloin toivoa parasta. Siellä täällä näkyi viittauksia Blogger-blogien parantuneeseen ulkoasuun. Olen aina pitänyt blogini ulkonäköä jotenkin kökkönä. Etenkin, kun oranssi ei kuulu mieliväreihini. Mitään en asialle kuitenkaan bitti-idioottina ole voinut tehdä. Minun huippusaavutukseni oli se, että olin kyennyt päättelemään miten saan vasempaan sivupalkkiin näkyviin linkit joihinkin säännöllisesti lukemiini blogeihin. WAU!

Menin siis toivorikkaana katsomaan josko valmiita template-vaihtoehtoja olisi tullut lisää. Siellähän oli vaikka kuinka monta uutta ja kaunista! Oranssi on enää vain muisto ja blogini on kauniin merellisen siniharmaa. Loihtimani linkit ja sähköpostiosoitteeni vasemmassa sivupalkissa tosin hävisivät, mutta se on pientä. Niiden sijaan sain kauan kaipaamani kommenttimahdollisuuden joka kirjoituksen alle. (Ainakin luulen niin.) Nyt esteetikko on onnellinen.

Ilmeisesti kaikissa Kunnollisissa Kokouksissa on aina hauska (sic) yhteinen aktiviteetti, käsittääkseni kohottamassa yleistä tunnelmaa ja parantamassa yhteishenkeä. Parhaimmillaan siinä todella onnistutaankin. Ohjelma on hyvin suunniteltu ja osanottajien erilaiset lähtökohdat huomioitu. Kaikilla on aidosti hauskaa. Pääsee myös kenties tekemään jotain, joka ehkä muuten olisi jäänyt kokematta ja näkemättä. Pahimmillaan..., pahimmillaan se voi olla mitä tahansa.

Eräänä talvena meillä oli kolmen päivän kokous. Yhden iltapäivän kohdalla ohjelmassa luki "Yhteinen aktiviteetti: kokoontuminen respassa, ulkoiluvaatteet päälle". Kävelimme järven rantaan. Ilma oli pilvinen, tuuli puhalsi ja jään päällä oli 15 senttiä vettä. Rannalla meidät jaettiin kahteen ryhmään. Toiset aloittaisivat ajamalla mönkijöillä mudassa ja toiset pilkkisivät. Me pilkkiryhmäläiset kävelimme järvenselälle valmiiksi porattujen reikien luo, jokaisella oma pilkkionki kädessä. Reiät oli sijoitettu kauas toisistaan, jutella ei voinut. Siellä sitten seisoa törötimme kukin oman pilkkinsä kanssa. Kalaa ei tullut. Ensimmäiset 5 minuuttia se oli eksoottista. Sitten se oli vain äärimmäisen tylsää ja puuduttavaa. Kokeneimmat kokouskävijät olivat tajunneet ottaa kännykkänsä mukaan.

Eräänä toisena talvena oli tiiviin useamman päivän kurssin jälkeen illalla myöhäinen ruokailu, joka venähti hieman pidemmälle yöhön. Aamupala ei kaikille sen seurauksena maistunut. Aamiaisen jälkeen laitettiin kamat kasaan, porukka bussiin ja ajettiin tunti tai kaksi seuraavaan paikkaan. Siellä nämä nälkäiset ihmisraukat laitettiin yllättäen hiihtämään 30-35 kilsaa (eväänä kullekin yksi pulla) minkä jälkeen oli sauna ja sitten vihdoin kauan kaivattu ruokailu.

Olen myös kuullut eräästä kokouksesta, jossa yhteisen iltapäivän temppurataan kuului mäki, joka piti kiivetä ylös. Ei heti kuulosta kovin haastavalta, mutta mäki olikin päällystetty muovilla, jonka pinta oli liukastettu saippuavedellä. Lisäksi kullekin kiipeäjälle laitettiin valjaat, jotka kuminauhalla vetivät häntä taaksepäin. Tuloksena oli yksi vakava luunmurtuma, jonka seurauksena juuri rekrytoity työntekijä oli heti uransa alussa vuoden sairaslomalla.

Yhdessä kevätkokouksessa aktiviteetti alkoi yllätyksenä "keskeyttäen" virallisen ohjelman. Meidät briefattiin, jaettiin ryhmiin ja vietiin suorittamaan tehtävää linnan/kartanon uumeniin. Kaikki oli erinomaisesti järjestetty ja loppuun asti ajateltu. Sottaisiin puuhiin oli varattu hupulliset kokovartalohaalarit vaatteita suojaamaan. Siitä seikkailusta jäi hyvä mieli.

Ymmärrän, että ihmiset ovat hyvin erilaisia ja kaikkia on aivan mahdoton mielyttää samalla yhteisellä ohjelmalla. Kyseenalaistan kuitenkin hurjimmat temput ja yltiöpäisimmät aktiviteetit. Tai kuten eräs entinen työkaverini sanoi: "En suostu kiipeämään puunlatvaan tai laskeutumaan köyden varassa jyrkännettä, vaikka se muka tekisi minusta maailman huonoimman tiimin jäsenen. Minä voin ajatella itse."

Harmittaa. Menin eilen vappuaattona ruokakauppaan Lielahden Citymarkettiin kello kolme iltapäivällä aikomuksenani ostaa vappuherkut. Miten kävikään? Sekä sima että tippaleivät olivat loppu. Siideriä ja olutta oli kyllä tarjolla noin tsiljoonaa sorttia, mutta simaa ei todella löytynyt pullollistakaan.

Ei se mitään, ajattelin. Menin hakemaan Miehen töistä ja suunnistimme yhdessä Pirkkalan Citymarkettiin. Ei simaa tai tippaleipiä sielläkään. Sen sijaan olisi löytynyt kyllä kolmekymmentä eri olutlaatua ja sata siiderivaihtoehtoa, mm. kotimaista Pirkka-siideriä.

Kotimatkalla poikkesimme vielä K-supermarket Länsitorille. Sieltä löysimme kaksi tippaleipää, joista toinen oli murusina. Sima sieltä oli myyjän mukaan loppunut jo edellisenä päivänä. Siideriä ja olutta kyllä löytyi hyllyt ja korit notkuen. Ostimme sen viimeisen paketin tippaleipiä.

Kysyin yhdessä näistä kaupoista syytä siihen, että simaa oli varattu/tilattu aivan liian vähän. Saamani nerokas vastaus oli: "Kyllä sitä ihan tarpeeksi otetaan myyntiin." Hmmm. Miten tavaraa voi olla tarpeeksi jos se kerran loppuu kesken ja ihmisille myydään ei oo'ta vappuaattona?

Pohdin myös ruokakauppojen roolia; onko enää kyseessä koko perheen kauppa? Vai kuvastaako valikoima kauppojen asennetta ja arvomaailmaa? Alkoholillisia vaihtoehtoja on sanoinkuvaamaton määrä, yhden alkoholittoman tuotteen saatavilla pitäminen ylivoimaista.

Luulen, että teen itse simaa. Valmistuu sitten kun valmistuu, vaikka juhannukseksi tai helluntaiksi tai jotain.