"Et voi muuttaa ihmisiä ympärilläsi, mutta voit muuttaa sen keiden kanssa valitset olla."

Osittain totta. Vapaa-aikanani voin valita sen keiden kanssa olen. Ainakin suurimman osan ajasta.

Mutta entäs töissä? Siellä en voi valita. Ihmiset organisaatiossa tulevat annettuina ja juuri omanlaisinaan. Kitkaa syntyy.

Yksi on loistotyyppi ja sen lisäksi vielä hyvä työssään, selkeä, vastuullinen ja helppo yhteistyökumppani. Mikä onkaan miellyttävämpää ja helpompaa kuin olla tekemisissä hänen kanssaan.

Joku toinen sen sijaan on patalaiska, tyhmä kuin saapas ja kaikkia työtehtäviä viimeiseen saakka välttelevä. Suurin osa kohtaamisista hänen kanssaan johtaa otsasuonen tykytykseen ja sisäiseen raivoon.

Ja kuitenkin molempien kanssa täytyy kyetä tulemaan toimeen.

Ja oikeastaan vielä enemmän. Tulemaan toimeen siten, että oma päivä ei mene pilalle tukahdutetusta raivosta ja kohtaamisen märehtimisestä.

Itse ongelmahan ei siitä vatvomisesta ja sisäisestä raivosta mihinkään muutu. Saapas edelleen on saapas ja onnistuu kieltäytymään kaikista työtehtävistä tai jakaa ne jollekulle muulle. Epäoikeudenmukaista kyllä, mutta ei minun muutettavissani. Vaikka kuinka märehtisin asiaa.

Tästä päästäänkin siihen, mitä oivalsin tällä viikolla: En voi muuttaa ihmisiä ympärilläni, mutta voin muuttaa sen miten päätän suhtautua heihin ja heidän tekemisiinsä.

Nyt kun vielä pystyisin käytännössä toteuttamaan tämän. Tai edes muistamaan tämän oivalluksen ensi kerralla saappaan kohdatessani.  

Raskainta on epätietoisuus ja vastausten odottelu. En ollut ymmärtänyt miten paljon minua huolettaa, kunnes tänään soittoaika meni myttyyn enkä saanut tietää viime viikon tuloksia.

Tämänpäiväinen käynti sen sijaan oli hyvä. Tosin, kun kartoitusta tehdään poissuljentaperiaatteella, "kaikki hyvin" tarkoittaa hyvien uutisten lisäksi seuraavien vaihtoehtojen tutkimista.

 Ja loppujen lopuksi, toiveena on se, että mitään ei löydy, mistään.

Joogaopettajani sanoo, että ihmisen keho on kuin kirja ja ihminen helposti jää lukemaan samaa sivua yhä uudestaan ja uudestaan.

Viime talveen verrattuna olen ainakin vaihtanut sivua, kappaletta jopa, ja nyt olen jumissa uudella aukeamalla.

Vietettyäni aivan syntisenherkullisen caffè mocha -hetken lentokentän Starbucksissa, jatkoin matkaani töihin ja kuuntelin aamuradiota. Kanava taisi olla Aalto. Juontajat jutustelivat ja soittivat väliin biisejä - ihan normaalikaavaa siis.

Jo biisin ensimmäiset riimit kiinnittivät huomioni. Ne alittivat jopa joululahjojen pakettikortteihin rustaamani epätoivoiset viritelmät. Säkeet oli kirjoitettu väkipakolla rimmaamaan, sopi se musiikkiin tai ei. Hetken epäuskon jälkeen tajusin: Aamutiimi oli tehnyt biisin, jota yksi juontajista esitti! Tosin se ei sopinut käsitykseeni siitä, mitä Aallon aamutiimi tekee, paremminkin tuollainen istui paremmin NRJ:n aamuihin. Ei, tämä ei ollutkaan hauska pila, vaan oikea biisi soittolistalta.

Sitten huomio kiinittyi sanoitukseen: suomalaisen miehen huono itsetunto, yleinen melankolia, samaa sarjaa sen kanssa, joka hukkasi elämän valttikortit. Aloin tirskua. Kunnon nauru irtosi siinä kohtaa missä sanottiin jotakin siitä että ihastuksen kohteella on "jonossa monta ottajaa, monella tapaa".

Sitten Empaatikko sisälläni puuttui asiaan. Joku raukka on vihdoinkin, kymmenen vuoden uurastuksen ja aidon musikaalisen palon jälkeen saanut biisinsä radioon ja minä vain nauran sille. Suhtautuisin nyt edes asiallisesti. Mutta kun en voi, koska biisi on vain niin huono ja laulajan äänessäkään ei totisesti ole kehumista.

Väliosan puolipömpöösit pillit viimeistelevät kaiken. Tämä on parasta camp-huumoria aikoihin.

Biisi loppuu ja yksi juontajista ilmoittaa sen olleen Samuli Edelmannin "Se viimeinen".