Kaikille asioille löytyy aina hyvä ja looginen selitys, kunhan vaan jaksaa hetken odottaa. Tänään Hesarissa Tiede & Luonto -sivuilla oli juttu, jossa kerrottiin tavaroiden nakkelun kehittävän lapsen aivoja ja eiryisesti aivojen eri alueiden välisiä vuorovaikutusprosesseja. Artikkelissa kerrottiin, että lasta tulisi kieltämisen sijasta kannustaa heittämään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia tavaroita eri paikkoihin.

Perunahyökkäys, jonka kohteeksi Veera joutui ruokakaupassa olikin siis vain lapsen kehittämistä ja kasvattamista. Isoäiti, joka ei kieltänyt lasta heittelemästä, olikin aivotutkija. Veeran olisi siis pitänytkin toimia tilanteessa toisin. Esimerkiksi todeta isoäidille, että taitaapa olla aivojen vuorovaikutussuhteiden nopea kehitysvaihe menossa ja tarjota lapselle tomaattia tai muuta pehmeää vihannesta ja kannustaa tätä heittämään sillä isoäitiä.

Hesarin jutussa tosin kehoitetaan ottamaan huomioon myös heittelyn sosiaaliset vaikutukset. Tarkoittaisikohan se sittenkin sitä, että ruokakaupassa ei ole sopivaa nakella ja viskoa?

Ostin meille viime syksynä oikein kauniin ovikranssin, joka oli punottu jonkin ikivihreän pyöreälehtisen pensaan oksista ja jossa oli kaikenlaisia erilaisia marjoja koristeena. Ripustin kaunistuksen ulko-oveen ja melko pian huomasin, että lähistön tintit ja muut siivekkäät olivat käyneet maistelemassa viritystä. Etenkin ruusunmarjat olivat näyttäneet herkullisilta. Maku ei ollut kuitenkaan ilmeisesti vastannut odotuksia, joten kranssi sai olla talven kohtalaisen rauhassa. Kesä valitettavasti tuhosi kranssin. Märät ja kosteat ilmat taikoivat jokaisen marjan pintaan hurmaavan sinisen pumpulimaisen homepeitteen. Kaunistuksesta tuli kauhistus.

Nyt syksyllä päätin tehdä itse uuden ovikranssin. Vahingosta viisastuneena päätin käyttää tällä kertaa koristeina vain muovia ja muuta tekomateriaalia, ei mitään luonnonmarjoja. Viiniköynöksestä punottuun pyörykkeeseen sitten kiinnittelin tummanpunaisia pikkuomenoita ja vaaleanvihreitä huurremarjoja. Ripustin luomukseni silkkinauhalla oveemme. Se on nyt ollut siellä pari viikkoa. Ensimmäisellä viikolla huomasin, että kahta muoviomenaa oli toivorikkaasti nokittu. Tällä viikolla totesin, että muutamista huurremarjoista on palasia pois. Täällä asuvat tintit syövät kaiken.

Meille tuli postissa Ykkösosoitteeton kirje, jonka päällä luki "Ensimmäinen ja ainoa ilmoitus". Tokihan se piti avata. Erottuihan se niin edukseen niistä meille tavallisesti tulevista kirjeistä, joissa kirjekuoren päällä lukee "Ainoa lasku ja ensimmäinen kolmesta karhusta" tai "Viides kutsu ylioppilasjuhliin" . Lisäksi kuoressa luvattiin, että sisältä löytyy _Henkilökohtainen_ Finalistitunnus. Tuo henkilökohtainen kyllä hieman mietitytti, sillä kysehän oli osoitteettomasta lähetyksestä, mutta minähän olen aina ollutkin niin turhan epäluuloinen. Tarkastelin kuorta vielä lähemmin ja havaitsin, että taakse oli painettu varoitus siitä, että kuorta ei saa taittaa, vaurioittaa, repäistä tai tuhota. Miten sellainen käytös voisi jollekin tulla edes mieleen?! Kyseessähän oli Suojattu lähetys, joka sisälsi Aktivointiohjeet!!!

Avattuani kirjeen minulle selvisi, että Valitut Palat oli valmiina siirtämään 100.000 euroa voittajan henkilökohtaiselle pankkitilille suorinta tietä ja ilman viivytyksiä. (No, olisin ollut yllättynyt jos siirto tilille luvattaisiin tehdä kolmen pankin kautta ja viivyttelemällä jotta saadaan yliyön korot kerättyä.) Minun tuli vain toimia heti ja aktivoida Henkilökohtainen Finalistitunnukseni soittamalla annettuun numeroon. Vain aktivoimalla Finalistiasemani voisin olla Juhla-arvonnan päävoittaja.

Kuka näitä mainoksia kirjoittaa? Löytyykö Suomesta todella ihmisiä, jotka kädet täristen rientävät puhelimen ääreen aktivoimaan Finalistiasemaansa? Miksi Valitut Palat lähettää tällaisia kirjeitä? Seulotaanko niiden avulla esiin potentiaaliset asiakkaat logiikalla "Se, joka vastaa tähän, tilaa varmasti seuraavasta postituksesta myös kirjan"?

Minä pidän kovasti pupuista.

Iso Pupu, joka kävi ensin keväällä syömässä kaikki krookuksemme, jatkoi kesällä vierailujaan nauttien kohtuullisen säännöllisesti tasapainoisen ja monipuolisen aterian apilaa, angervoa ja liljaa. Sitten se pyöräytti neljä poikasta naapurin kukkapenkkiin.

Ison Pupun hoitaessa jälkikasvuaan ja siirrellessä sitä Turvallisempiin Paikkoihin, pihallemme ilmestyi Keskikokoinen Pupu jatkamaan apilan ja angervon niittämistä. Hyvin näytti maistuvan. Aloimme leikata nurmikkoa niin, että jätimme tahallamme purtavaa aidan viereen ja kivien ympärille.

Sitten tuli kaksi arkaakin arempaa Pikku Pupua, jotka säntäilivät pitkin pihaa säikkyen milloin mitäkin käpyä tai tuulenpuuskaa. Pelästyivätkö oikeasti vai oliko kyseessä riehuleikki, en tiedä. Hauskalta näytti.

Istutin eilen lisää kukkasipuleita. Tällä kertaa helmihyasinttejä, ne kun eivät näytä maistuvan hyvälle. Olen tosin harkinnut heinän säilömistä talvea varten. Eihän pupuille tule nälkä, kylmä ja kurjuus?!

Tampereen kaupungin liikennelaitoksen reittiopas on jostakin täysin käsittämättömästä syystä nimetty Repa Reittioppaaksi. Palvelu on erittäin kätevä, etenkin sellaiselle jonka kaupunkituntemus on vajavainen. Pelkän lähtöpaikan, saapumispaikan ja ajankohdan syöttämällä saa mitä mainioimpia reittiehdotuksia. Yleensä.

Joskus Repa Reittiopas on nimittäin varsin vitsikkäällä tuulella. Halusin päästä eräänä päivänä kotoani Keskustorille, tuolle aukiolle, jolla kaikki bussit Tampereella pysähtyvät. Syötin lähtö_pysäkin_ ja saapumiskohteen sekä lähtöaikani. Repa Reittiopas tuumi hetken ja päätti tarjota pelkkää reittisuunnitelmaa kokonaisvaltaisemman ratkaisun ja ottaa huomioon myös hyötyliikuntatarpeeni. Se ehdotti, että kävelisin ensin lähtöpysäkiltäni (jossa bussi x pysähtyy) reippaasti noin 1,5 km kohti itää, tuon samaisen bussin x kuudennelle pysäkille ja hyppäisin vasta siellä kyytiin. Bussilla x huristelisin sitten noin seitsemän kilometrin matkan ja jäisin pois yhtä pysäkkiä liian aikaisin. Viimeisen pysäkinvälin, noin 300 metriä, voisinkin taas reippailla.

Toisinaan Repa Reittiopas myös yrittää päteä. Paras viritys mielestäni tuli etsiessäni lähtöaikoja busseille z ja y, tällä kertaa terveyskeskukselta Keskustorille. Tiesin, että bussit z ja y pysähtyvät tk:n pysäkillä, joten annoin sen lähtöpysäkiksi Repalle. Odotin saavani tulokseksi bussien z ja y pysäkkikohtaiset lähtöajat. Ehei. Repa neuvoi minua ystävällisesti ensin ajamaan palvelulinjalla w noin 150 metrin matkan tk:n pysäkiltä koulun pysäkille, jossa voisin vaihtaa bussiin z. Bussilla z voisin sitten huristella matkaan, sen terveyskeskuksen pysäkin kautta ihan Keskustorille saakka.

Herääkö sinussakin epäilys? Onko Repa Reittiopas vain lumetta? Kulissi, joka on rakennettu, jotta me uskoisimme että se on joku atk-järjestelmä joka ne reitit meille ehdottaa. Mitä jos ne reittiohjeet sinne oikeasti syöttääkin kysely kerrallaan joku liikennelaitoksen pahankurinen pienipalkkainen reittineuvoja, joka hihittelee työkavereilleen voidessaan joskus hankaloittaa jonkun satunnaisen matkaajan elämää?

Näin keskiviikkona voin kertoa, että ei kannata olla millänsäkään jos maanantaina on Päivä Jolloin Kaikki Menee Pieleen. Tuollaisena maanantaina ei vastoinkäymisistä pidä lannistua. Ei edes vaikka olisi juuri soittanut sen Erittäin Tärkeän Puhelun, jossa piti vakuuttaa olevansa tyyni, tehokas ja ammattimainen, ja päivän teeman mukaan olisi onnistunut kuulostamaan Duracell-pupulta, joka on nauttinut liikaa energiajuomaa. Asiat järjestyvät kaikesta huolimatta. Ainakin jos on parantanut maanantaina karmaansa päättämällä oppia tuosta kokemuksesta. Keskiviikkona kaikki on jo paremmin.

Siiveniskujen Minttu kirjoitti tänään erittäin osuvasti Energiaimureista. Uskon, että jokainen meistä on elämänsä jossain vaiheessa törmännyt tuohon ihmistyyppiin. Kyse siis ei todellakaan ole ihmisistä jossakin elämän hetkellisessä kriisitilanteessa, vaan kroonisista roikkujista. Takertujista, joilla ei koskaan ole mikään hyvin ja jotka ripustautuvat sinuun ja syövät kaiken energiasi. He vaativat tukeasi jatkuvasti. He valittavat vaikka heillä olisi oikeasti hyvä ja tavallinen elämä. Mikään ei riitä heille. He vaativat sinulta vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin niitä ei ole. He loukkaantuvat jos olet väsynyt tai allapäin, koska se huonontaa suoritustasi heidän pönkittäjänään. Koko maailma yleensä pyörii vain heidän ympärillään. Muut ihmiset ovat olemassa vain heitä varten tai heitä vastaan.

Miten heihin sitten pitäisi suhtautua? Miksi se osapuoli, jonka energiat syödään, tuntee syyllisyyttä jos ei anna käyttää itseään rajattomasti, jos ei anna toisen kävellä sielunsa yli mennen tullen? Missä menee se raja jolloin ei enää tarvitse yrittää, auttaa ja tukea?

Minulla se meni siinä pisteessä, jossa minun piti valita joko minut tai ystävyytemme. Tiesin, että omien rajojeni asettaminen merkitsi lopullista ystävyyssuhteen päättymistä. Minun oli kuitenkin asetettava ne, muuten olisin hajonnut, minut olisi imetty loppuun. "Ystäväni" koki sen petturuutena. Surullista.

Tilasin Asuntomessuilla Heinolassa esittelijältä Kotivinkki-lehden. Se tuntui silloin aivan älyttömän hyvältä idealta. Sain kivan (sic!) kassin ja kaksi kesän numeroa heti mukaan, kaupan päälle. Tulimme lomalta kotiin ja koko juttu unohtui. Lehdet hautautuivat "Lukemattomien lehtien pinoon", joka on kuin musta aukko, yhtäkään niistä lukemattomista lehdistä ei muista enää sen jälkeen kun ne pinoon on nakannut.

Nyt viikolla ensimmäinen numero kolahti postilaatikkoon. Luin sen, ja toisen kesällä saamistani kaupanpäällisnumeroista, viikonloppuna ja ahdistuin (Mutta eihän se käy, ahdistuminen on varattu vain yhdelle Blogosfäärin persoonalle! -suom. huom.), siis hermostuin. Minä en ole Kotivinkki-ihminen.

Minulla ei ole lapsia, joten minä en vie heille jauhelihapannukakkua futiskentän laidalle ja leikkaa pannaria käteviksi annospaloiksi mukaan varaamillani keittiösaksilla vasta kentän reunalla. Minä en maalaa meille hauskoja tuoleja ja koristele niitä kivan erikoisesti erilaisin maalaustekniikoin. Minä en tee pikakohennusta yhteenkään huoneeseen kodissamme, en shabloonamaalauksella, enkä maalaamalla vastaväreillä energista tunnelmaa. Enkä myöskään aio palmikoida meille kynnykselle mattoa somistamaan sisääntuloa. Minun on myös vaikea nähdä itseni askartelemassa valaisinta paperinarusta tai sävyttämässä maakuuhuonettamme yhtenäiseksi mansikkajäätelön vivahteisiin.

Lehden ajatusmaailma tuntuu vieraalta ja hermostuttavalta. Minä en ole sellainen kodin hengetär (vaikka joskus haluaisinkin niin kuvitella), puuhakas perheenemäntä, supernainen, joka ilman effortin häivääkään laittaa ruoat, hoitaa kodin, uudistaa sisustuksen kivoilla pikku ideoilla, askartelee ja touhuaa. Onneksi. Pelkkä ajatuskin hengästyttää.

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että lehdessä on myös normaalimpia artikkeleita tyyliin 10 syytä matkustaa Dubaihin tai miten käsitellä perheen lemmikkiä kun vauva tulee kotiin. Varmaan ihan kivoja ja ajankohtaisia juttuja jollekin, mutta ei minulle.

Digi digi diigii kame kame kaameeraa raa raa raa. Digikaameeraa mera meeraa mee digi diigii dii!!!!!!!!!!!!!!!
Ostin eilen digikameran. Enkä mitä tahansa digikameraa vaan sen mielestäni parhaan mahdollisen. Minulla ei ole koskaan ennen ollut digikameraa. Se Ranskasta hypermarketista ostettu tavallinenkin on ollut jo pari vuotta kummallisesti rikki. Miehen videokameraa olen saanut tosin lainata ja sillä on ollut hyvä ottaa myös stillkuvia. Mutta nyt minulla on ihan oma digikamera!

Mies sanoi, että hymyilin koko illan.

Migreeni on viheliäinen vaiva. Särky on hirvittävää, minulla se jyskyttää silmän takana. Kaikki äänet kuulostavat satakertaisilta, vihlovat korvia ja takovat päätä lekan lailla. Jokainen valonvälkähdys tuntuu porautuvan silmän läpi aivoihin miekan tapaan. Kipu vasaroi pään toisella puolella. Lääkkeet joskus auttavat, joskus eivät. Parhaimmassakin tapauksessa vaikutusta pitää odottaa vähintään tunti tai kaksi. Joskus harvoin migreeni menee heti kerralla pois, usein kipu jää vain hieman hillitympänä väijymään ja pamahtaa uudelleen päälle heti sopivan tilaisuuden tullen. Joskus särky on läsnä useamman vuorokauden, välillä kovempana, välillä hennompana.

Migreenissä olo on tokkurainen. Väsyttää. Luulin aluksi, että se johtuu lääkkeistä. Osittain ehkä niistäkin, mutta osittain migreenistä itsestään. Tuntuu myös ihan hiukan siltä kuin unissa, joissa yrittää juosta muttei pysty. Liikkeet ovat hieman tavallista hitaampia ja puheeseen pitää vähän keskittyä. Kirjoittaessa saattavat kirjaimet mennä kummalliseen järjestykseen. Keskittyminen on hankalaa, jopa ajattelu sattuu. Merkillisintä migreenissä ovat näköhäiriöt. On vinkeää yrittää tehdä vaikkapa Excel-taulukkoa, kun näkökentässä leijuvat mustat pallot peittävät osan taulukon soluista, niin että ei näe mitä niissä lukee. Joillakin esiintyy myös sahalaitoja, toisilla tunneleita.

Eniten minua nyppivät ihmiset jotka sanovat, että päänsärkyyn ei tarvitse särkylääkettä, reippailu raittiissa ulkoilmassa riittää. He eivät ole koskaan kokeneet migreeniä. Migreenisärky on niin kovaa, että jo ihan paikallaan oleminen ja hengittäminen on tuskallista. Ajatus siitä, että lähtisi ulos reippailemaan on migreenipotilaalla ihan yhtä kaukana kuin sellaisella ihmisellä, jolla on avomurtuma sääressä.

Migreeni on perinnöllinen juttu. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin opin tuntemaan "oman" migreenini. Vihollisen tunteminen auttaa vastahyökkäyksessä. On paljon, johon itse pystyn vaikuttamaan. En esimerkiksi milloinkaan jätä väliin aamiaista tai lounasta. Hormonaalisen migreenin vähentämiseksi olen tehnyt virityksen, jonka avulla noita "migreeniviikkoja" tulee harvemmin. Ja kun minun pitää valita a) olenko mukana pitämässä hauskaa koko juhlien ajan, juoden mehua/vettä/colaa vai b) juonko lasin viiniä/olutta/mitä tahansa alkoholipitoista juomaa ja lähden kotiin tunnin kuluttua potemaan hirveää migreeniä, ei valinta ole vaikea. Minusta juhlat ovat mukavia.

Luulin, että Diili on se syvin pohja, johon tosi-tv voi vajota. Väärin. Se on vasta alkua. Luin eilisestä Husiksesta Los Angelesilaisesta tv-kanavasta, jonka tosi-tv "Gana la Verde" eli "Voita vihreä" on saavuttanut lyhyessä ajassa miljoona katsojaa. Tuossa laatuohjelmassa kilpaillaan Green cardista, voittaja ei kuitenkaan suinkaan saa tuota himottua työ- ja oleskelulupaa, vaan hän saa vuoden ajan käyttää maahanmuuttokysymyksiin erikoistuneen juristin palveluja. Kiva. Tehtävät, joita kilpailijat suorittavat jättävät minut sanattomaksi: he mm. hyppäävät moottoritiellä rekasta toiseen, makaavat ruumisarkussa rottien joukossa ja syövät madoilla täytettyjä tacoja.

Miten pitkälle ihmisiä voi nöyryyttää tosi-tv:n voimalla? Kuinka kauan löytyy aina joku, joka haluaa saada kuuluisuutta ja päästä tv-ruutuun hinnalla millä hyvänsä? Kuinka kauan tv-yhtiöt keksivät lisää "unelmia", joita voi hyödyntää ja riistää? Kuinka kauan ihmiset suostuvat katsomaan ja sietämään olohuoneissaan tuota kaikkea roskaa?

Tehdäänkö seuraavaksi Suomessa tosi-tv vaikkapa leikkausjonossa olevista kaihipotilaista, jotka suorittavat kaikenlaisia haastavia ja hauskoja pikku tehtäviä. Hehän voisivat vaikka istua muurahaispesässä, hypätä basehypyn Meilahden sairaalan ylimmästä kerroksesta ja uittaa tukkeja. Voittaja pääsisi laserkirurgiseen leikkaukseen yksityissairaalaan?

Minua yököttää.

Jokaisella hieman pidemmällä lomalla minut valtaa tarve luoda tai askarrella jotain. Luomistani rajoittaa se tosiseikka, että piirrustus- ja maalaustaitoni on olematon. En osaa piirtää edes tikku-ukkoa niin, että joku ymmärtäisi sen olevan sellainen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen voi luoda oman taitonsa rajoissa. Kun maalaamisesta on kyse, kukat sekä abstraktit ja geometriset kuviot ovat kohtuullisen helppoja. Taitoni puutteellisuuden korvaa se into, jolla jokaiseen projektiin heittäydyn.

Toissa kesänä ostin vesiliukoiset posliini-/lasivärit ja koristelin meille naivistiset murokulhot. Eräällä joululomalla hankin kalvovärit ja tein ikkunakoristeen. Useana pääsiäisenä olen maalannut pääsiäismunia. Tänä kesänä tein lasipurkeista ja rautalangasta lyhtyjä ja koristelin ne lasiväreilläni.

Tämän kesän lasipurkkilyhtyprojektiani varten tarvitsin sopivan kokoisia lasipurkkeja. Ostin siis kaupasta pari hedelmäsosetta sisältävää Bona-purkkia. Hedelmäsose kuulosti herkulliselta. Lusikoidessani sosetta suuhuni hämmennyin. Sose oli kummallisen hyytelömäistä, ei lainkaan sellaista mitä tulee kun itse soseuttaa hedelmiä. Tutkin hetken sisällysluetteloa ja totesin syöväni päärynä-manogososeen lisäksi myös riisitärkkelystä, pektiiniä ja kaliumsitraattia. Kiva! Luulenpa, että jos minulla olisi lapsi, harkitsisin vakavasti hedelmäsoseen tekemistä itse. Ja minä kun naiivina luulin, että lastenruoat pyritään tekemään ilman kaiken maailman turhia lisäaineita.

Meillä on olohuoneessa jalkalamppu, joka valaisee ylöspäin. Se antaa kaunista, epäsuoraa valoa ja käytämme sitä paljon enemmän kuin kattolamppua. Kesällä tuo jalkalamppu meni rikki. Siihen ei enää tullut valoa ja samalla myös liukukytkimessä oleva led-merkkivalo pimeni. Olimme ostaneet valaisimen vain reilua vuotta aiemmin ja meitä harmitti.

Olin sitä mieltä, että jalkalampun tulee kestää normaalissa käytössä huomattavasti kauemmin kuin vuoden. Otin kuitin ja lampun kokoamisohjeen mukaani Citymarkettiin, josta lampun olimme ostaneet. Itse valaisinta en lähtenyt sinne raahaamaan, se on pidempi kuin minä ja siis erittäin hankala kuljettaa. Osiin en myöskään halunnut sitä vielä siinä vaiheessa ruveta purkamaan. Citymarketissa pohdittiin asiaa osastopäällikkötasolla, soitettiin jonnekin ja luvattiin, että meille toimitetaan uusi liukukytkin rikkoutuneen tilalle. He ottivat ylös yhteystietoni ja olin iloinen. Tätä se on se ystävällinen asiakaspalvelu!

Päivää myöhemmin minulle soitettiin Helsingistä, pääkonttorista. Ääni puhelimessa pyysi minua kertomaan miten valaisin on rikki. Selitin kaiken liukukytkimestä, ledistä ja siitä miten pistorasiakin on testattu ja todettu toimivaksi. Ääni sanoi, että led on vain merkkivalo ja että se ei siis millään tavoin vaikuta liukukytkimen toimintaan. Vastasin, että en valita siitä, että led ei pala, vaan siitä, että lamppu ei toimi lainkaan ja oletan siis ledin palamattomuuden viittaavan siihen, että koko liukukytkinrasia on rikki. Ääni kysyi minulta olenko vaihtanut lamppua valaisimeen. Kerroin, että olimme vaihtaneet lampun pari kuukautta ennen kuin valaisin hajosi. Edellinen lamppu kesti noin vuoden, joten lampun palamisestakaan ei voi olla kysymys. Minua alkoi ärsyttää. Miksi tuo ihminen ei voinut uskoa, että valaisin on rikki? Selitin uudelleen, että liukukytkimessä täytyy olla vikaa, kun lamppu ei syty ja ledikään ei pala. Taas minulle kerrottiin, että se led on vain merkkivalo ja sen pimeneminen ei vaikuta lampun toimintaan. Tunsin oloni jotenkin voimattomaksi. Miten saisin perille sanomani: "Liukukytkin on hajalla, sen osoittaa merkkivalon pimeys. Valaisin ei toimi, se ei mene päälle!"

Ääni puhelimessa kertoi minulle, että valaisimeen ei enää saa osia ja etenkin se pyytämäni osa on mahdoton toimittaa. Lisäksi hän totesi valaisimen olevan jo yli vuoden vanha. Hän tiedusteli minulta taas olenko kokeillut vaihtaa lamppua sen jälkeen kun valaisin pimeni. Sanoin, että en, sillä se oli tehty juuri paria kuukautta aikaisemmin. Kysyin onko hänen mielestään kohtuullista, että valaisin kestää vain hiukan toista vuotta. Tiedustelin myös onko minun tästä vedettävä se johtopäätös, että en jatkossa voi ostaa heiltä mitään huonekaluja tai muita kestotavaroita ala-arvoisen laadun vuoksi. Hän vastasi, että kyseisiä valaisimia on myyty tuhansia ja tämä on ainoa valitus, joka niistä on tullut. Ahaa, sanoin, teillä on siis laatutavaraa, mutta ne kuluttajat, jotka sattuvat saamaan maanantaikappaleen, jätätte siis aivan oman onnensa nojaan. Nyt olin jo todella vihainen.

Ääni puhelimessa sanoi, että hän lähettää minulle postissa kaksi lamppua, joita minun tulee kokeilla valaisimeen. Jos se sittenkin olisi vain rikkinäinen lamppu. Jos siinä liukukytkimessä ei olisikaan mitään vikaa. Ensimmäinen erä päättyi tasapeliin. Minä annoin periksi ja lupasin kokeilla. Se antaisi minulle aikaa kerätä voimia seuraavaan erään. Sillä minähän tiesin, että se liukukytkin oli hajalla ja että lampun vaihtaminen ei siis auttaisi pätkääkään.

Lamppujen odotusajan käytin hyödyllisesti. Mies etsi netistä linkkejä kuluttajavirastoon ja kuntien kuluttaja-asiamiehiin ja perehdyimme yhdessä kuluttajan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Luin myös Finlexistä koko Kuluttajansuojalain.

Lamput tulivat tänään. Naureskelimme Miehen kanssa pakettia avatessamme ja sanoimme toisillemme, että kai se nyt on pakko kokeilla. Voidaan sitten soittaa ja sanoa, että testattu on ja aloittaa toinen erä. Vaihdoimme toisen saamistamme uusista lampuista valaisimeen ja laitoimme töpselin seinään. Valaisin toimi! Jopa led-merkkivalo paloi taas!

Nyt minun täytyy enää soittaa sinne Helsinkiin pääkonttoriin ja sanoa, että ei siinä liukukytkimessä sitten ollutkaan mitään vikaa. Että se olikin vain palanut lamppu.

Kävimme eilen Heinolassa asuntomessuilla. Olin ostanut etukäteen lehden, jossa oli kaikkien talojen pohjapiirrokset arkkitehdin kommentoimina. Lueskelin lehteä viikonloppuna ja ehdotin Miehelle, että menisimme sitten messuilla ihan ensin katsomaan kaikkein mielenkiintoisimmat talot, jotta varmasti jaksaisimme hieman keskittyä niihin. Päätimme siis suunnata heti aluksi messualueen keskellä sijaitseviin taloihin 33, 34, 28 ja 23.

Saavuimme messuille ennen puoltapäivää. Heti astuttuamme portista sisään kohtasimme tomeran messutytön, joka ohjasi ihmislaumaa Messureitille. Laumauduimme kahdeksi sekunniksi. Muutaman askeleen ja yhden ajatuksen kuluttua ymmärsimme, että meitä johdatetaan väkisin katsomaan taloja numerojärjestyksessä. Katsoimme ympärillemme ja totesimme, että kävelemällä hieman eri suuntaan kuin muut, Messutoimiston ja Muksulan ohitse menevää kulkuväylää, pääsemme kätevästi keskelle messualuetta, juuri sinne minne olimme suunnitelleetkin. Meidän piti vain ohittaa karjalaumaa ajava tomera messutyttö, joka oli saanut Tehtävän.

Kävellessämme kohti Messutoimistoa messutyttö kysyi erittäin vaativaan sävyyn voiko hän auttaa meitä. Kerroimme, että ajattelimme kävellä tästä keskelle messualuetta. Se ei käynyt. Meidän piti mennä kiltisti Messureitille ja seurata sitä ja katsoa talot numerojärjestyksessä. Sanoin, että emme halua tehdä niin. Hän vaati meitä edelleen palaamaan Messureitille, josta saisimme alueesta hyvän kokonaiskuvan. Mies sanoi, että emme haluneet Messureitille, vaan halusimme päästä katsomaan taloja nro 33, 34, 28 ja 23. Tyttö sanoi, että Messutoimiston ja Muksulan ohi kulkevaa kävelytietä ei saa mennä, vaan meidän tulee noudattaa Messureittiä. Samaan aikaan hän edelleen jatkoi karjalauman ohjaamista erinomaisella tarmokkuudella. Minä olisin jo saattanut luovuttaa, mutta Mies ei. Hän jatkoi neuvotteluja Tehtävän saaneet messutytön kanssa ja ilmoitti, että hän ei aio kiertää turhan takia hirveää matkaa. Lopulta messutyttö lannistui ja saimme poiketa Messureitiltä.

Minä ymmärrän messutyttöä. Hän oli siellä töissä ja hän oli saanut Tehtävän. Hän osoitti kunnioitettavaa sinnikkyyttä ja tarmoa Tehtävän suorittamisessa. Sitä henkilöä, joka Tehtävän oli antanut, en ymmärrä. En yksinkertaisesti voi käsittää mitä järkeä on saada kaikki ihmiset kiertämään ne talot samassa järjestyksessä. Mikä on se kollektiivisuuden vaatimus, joka vaatii ihmisten sumputtamisen laumaan, joka velloo ja jonottaa talosta taloon? Suurin osa messuvieraista saapuu aamupäivällä. Jos he kaikki kulkevat samaa Messureittiä ja katsovat samat talot samassa järjestyksessä, niin on selvää, että Messureitin alkupään taloissa ei iltapäivällä ole ketään ja päinvastoin.

Ehkä Mies ja minä olemme hankalia messukävijöitä. Me kun emme suostu olemaan ajattelematta, olemaan muodostamatta omia reittejä ja suunnitelmia. Tekeekö se meistä asuntomessujen rebellejä?

Viime kesänä havaitsin puutarhassa, että karviaispensaat ja juhannusruusu tarvitsevat tukea. Päätin siis tehdä tukikehokot.

Menimme Miehen kanssa sellaiseen paikkaan, josta saa ostaa puutavaraa. Minun vaatimusestamme ostimme listaa. En halunnut, että pensastuista tulee tikkuja sormiin, ne täytyi siis rakentaa höylätystä puusta. Halusin myös pensastukien olevan sirot, joten listan tuli myös olla kohtalaisen ohutta. Löysimme etsimäni. Olin ottanut etukäteen mittoja pensaista ja sahasimme listat oikean pituisiksi, sillä tavalla ne oli myös huomattavasti helpompi kuljettaa kotiin.

Listat täytyi maalata, sillä en halunnut, että tukikehikot irvokkaasti paistaisivat pensaista, vaan halusin sävyttää ne pensaiden runkojen värisiksi. Menimme siis ostamaan maalia tai puunsuoja-ainetta tai jotain. Rautakaupassa myyjä suositteli erästä sanoen sen soveltuvan erittäin hyvin puutarhakalusteiden suojaamiseen. Mies sanoi, että sen tyyppiseen käyttöön sitä etsimmekin. Myöhemmin hän kertoi minulle, että ei todellakaan ollut kehdannut sanoa myyjälle, että aioimme maalata pensaiden tukikeppejä. Etenkään sen jälkeen kun olin valinnut oikeaa sävyä vähintään vartin.

Kotona Mies ystävällisesti teroitti kirveellä maahanpainettavien keppien päät. Minä maalasin tikut oikean sävyisiksi. Sitten oli aika rakentaa ne kehikot. Olin tehnyt huolellisen suunnitelman siitä, miten naulaan rimat kehikoksi niin että siitä tulee kaunis kokonaisuus. Olin katsellut joitakin tukikehikoita muissa puutarhoissa ja nähnyt varoittavia esimerkkejä siitä miten naulataan tikut ikäänkuin sikinsokin sekaisin. Meidän tukikehikoistamme tulisi symmetriset ja tasapainoiset.

Aloin kokoamistyön. Ensimmäinen suunnitelmani oli täysi susi. Tikut eivät pysyneet yhdessä. Tein toisen suunnitelman. Edelleen sama ongelma. Kun olin naulaamassa toista kohtaa, ensimmäinen irtosi. En lannistunut. Tein kolmannen suunnitelman, vaihdoin naulat erilaisiin. Lopulta, noin kahdenkymmenen erilaisen yrityksen ja kokeilun jälkeen, minun oli todettava, että en koskaan saisi tikkuja yhteen naulaamalla. Ruuvit eivät myöskään tulleet kysymykseen, koska ne olisivat halkaisseet ne sirot, ohuet listat. Ymmärsin, että listoista ei koskaan saisi koottua tukikehikoita. Kasasin pettyneenä tikut syliini ja vein ne itku kurkussa varastoon ja jätin ne sinne koko talveksi.

Tänä keväänä kaivoin tikut esiin varastosta. Käytin ne maahanpainettavat osat ja korvasin ne naulattavat vaakakepit eräänlaisella narulla. Nyt meidän pensaillamme on vihdoin tukekehikot, vaikka ei ihan niin hienot kuin niistä alkuperäisistä olisi tullut jos se suunnitelma olisi ollut toteuttamiskelpoinen.

Nyt on sitten minustakin tullut käännynnäinen. Lopetin tällä viikolla IE:n käyttämisen ja siirryin Mozillan Firefoxiin.

Olin miettinyt asiaa jo pitkään, aina Kalamukin kampanjasta lähtien. Pinserin Samin kirjoitus kesäkuun lopussa lisäsi vettä myllyyn. Viimeinen niitti oli tällä viikolla sattunut tapaus, vaikka en edes ole varma johtuiko se käyttämästäni selaimesta. Kesken mitä intensiivisimmän surffailuni netissä, näyttöni päätti järjestää diskon, ja koneeni sekosi. Siis ihan totaalisekosi. En tiennyt, että näyttö voi villkua sillä tavalla. Puuttui vain korviin kantautuva Village People ja diskopallo katosta. Suhteeni koneisiin on mitä merkillisin, joten luulin, että olen jo nähnyt kaikki mahdolliset sekoamistavat, mutta tämä oli suurempaa kuin koskaan. IT-ummikkona päättelin, että kaikki aiheutuu IE:stä, sillä se oli ainoa auki oleva juttu.

Nyt olen täysin ihastunut Tulikettuuni. Erityisesti siihen osoitelaatikon vieressä olevaan Googletus-laatikkoon.

Maanantaina aloimme suunnitella kesälomaamme. Sen vuoksi Naamioiden takana olevan kirjoittajan runo syksyn enteistä eilen tiistaina oli mielestäni aivan väärin ajoitettu, vaikka se niin kovin kaunis olikin. Nythän se kesä vasta alkaa!

Maantiedon tunneilla koulussa yritin kyllä kovasti seurata opetusta ja painaa mieleeni paikkoja ja kaupunkeja. Se ei vain jostain syystä onnistunut. Erityisesti Suomen maantieto tuottaa minulle edelleen tuskaa. Senpä vuoksi kesälomasuunnitelmia tehdessämme tarvitsin ehdottomasti avukseni kartan, jotta löytäisin mielenkiintoisia paikkoja ja kohtuullisia yöpymismahdollisuuksia muutaman suunnitelemamme pääkohteen lähistöltä. Löytämiäni kaupunkeja sitten naputtelin Googleen ja Matkailijaan.

Apuvälineenä minulla ei ollutkaan mikä tahansa kartta, vaan Peruskartasto, tuo jokaisen peruskoululaisen perusteos! Reittejä miettiessämme Mies ehdotti, että ajaisimme Kouvolan suunnalta Heinolaan asuntomessuille Jaalan kautta. Minusta ajatus oli kertakaikkisen huono. Kuusankoski - Jaala väli näytti olevan aivan hirvittävän pientä tietä. Matkahan kestäisi ikuisuuden. Mies ehdotti, että päättäisimme lopullisen reitin myöhemmin, katsottuamme vaihtoehtoja jostakin hieman enemmän ajantasalla olevasta kartasta. Tosiaan, olen saanut Peruskartaston ala-asteella. Vilkaisin etulehteä ja totesin, että Suomen sivut kartastossa ovat vuodelta 1972. Kenties tuon vuoden jälkeen on rakennettu muutama tie lisää ja paranneltukin useita. Ilmankos yhtään moottoritietä ei näkynyt ensi silmäyksellä.

Netistä luonnollisesti löytyi tuoreempi kartta ja reittihaku, joka ehdotti minulle aivan samaa reittiä kuin Mies. Kuusankoskelta Jaalan kautta Heinolaan, tosin uutta, vuoden 1972 jälkeen rakennettua tietä pitkin.

Minun täytyy alkaa antaa psykoterapiaa pyykeillemme.

Meillä on pesukone, joka ei ala lingota jos pyykit ovat epätasapainossa. On harmillista mennä koneen luo ohjelman loputtua aikomuksena nostaa pyykit kuivausrumpuun vain huomatakseen, että pesukone ei ole suostunut linkoamaan epästabiilia pyykkiä. Siinä ei auta muu kuin yrittää linkousta uudelleen, mikä on kurjaa jos on ajoittanut pyykinpesun ja kuivausrummutuksen siten, että sen juuri ja juuri ehtii tehdä ennen lähtöä johonkin paikkaan.

Osaako joku suositella pyykeillemme jotakin terapiamuotoa? Auttaako pyykin epätasapainoon paremmin väriterapia vai NLP? Miten saan pyykit visualisoimaan itsensä pesukoneen rumpuun harmooniseen tasapainoon?

No niin, nyt sekin on sitten todistettu. Kirjoitin eilen negatiivisen jutun siitä, miten minua nyppii kun naapurin vanha mies kävelee lenkillään meidän etupihamme läpi, ihan meidän ikkunoidemme alta. Täysin normaalissa järjestyksessä, kirjailtuani vuodatukseni loppuun, painoin ensin Preview-nappulaa tarkistaakseni kirjoituksen ja sitten Publish-nappulaa julkaistakseni sen. Kaikki tapahtui aivan niinkuin ennenkin, ihan normaalilla tavalla.

Blogini vain ei suostu julkaisemaan sitä juttua. Onko tässä vehkeessä joku negatiivisuussuodatin? Miksi kaikki muut saavat halutessaan kirjoittaa ikävistä asioista? Kyllä minullakin on siihen oikeus!

On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu. Joko se negatiivinen kirjoitus tukkii pahalla karmallaan koko blogini enkä saa mitään julkaistua ennen kuin poistan sen, tai sitten kenties blogini vain hyppää sen kirjoituksen yli ja julkaisee tämän jutun. Jäämme odottamaan.

Minä tiedän, että naapurin mies on vanha. Tiedän, että hän on asunut samassa asunnossa tämän rivitalon valmistumisesta lähtien, siis yli kolmekymmentä vuotta. Tiedän, että hän on juuri kotiutunut sairaalasta. Miksi minua sitten ärsyttää niin suunnattomasti, kun hän kulkee kävelylenkillänsä meidän etupihamme läpi, aivan ikkunoidemme alta, kiertääkseen talon päätyyn?

Olenko pikkumainen? Miksi minua nyppii aivan suunnattomasti? Siksi, että se on meidän etupihamme, meidän laatoituksemme ja meidän reviirimme. Ymmärtäisin, jos se olisi ainoa tie, tai edes oikotie, mutta kun se ei ole. Ilmeisesti reitti on vain vanha tapa siltä ajalta kun naapurin veli asui tässä asunnossa 10-15 vuotta sitten.

Yritän ymmärtää. Yritän sietää. Samaan aikaan pieni ääni sisälläni kysyy miksi minun pitäisi.

Täytyy yrittää viikonloppuna kehittää joku hienovarainen ratkaisu. Istuttaa kukkia eteen tai jotain.

Tänään tutustuin perinpohjaisesti pesukoneen nukkasihtiin ja erityisesti sen oikeaoppiseen takaisinasentamiseen puhdistuksen jälkeen.

Tiesittekö, että jos nukkasihdin asentaa takaisin väärin, vesi ei pysy pesukoneessa. Vesi itse asiassa virtaa melkoisella vauhdilla seinässä olevasta vedenottoliitännästä, pesukoneen läpi, nukkasihdin kautta lattialle.

Nyt tiedän nukkasihdistä ja sen tiivisteestä kaiken. Tiedän myös, että kun alkaa pestä pyykkiä heti sihdin puhdistamisen jälkeen, etenkin jos vähän on epävarma siitä saiko sen sihdin hyvin takaisin paikoilleen, ei kannata vain laittaa konetta päälle ja mennä puoleksi tunniksi muualle ja palata sitten tarkistamaan, että homma toimii.

Pesuhuoneen lattia on hyvin siisti. Se on huolella pesty. Pyykinpesuaineella.

Minun mielestäni sää ei ole este, vaan puutteelliset varusteet. Näinkin sateisena kesänä on helpottavaa, että sattuu ajattelemaan näin. Muuten saattaisi moni juttu jäädä tekemättä ja kokematta.

Erityisesti nautin puutarhatöiden tekemisestä sateella. Luulen, että sillä on jotain tekemistä heinäallergiani kanssa. Esim. juhannuspäivänä olin ulkona pihallamme kaatosateessa ja pesin puutarhakalusteet ja perkasin kukkapenkin. Sadetakissa, sadehousuissa ja kumisaappaissa se oli ihan hauskaa puuhaa. Veden solina kuulosti kivalta, eikä siitepölyä lentänyt nenään vaikka kuinka pöyhi. Hyttysiäkin oli tavallista vähemmän. Tosin heti kun siirryin lähelle seinää, lensi yksi itikka huppuni sisään, ja arvatkaa kuinka vaikeaa sitä oli yrittää hutkia, kun käsineet olivat ihan sellaisessa märässä multamössössä.

Välillä unohdan, että on ihmisiä, jotka eivät koe sadetta samalla tavalla kuin minä. Olimme Miehen kanssa eräänä viikonloppuna kylässä yhdellä mökillä. Lauantai-illaksi oli suunniteltu grillaamista ja eväät hankittu sen mukaisesti. Sinä lauantaina satoi, mutta Mies ja minä emme edes ajatelleet sen estävän grillausta. Olimme ainoita. Ihmettelin, sillä eihän kyseessä ollut mikään kaatosade, joka olisi huuhtonut pihvit grillistä järveen. Ehdotin jopa sateenvarjon käyttämistä ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pitelijäksi. Se otettiin vastaan hyvänä vitsinä. En yrittänyt enempää. Söimme kaikki tavallista ruokaa. En vieläkään voi ymmärtää miksi siinä säässä ei muka olisi voinut grillata.

Minulla on taas polkupyörä.

Edellisen kerran minulla oli fillari Helsingissä. Se oli joskus 80-luvun alussa saamani kolmivaihteinen vaaleansininen Nopsa. Siinä 90-luvun puolivälissä lisävarustelin pyörääni tarakalle kiinnitettävällä korilla. Samoihin aikoihin myös valveuduin ja hankin pyöräilykypärän. Töölöstä oli kiva polkea Stockalle, shoppaaminen tosin oli hieman rajoittunutta fillarikypärää ja sitä koria raahatessa. Ajelin mielelläni myös Seurasaareen, Cafe Tamminiemeen, syömään maailman suurimpia korvapuusteja ihanan vaniliakermavaahdon kanssa. Teetäkin sai juoda niin monta kuppia kun jaksoi.

Cafe Tamminiemessä olin myös Miehen kanssa ekoilla virallisilla treffeillämme. Puolitimme korvapuustin ja pullasta löytyi peukalonpään kokoinen kivi. Täysin tavoiltani poiketen en nostanut asiasta meteliä, siirsin vain kiven zenmäisen tyynenä lautasen reunalle ja kehoitin ystäväpariskuntaamme varomaan mahdollisia muita kiviä. Missä muussa tilanteessa tahansa, vastaavanlaisen tapahtuman sattuessa, olisin vaatinut uuden pullan, selityksen siitä miten kiven on ylipäänsä ollut mahdollista joutua pullaan, johdon selvityksen siitä mihin toimenpiteisiin vastaavan tapahtuman estämiseksi on ryhdytty sekä hyvityksen pullan hinnasta.

No niin, takaisin siihen pyöräasiaan. Vaaleansininen Nopsani unohtui Töölössä muutamaksi talveksi ulos ja se ruostui. Edelleen ajelin sillä hyvillä mielin, koska minusta ruoste oli vain kosmeettinen haitta. Lisäksi minun ei tarvinnut olla kovinkaan huolestunut siitä, että pyöräni varastettaisiin, se kun ei ollut houkuttelevan näköinen. Päättelyni mukaan varas ottaisi mielummin sen vieressä olevan ziljoonavaihteisen maastopyörän kuin minun ruostuneen 80-luvun kukkaseni.

Sitten taloyhtiö tilasi pihalle roskalavan, jolle asukkaat saivat heittää turhat rojunsa. Nopsani koki siinä projektissa kovan kohtalon. Pihallamme oli nimittäin myös toinen vaaleansininen, kolmivaihteinen Nopsa. Sen satula oli ihan rikki. Tuon Nopsan omistaja ilmeisesti nakkasi minun pyöräni lavalle luullen sitä omakseen. Roskalava lähti matkaan, ja huomasin fillarini olevan poissa. Se toinen Nopsa jäi edelleen pihalle rönöttämään.

Nyt minulla on taas pyörä. Keväällä taloyhtiömme täällä Tampereella tilasi pihalle roskalavan. Yhtiökokouksessa oli päätetty, että kaikki ei-kenenkään-omistamat romupyörät heitetään kevättalkoissa pois pyöräkellarista. Hyvissä ajoin kaikille asukkaille jaettiin laput, joilla kunkin piti merkitä oma(t) pyöränsä. Merkkaamattomat fillarit kannettiin sitten talkoopäivänä roskalavalle. Lavalle vietiin myös eräs oikein mielenkiintoinen Pohjantyttö-merkkinen, jonkin verran ruostunut pyörä. Siinä oli kolme vaihdetta, samaa Torpedo-merkkiä kuin vanhassa Nopsassanikin. Lukko oli auki ja avain lukossa. Dyykkasin pyörän lavalta.

Arkiaamuina syömme aamiaista yleensä siinä kahdeksan kieppeillä. Useimpina aamuina, nostaessani katseen puurolautasesta ikkunaan, näen sätkäjengin sauvakävelylenkillä. Niin on ollut jo kevättalvesta lähtien.

Sätkäjengin alkuperäisjäsenet ovat kaksi perussuomalaista duunarimiestä, verkkaripuvuissa, lippikset päässä. Jos olet katsonut tv:stä "Paristoa" ja muistat ne raksatelineellä korkeuksissa istuvat duunarit, tiedät täsmälleen mitä tarkoitan.

Sätkäjengi ohittaa meidän talomme verkkaista vauhtia kävelysauvoilla survoen, sätkä huulessa roikkuen. Yhdistelmässä on jotain hyvin absurdia. Olen melko varma, että sauvakävely on laji, jota he eivät itse ole löytäneet, vaan puuha, johon lääkäri/vaimo/terveydenhoitaja on heidät puolipakottanut.

Viime aikoina sätkäjengin toista perustajajäsentä ei ole enää lenkeillä näkynyt. Hänen tilalleen on tullut pari muuta, keskiluokkaisemman näköistä, tuulipukuihin sonnustautunutta herrahenkilöä. Molemmat vielä jopa ilman sätkää. Ensin huolestuin. Nyt olen päättänyt, että kyse on vain siitä, että se toinen perustajajäsen on muuttanut toiselle paikkakunnalle, ei mistään sen vakavammasta.

Tietyissä asioissa minuun on ihan älyttömän helppo vaikuttaa. Luin Visukintun perjantaina 11.6. kirjoittaman blogimerkinnän Leafin lakritsisekoituksesta, ja arvatkaapa mitä tänään tarttui ruokakaupassa mukaan. No tietysti se Leafin lakusekoituspussi. Visukintun blogiin kommentoineen Helmen kokemuksista viisastuneena osasin jo kaupassa pussia valitessani erityisesti varmistaa, että pussissa on myös niitä salmiakkitäytteisiä lakuja, jotka ovat herkkuani. Nyt olen syönyt yli puoli pussia ja vähän kuvottaa.

Sain eilen kohtauksen nimeltä Ihana Kodin Hengetär. Olin tekemässä lihapullia mökkikylään mukaan otettaviksi kun muistin, että kuivahiivaa oli jäänyt pizzataikinasta yli. Koska avattu kuivahiivapussi säilyy käyttökelpoisena vain rajoitetun ajan ja uunikin oli jo valmiiksi lämpimänä, päätin tehdä loppuhiivalla jotain. Mieleeni piirtyi välittömästi kuva kodista, johon Mies palaa raskaan työpäivän jälkeen ja jonka ovella herkullinen voisilmäpullan tuoksu kohtaa hänet, ja kaikki päivän rasitukset pyyhkiytyvät hänen mielestään minun liihoitellessani keittiöstä toivottamaan hänet tervetulleeksi.

Mutta ensin piti tehdä ne lihapullat. Juuri kun olin niitä vasta pellille pyörittelemässä Mies tuli kotiin, tuntia normaalia aikaisemmin. Siinä kuvitelmani sai ensimmäisen kolauksen. Mutta ei se mitään. Kerroin innoissani, että kohta teen vielä voisilmäpullia.

Kun toinenkin pellillinen lihapullia oli uunissa, aloin etsiä keittokirjasta voisilmäpullien ohjetta. En ole ikinä tehnyt niitä, kuten en kai mitään muitakaan pullia, mutta löysin kirjasta kohdan, jossa kerrottiin, että peruspullaan tökätään vaan sormella sellainen kuoppa, johon tungetaan voita ja päälle vähän sokeria. Kuulosti aika yksinkertaiselta.

Sitten piti vielä löytää se ohjeen alkuosa. Selasin pari sivua taaksepäin ja siellähän se oli. Pulliin tarvittiin mm. maitoa, hiivaa, jauhoja,.... ja kananmunia! Mutta meillä ei milloinkaan ole kananmunia kotona! Toinen kolaus. Voisinko kenties kuitenkin tehdä pullia, mutta ilman kananmunia? Miksi keittokirjoissa ei lue miksi luetellut ainekset tarvitaan, jotta jokainen voisi itse päättää tarvitaanko ne todella ihan kaikki?!!!

Sitten aloin lukea ohjetta. Siinä oli kaksitoista kohtaa!!! Ensin piti vaivata, sitten kohottaa ja sitten taas vaivata pois jotain ilmakuplia ja sitten taas kohottaa.... Kaikella vaivaamisella, kohottamisella ja leipomisella ei tuntunut olevan loppua. Ei siis voi olla noin vaivalloista tehdä yksiä pullia! Kaksitoista kohtaa!!! Itse asiassa viisitoista, kun laskee mukaan kuoppien tökkimisen ja täyttämisen. Hirveä vaiva niin yksinkertaisesta herkusta!!! Ei mikään ihme, että en koskaan leivo, siihenhän tarvitaan näköjään kokonainen päivä!!! Miten kukaan koskaan ehtii leipoa?!!!

Yht'äkkiä huomasin, että Suloinen Kodin Hengetär oli jossain matkan varrella muuttunut Tuohtuneeksi Fanaatikoksi miehen seuratessa tilannetta lievästi huvittuneena. Kysyin, olisiko hän hirveän pahoillaan jos en tekisikään niitä voisilmäpullia, koska siihen näköjään menisikin koko ilta vaivatessa ja kohottaessa. Hän vastasi ettei olisi lainkaan pahoillaan. Hän lisäsi vielä jostain syystä, että jos leipominen tarkoittaisi koko illan jatkuvaa vaahtoamista ja mutinaa, hän oikeastaan mielummin olisi ilman voisilmäpullia.

Laitoin pakastimesta uuniin paistumaan kaksi Vaasan Kotiuunin toffeepullaa ja keitimme kahvit. Kuivahiivapussin käytämme loppuun ensi viikolla. Teemme pizzan.

Katsomme Miehen kanssa Suurta Seikkailua. Minusta on hauskaa, että lähetysaika on tänä vuonna inhimillisempi. Edellisinä vuosina valvominen Kymmenen Uutisten jälkeen on tehnyt minulle tiukkaa.

Toissailtana oli jotain hässäkkää, emmekä ehtineet tv:n eteen oikeaan aikaan. Ei se mitään. Päätin nauhoittaa jakson saman Seikkailun aikaisemman, jo katsotun jakson päälle. Ette usko minkälaista camp-huumoria siitä syntyi. Videossa kun oli jokin omituinen vika, joten kuva tuli talteen, ääni ei. Olimme tosin hieman väsyneitä katsoessamme taltiointiani, mutta efekti oli riemastuttava. Nauhalla oli oikea aihe, mutta kuva yhdestä jaksosta, äänet toisesta. Ylimmillään ilo oli niissä kohdissa, joissa kuva ja ääni olivat synkassa. Esim. juontajan katsoessa kameraan sanoen "No mie valitsin tuon Eevan kun se on sellainen tomera".

Työttömyyteni aikana minua on ehdottomasti eniten kummastuttanut Työvoimatoimiston minulle antama Työnhakijan omakuvaus -lomake. Täyttöohjeessa luki: "Kirjoita kuvauksesi niin, että se antaa kokonaiskuvan osaamisestasi, erityistaidoistasi, työkokemuksestasi ja kiinnostuksistasi. /.../ Tee siitä napakka ja ytimekäs markkinointikirje!" Mieluiten omakuvauksen sai täyttää netissä, olinhan saanut käyttäjätunnuksen ja salasanan henkilökohtaiseen verkkoasiointipalveluun. Toinen vaihtoehto oli raapustaa hengentuote lomakkeelle, josta sitten Työvoimatoimiston virkailija naputtaisi sen koneelle.

Erityistaitolomakkeet A ja B, jotka piti ehdottomasti palauttaa täytettyinä alkuinfotilaisuudessa olivat jo surrealistiset. Tokihan markkinoinnin ammattilaisen tulee täyttää lomake, jossa kysytään omaako kokemusta mm. pillihitsauksesta, paikkahitsauksesta, pulverihitsauksesta, karjataloudesta, lomittajana toimimisesta, siipikarjan hoidosta ym. Ymmärrän, että lomakkeiden tulee olla mahdollisimman monipuolisia, mutta toiseen en saanut tuherrettua ainuttakaan rastia. Kas kun en ole lypsänyt, toiminut asfalttimiehenä, ollut instrumenttihoitajana, eikä minulla ole leikkaussalikokemustakaan kuin korkeintaan potilaana. En myöskään osaa murskata kiviä, käyttää betonimyllyä tai sorvata. Joillakin aloilla lomakkeet antavat varmasti todella kullanarvoista tietoa, mutta voisiko ne antaa täytettäviksi vain niiden alojen töitä etsiville?

Ilmeisesti Erityistaitolomakkeissa havaittuja puutteita paikkaamaan on luotu tämä fantastinen Työnhakijan omakuvaus -lomake. Molemmat tapaamani virkailijat suosittelivat lämpimästi lomakkeen täyttämistä. Parasta omakuvauksessa oli se, että sen sai näkyviin Työvoimatoimiston sivuille nettiin, josta työnantajat voivat sen lukea etsiessään työntekijää. Kuvauksia kuulemma käytettiin ja luettiin todella paljon. Kaikkia paikkojahan ei ilmoiteta avoimiksi! Omakuvaksen avulla voisin siis konkreettisesti edistää työllistymistäni ja löytää niitä paljon puhuttuja piileviä työpaikkoja.

Suhtauduin varauksella omakuvaukseen ja kysyin kuinka moni työnantaja käy noilla nettisivuilla ja kuinka moni työnhakija on saanut esim. viimeisen vuoden aikana sitä kautta työpaikkansa. Vastaus oli pudottaa minut tuolilta. Työnantajat eivät rekisteröidy katsellessaan työnhakijatietoja. Omakuvausten lukeminen ei vaadi käyttäjätunnuksia tai salasanaa, ne ovat siellä aivan kaikkien luettavissa. Koska rekisteröitymistä ei vaadita, ei ole myöskään olemassa mitään tietoa siitä kuinka moni työnantaja sivuja todella käyttää, saati siitä, kuka omakuvauksia lukee. Siellä ne ovat, ne napakat ja ytimekkäät markkinointikirjeet, joista ilmenee koulutus-, kielitaito- ja työkokemustiedot, hakijan kaikkien yhteystietojen kanssa, kaiken kansan nähtävillä. Arvatkaa olenko täyttänyt Työnhakijan omakuvaus -lomaketta? Jokin oikeus yksityisyyteen tulee ihmisellä sentään olla.

Mitä ihmettä???!!! Blogini on Pinserin listalla tänään päivitettyjen joukossa vaikka minä en ole tehnyt mitään.

Hetken olin todella ymmälläni kunnes keksin, että joku on varmaankin käynyt siellä kommentoimassa. Käyttänyt uutta kivaa kommentointiominaisuutta, joka muuten luvalla sanoen on aika tönkkö. Lukijalla täytyy olla todella palava halu kommentoida, niin monta klikkausta vaatii päästä siihen ruutuun mihin voi palautteensa kirjoittaa. Typeryyden huipentuma mielestäni on se, että kommentoijaa pyydetään rekisteröitymään tai valitsemaan vaihtoehto anonyymi kommentointi. Miksi kummassa kukaan haluaisi rekisteröityä? Minä ainakin valitsisin anonyymin vaihtoehdon ja kirjoittaisin nimeni haluamassani laajuudessa kommenttini loppuun. Mutta kenties olen rajoittunut. Kun kommentoin muiden juttuja, teen sen Ninana, en Omituisena teenkeittäjänä.

Tässä on taas yksi todiste siitä, että nälkä kasvaa syödessä. Vielä viime viikolla olin innosta ymmyrkäisenä saatuani kauan kaihoamani kommentointimahdollisuuden blogiini. Nyt olen siihen (tai siis lähinnä sen kökköyteen) jo tyytymätön. Kiistaton tosiasia on kuitenkin, että se ei ole lainkaan niin sulava kuin joissakin muissa blogeissa. No, niin kauan kuin jatkan suloisen tietämätöntä elämääni bitti-idioottina, voin vain tyytyä tarjolla oleviin vaihtoehtoihin ja olla onnellinen edes jonkinlaisesta kommentointisysteemistä.

Kukaan ei muuten ollut kommentoinut. Blogini oli ihan itsekseen pompannut päivitettyjen listalle. Kurjaa. Toivottavasti moinen meno ei jatku, en pidä ihmisten huijaamisesta.

TuoToin Heli on löytänyt blogiinsa suorastaan hypnoottisen t-paidanviikkausvideon. Eilen illalla oli sopivasti luppoaikaa ja Miehellä kasa pestyjä t-paitoja, jotka piti viikata kaappiin. Meidän oli ihan pakko kokeilla....... Aluksi saimme aikaan kummallisia t-paidasta tehtyjä mönttejä. Viikatuiksi niitä ei voinut kutsua parhaalla tahdollakaan tai edes oikein suurella mielikuvituksella. Sitten pikkuhiljaa pääsimme jyvälle. Videon taidonnäytteeseen emme tosin aivan yltäneet. Syytämme puuvillaisia, pesussa hieman virttyneitä epäsymmetrisiä t-paitoja. Lopetamme tähän, ajoissa.

Bloggeriin oli tehty muutoksia, kaikki näytti aivan erilaiselta. Näkömuistin omaavalle se aina tuottaa hieman hankaluuksia alussa. Havaitsin taas kerran harvoin lukevani otsikkotekstejä ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Hahmotan kaiken visuaalisesti, paikkojen ja ulkonäön perusteella. Kirjaudun sisään oikealle alareunaan, sitten painan oranssia ja sinistä nelikulmiota, sen jälkeen keskelle ruutua ja taas sinistä jne, jne. Päätin olla ärsyyntymättä, olihan uusi ulkonäkö niin paljon kauniimpi, pyöreämpi, hiotumpi. Kyllä se käyttökin nopeasti rutinoituisi. Kirjautuisin tästä lähtien sisään yläreunassa, sitten painaisin vihreää jne.

Eilen illalla luettuani blogeja aloin toivoa parasta. Siellä täällä näkyi viittauksia Blogger-blogien parantuneeseen ulkoasuun. Olen aina pitänyt blogini ulkonäköä jotenkin kökkönä. Etenkin, kun oranssi ei kuulu mieliväreihini. Mitään en asialle kuitenkaan bitti-idioottina ole voinut tehdä. Minun huippusaavutukseni oli se, että olin kyennyt päättelemään miten saan vasempaan sivupalkkiin näkyviin linkit joihinkin säännöllisesti lukemiini blogeihin. WAU!

Menin siis toivorikkaana katsomaan josko valmiita template-vaihtoehtoja olisi tullut lisää. Siellähän oli vaikka kuinka monta uutta ja kaunista! Oranssi on enää vain muisto ja blogini on kauniin merellisen siniharmaa. Loihtimani linkit ja sähköpostiosoitteeni vasemmassa sivupalkissa tosin hävisivät, mutta se on pientä. Niiden sijaan sain kauan kaipaamani kommenttimahdollisuuden joka kirjoituksen alle. (Ainakin luulen niin.) Nyt esteetikko on onnellinen.

Ilmeisesti kaikissa Kunnollisissa Kokouksissa on aina hauska (sic) yhteinen aktiviteetti, käsittääkseni kohottamassa yleistä tunnelmaa ja parantamassa yhteishenkeä. Parhaimmillaan siinä todella onnistutaankin. Ohjelma on hyvin suunniteltu ja osanottajien erilaiset lähtökohdat huomioitu. Kaikilla on aidosti hauskaa. Pääsee myös kenties tekemään jotain, joka ehkä muuten olisi jäänyt kokematta ja näkemättä. Pahimmillaan..., pahimmillaan se voi olla mitä tahansa.

Eräänä talvena meillä oli kolmen päivän kokous. Yhden iltapäivän kohdalla ohjelmassa luki "Yhteinen aktiviteetti: kokoontuminen respassa, ulkoiluvaatteet päälle". Kävelimme järven rantaan. Ilma oli pilvinen, tuuli puhalsi ja jään päällä oli 15 senttiä vettä. Rannalla meidät jaettiin kahteen ryhmään. Toiset aloittaisivat ajamalla mönkijöillä mudassa ja toiset pilkkisivät. Me pilkkiryhmäläiset kävelimme järvenselälle valmiiksi porattujen reikien luo, jokaisella oma pilkkionki kädessä. Reiät oli sijoitettu kauas toisistaan, jutella ei voinut. Siellä sitten seisoa törötimme kukin oman pilkkinsä kanssa. Kalaa ei tullut. Ensimmäiset 5 minuuttia se oli eksoottista. Sitten se oli vain äärimmäisen tylsää ja puuduttavaa. Kokeneimmat kokouskävijät olivat tajunneet ottaa kännykkänsä mukaan.

Eräänä toisena talvena oli tiiviin useamman päivän kurssin jälkeen illalla myöhäinen ruokailu, joka venähti hieman pidemmälle yöhön. Aamupala ei kaikille sen seurauksena maistunut. Aamiaisen jälkeen laitettiin kamat kasaan, porukka bussiin ja ajettiin tunti tai kaksi seuraavaan paikkaan. Siellä nämä nälkäiset ihmisraukat laitettiin yllättäen hiihtämään 30-35 kilsaa (eväänä kullekin yksi pulla) minkä jälkeen oli sauna ja sitten vihdoin kauan kaivattu ruokailu.

Olen myös kuullut eräästä kokouksesta, jossa yhteisen iltapäivän temppurataan kuului mäki, joka piti kiivetä ylös. Ei heti kuulosta kovin haastavalta, mutta mäki olikin päällystetty muovilla, jonka pinta oli liukastettu saippuavedellä. Lisäksi kullekin kiipeäjälle laitettiin valjaat, jotka kuminauhalla vetivät häntä taaksepäin. Tuloksena oli yksi vakava luunmurtuma, jonka seurauksena juuri rekrytoity työntekijä oli heti uransa alussa vuoden sairaslomalla.

Yhdessä kevätkokouksessa aktiviteetti alkoi yllätyksenä "keskeyttäen" virallisen ohjelman. Meidät briefattiin, jaettiin ryhmiin ja vietiin suorittamaan tehtävää linnan/kartanon uumeniin. Kaikki oli erinomaisesti järjestetty ja loppuun asti ajateltu. Sottaisiin puuhiin oli varattu hupulliset kokovartalohaalarit vaatteita suojaamaan. Siitä seikkailusta jäi hyvä mieli.

Ymmärrän, että ihmiset ovat hyvin erilaisia ja kaikkia on aivan mahdoton mielyttää samalla yhteisellä ohjelmalla. Kyseenalaistan kuitenkin hurjimmat temput ja yltiöpäisimmät aktiviteetit. Tai kuten eräs entinen työkaverini sanoi: "En suostu kiipeämään puunlatvaan tai laskeutumaan köyden varassa jyrkännettä, vaikka se muka tekisi minusta maailman huonoimman tiimin jäsenen. Minä voin ajatella itse."

Harmittaa. Menin eilen vappuaattona ruokakauppaan Lielahden Citymarkettiin kello kolme iltapäivällä aikomuksenani ostaa vappuherkut. Miten kävikään? Sekä sima että tippaleivät olivat loppu. Siideriä ja olutta oli kyllä tarjolla noin tsiljoonaa sorttia, mutta simaa ei todella löytynyt pullollistakaan.

Ei se mitään, ajattelin. Menin hakemaan Miehen töistä ja suunnistimme yhdessä Pirkkalan Citymarkettiin. Ei simaa tai tippaleipiä sielläkään. Sen sijaan olisi löytynyt kyllä kolmekymmentä eri olutlaatua ja sata siiderivaihtoehtoa, mm. kotimaista Pirkka-siideriä.

Kotimatkalla poikkesimme vielä K-supermarket Länsitorille. Sieltä löysimme kaksi tippaleipää, joista toinen oli murusina. Sima sieltä oli myyjän mukaan loppunut jo edellisenä päivänä. Siideriä ja olutta kyllä löytyi hyllyt ja korit notkuen. Ostimme sen viimeisen paketin tippaleipiä.

Kysyin yhdessä näistä kaupoista syytä siihen, että simaa oli varattu/tilattu aivan liian vähän. Saamani nerokas vastaus oli: "Kyllä sitä ihan tarpeeksi otetaan myyntiin." Hmmm. Miten tavaraa voi olla tarpeeksi jos se kerran loppuu kesken ja ihmisille myydään ei oo'ta vappuaattona?

Pohdin myös ruokakauppojen roolia; onko enää kyseessä koko perheen kauppa? Vai kuvastaako valikoima kauppojen asennetta ja arvomaailmaa? Alkoholillisia vaihtoehtoja on sanoinkuvaamaton määrä, yhden alkoholittoman tuotteen saatavilla pitäminen ylivoimaista.

Luulen, että teen itse simaa. Valmistuu sitten kun valmistuu, vaikka juhannukseksi tai helluntaiksi tai jotain.

Luin Husiksesta artikkelin, jonka kirjoittaja oli huolissaan ruotsinkielen laimenemisesta. Tulikuuma makkara on "lämmin", ruumiit ovat "maallisia jäännöksiä" jne. Kielenkäytöstä on tullut hajutonta ja mautonta. Junissa ei enää lue "Hengenvaarallista nojata ulos ikkunasta" vaan sen sijaan "Ajattele etäisyyttä pääsi ja vastaantulevan junan välissä". Kaikin tavoin sisäsiistiä ja korrektia.

Samantyyppiseen, joskaan ei samanlaiseen, ilmiöön olen törmännyt myös suomenkielessä muutettuani Tampereelle. Sairastaessani kolmatta viikkoa poskiontolotulehdusta, keuhkoputkentulehdusta ja kuumetta, syödessäni lääkärin epätoivoissaan määräämää kolmatta antibioottikuuria tyyppiä "tappaa talossa ja puutarhassa" lisättynä yskänlääkkeellä, jonka ottamisen jälkeen vain istuin säkkituolissa hihitellen ja selittäen kaiken pyörivän hassusti, kuulin Miehen sanovan puhelimessa: "Joo, ei me nyt varmaan voida tulla sinne kahville kun tuo N on vähän kipee."

Sama tapahtui ruokapöydässä. Olin tehnyt uutta ruokaa ja kysyin syödessämme Miehen mielipidettä. Hän vastasi: "Joo, on tämä ihan hyvää". En enää tehnyt kyseistä ruokaa uudestaan, koska ymmärsin, että se ei Miehen mielestä ollut herkullista.

Myöhemmin minulle on selvinnyt että Miehen kielellä "ihan hyvää" tarkoittaa minun kielelläni "todella hyvää". Sen oppimiseen meni hetki. Oivaltamista auttoivat kirja-arvostelut, joita alkoi näkyä Sinikka Nopolan kirjasta "Ei tehrä tästä ny numeroo". Kirjaa en vielä ole lukenut.

Niin se kävi. Projekti loppui ja yht'äkkiä oli aikaa tehdä kaikki. Se tarkoitti sitä, että blogeille ei enää ollutkaan aikaa, niin paljon oli muuta. Kevät tuli, minä uudistuin ja uudistin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olen käynyt kosmetologilla kasvohoidossa, tehnyt siellä hyvän päätöksen pestä kasvot ihan joka ikinen ilta vaikka kuinka väsyttäisi ja testata samalla saamiani kokeilutuotteita. Olen myös tutustunut tamperelaisiin jumppasaleihin, liittynyt jäseneksi parhaimmaksi katsomaani ja alkanut jumpata.

Lisäksi olen rikkonut juuri sopivasti pääsiäispyhien alla oikomisrautani, surrut sitä puoli pääsiäistä peläten hampaideni alkavan vinksottaa nanosekunnissa ja käynyt seuraavalla viikolla oikojalla Helsingissä korjauttamassa vauriot.

Toisen Helsingin retken tein yhdessä Miehen kanssa. Söimme jumalaisen hyvää ruokaa Trattoria il Farossa, minä kävin kampaajalla ja tutustuimme serkulleni pääsiäisen tienoilla syntyneeseen vauveliin.

Piha on myös saanut osansa tarmosta. Olen haravoinut, kitkenyt, siivonnut ja touhunnut. Ulkovarasto on nyt raivattu siellä talvella ruohonsiemenillä herkutelleiden hiirten jäljiltä.

Nyt olen palannut takaisin koneen ääreen. Ai miksikö? No, kun tällä viikolla on sellainen työprojekti.

Etäprojekti loppui viime viikolla. Keskiviikkona kaikki lähti paketissa Ruotsiin. Oli todella ristiriitainen olo. Vihdoin voisi tehdä kaikkea sitä mistä kahden kuukauden, ja etenkin viimeisten viikkojen aikana oli ehtinyt vain haaveilla. Toisaalta oli haikeaa. Oli ollut hienoa tehdä sitä mihin on kouluttaunut. Hetken, aivan pienen pienen hetken tunsin jopa onnistumisen iloa. Hieno saavutus. Homma pulkassa. Hyvin meni.

Sitten iski epäilys. Tällaisen työn kirous on ilmeisesti juuri siinä, että ei ole mitään absoluuttisia totuuksia. Matematiikassa yhtälö on joko oikein tai väärin. Tässä tapauksessa ei ole yhtä ehdotonta oikeaa, on ainoastaan arvioita, jotka voi vain yrittää rakentaa mahdollisimman hyvälle perustalle. Toisaalta juuri siinä piilee työn mielenkiintoisuus ja haastavuus. Saa pohtia, analysoida ja päätellä.

Etätöitä tehdessäni huomasin yhden hyvin kiinnostavan seikan. Blogien lukeminen näytti korvaavan työkaverit. Kahden kuukauden aikana kävin kerran toimistolla ja näin ihmisiä livenä. Muut päivät vietin yksin kotona työhuoneessa. Päivän pamauksen listastani tulikin sosiaalinen työyhteisöni, jonka kanssa vietin aikaa kahvi- ja lounastauoilla (ja vähän joskus muulloinkin).

Minun mielestäni riisin keittäminen ei koskaan ollut tarkkaa puuhaa. Lopputulos oli mielestäni täysin sama riippumatta siitä oliko vettä täsmälleen oikea määrä vai hieman liikaa. Jos vettä oli liian vähän, lisäsin sitä kesken keittämisen. Usein vettä oli niin paljon, että se täytyi siivilöidä pois kun riisi oli kypsää. Sitten tapasin Miehen. Joka kerta syödessämme riisiä hän totesi, että siitä tulee höyryttämällä aivan erilaista, ei lainkaan niin vetistä. Päättelin siis, että riisissä on jotain vikaa. Käsitin, että Miehen mielestä meillä syödään pahaa vetistä riisiä.

Aloitin hurjat riisinkeittosessiot. Luin ohjeet paketista, mittasin veden, mittasin riisit. Haudutin kannen kanssa ja ilman kantta. Kokeilin eri kattiloita ja eri kiehumisasteita. Ja joka kerta kun söimme riisiä Mies totesi sen olevan erilaista silloin kun se valmistetaan höyryttämällä.

Tänään tuli tavaratalon kantiskuvasto. Siellä on tarjouksessa höyrykeitin riisille. Ilahduin. Näytin kuvaa Miehelle. Katso, riisinhöyryttäjä! Mies tutki kuvaa ja esittelytekstiä ja sanoi jotain porkkanoiden höyryttämisestä. Mutta enhän minä koskaan keitä/höyrytä porkkanoita. Sitä riisiä minä ajattelin.

Selvisi, että Miehen mielestä me syömme hyvää, maukasta keitettyä riisiä. Hän ei kommentoidessaan olekaan tarkoittanut, että meidän keitetty riisimme olisi pahaa ja vetistä tai että hän haluaisi mielummin höyrytettyä riisiä. Hän on ihan oikeasti todella vain verrannut kahta eri riisinvalmistustapaa, ottamatta kantaa siihen kumpi antaa paremman lopputuloksen. Ne ovat vain erilaisia.

Messuilla joutuu kummallisen joukkohysterian valtaan. Vaikka mennessä olisi aivan selväjärkinen, jo tunnin messuamisen jälkeen havaitsee täyttävänsä kaiken maailman arvontakuponkeja silmät kiiluen.

Ammattimessuilla pääsee helpolla. Arvontakuponkien täyttämisen vaivalta säästyy kokonaan kun varaa käsilaukkuun kunnon nipun käyntikortteja. Kollega oli kerran varustautunut myös nitojalla, jolla hän kiinnitti korttinsa arvontalippuihin. Ihailtavaa tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä.

Tavallisilla, kuluttajille suunnatuilla, messuilla pitää sentään vielä kirjoittaa käsin yhteystiedot lappusiin.

Mitä tästä kaikesta jää tulokseksi? Mieletön kasa erinäisiä esitteitä ja joitakin kivoja arpajaisvoittoja.

Viimeisen vuoden aikana minua on ilahduttanut messujen jälkeen:
* Kaunis kynäsetti
* Kaksi vapaalippua elokuviin
* Lounaslahjakortti kahdelle todella viehättävässä ja korkeatasoisessa kartanoravintolassa
* Yöpymislahjakortti kahdelle keskitason hotellissa
* Risteilylahjakortti 2-4 hengelle

Lisäksi Mies on voittanut meille:
* Volvo XC90:n viikonlopuksi käyttöön
* 10 hengen vadelma-kermakakun

Messut ovat siis kaikin puolin antoisa tapahtuma. Tietoa ja uusia ideoita saa helposti kerättyä saman katon alta. Fiksuimmat näytteilleasettajat eivät tee arvontakuponkien täyttämisestä massatapahtumaa, sillä lyhyetkin keskustelut osastolla jäävät mieleen. Usein messuilla saatu fiilis yrityksestä ja henkilökemiasta vaikuttavat yllättävänkin paljon yhteistyökumppanin valintaan. Messujen jälkeen postissa tulevat arpajaisvoitot ovat kuorrutus kakussa. Ne tuovat hyvän mielen.

Mikä kumma saa ihmisen katsomaan Miljonääri-Jussia? Teen nykyään sunnuntai-iltaisin seuraavan viikon ruoat valmiiksi ja ajoitan tämän kokkaushetkeni tuon ala-arvoisen tv-sarjan lähetysajankohtaan.

Inhoan koko sarjaa. Miljonääri on kökkö. Tytöt ovat kauheita. Juoni on tönkkö ja väkinäinen. Kaikki käyttäytyvät karkeasti. Ohjelma on mauton ja moukkamainen. Ja kaikesta tästä huolimatta katson. Olo on kieltämättä erittäin ristiriitainen.

En voi edes perustella katsovani ohjelmaa lempimaani Ranskan maisemien takia, niitäkin näytetään niin vähän.

Eilen aloin miettiä olenko jotenkin rajoittunut kun minua kuvotti kun "miljonääri" ja joku tytöistä suutelivat Saint-Paul de Vencessa. Suutelinhan minäkin Miehen kanssa ekoilla treffeillämme SportExpon jälkeen maaliskuun lopussa vuonna 2000. Siinä on vain se ero, että Mies ei sen jälkeen ollut kolmilla muilla treffeillä kolmen muun naisen kanssa ja suudellut heitä.

Luulen, että lopetan sarjan katselun ja alan vaikka kuunnella radiota, jopa "Sää maa-asemilla" , "Heavymetallin helmet" tai "Urheiluradio" on parempi vaihtoehto.

Koen jotkut asiat hyvin voimakkaasti. Perjantain rekka-bussi -onnettomuus oli hirveä. En saanut koko päivänä mitään aikaan. Rintalastan takana oli kova puristava möykky. Maailma tuntui niin kovin epäoikeudenmukaiselta. Enkä edes tuntenut ketään mukana olleista.

Joskus voisi olla helpompaa kun ei myötäeläisi asioita niin vahvasti. Mietin miltä tuntui niistä vanhemmista, jotka olivat illalla saattaneet lapsensa bussille. Vanhemmista, jotka aamulla kelloradion mennessä päälle, kahvia keittäessään, aamuruuhkassa työmatkalla kuulivat uutisista ensi kertaa tapahtuneesta ja hitaasti tajusivat...ja alkoivat pelätä pahinta.

Entä miten rekkakuski selviää tapahtumien yli. Miten hänellä on voimaa jatkaa.

Eilen autossa ohitustiellä tuntui pahalta kun bussi lähti ohituskaistalla ohittamaan rekkaa.

Maailma on muuttunut.

Joskus minua hämmästyttää miten kummallisia asioita minulle voi tapahtua, sillä en ole luonteeltani koheltaja. Olen yleensä hyvinkin hillitty ja harkitsen asioita ennen kuin teen.

Minut oli kutsuttu melkoisen muodolliseen tilaisuuteen, jossa oli tarkka pukeutumisetiketti. Minua jännitti. Olin siellä ensimmäistä kertaa, enkä tuntenutkaan juuri ketään. Päälleni olin laittanut sen pitkän tyylikkään mustan hameeni, jossa oli takana kaksi halkiota. Hame oli ostettu jo kauan sitten, mutta sen käyttämiseen ei ennen ollut tarjoutunut tilaisuutta. En yleensä edes käytä hameita, sillä viihdyn huomattavasti paremmin housuissa, mutta tässä tilaisuudessa housuasua ei voinut ajatellakaan.

Juuri ennen tilaisuuden alkua päätin käväistä vielä äkkiä naistenhuoneessa. Vielä oli pari minuuttia aikaa ja olin juonut sinä päivänä aika paljon vettä, joka nyt pyrki ulos. Menin vessaan, nostin hameen kainaloihin ja istuin. Jokin tuntui kummalta.

Niin, se hameen takakappale, jossa oli ne KAKSI halkiota, muodosti roiskeläpän tyyppisen noin 25 cm leveän kaistaleen taakse. Kaistaleen, joka oli nyt vessanpytyssä. Hilasin kankaanpalan ylös ja tarkistin vahingot: toinen kulma hieman kostea. No, onneksi mustassa kankaassa ei kosteus näy. Mitään ei ollut tehtävissä, käsienkuivaajaa ei näkynyt mailla halmeilla (sen ainoan kerran kun kyseisestä kapistuksesta olisi ollut jotain hyötyä). Luojan kiitos vessa oli hyvin siivottu, joten hame ei haissut kummalta.

Tilaisuus alkoi, eikä minua enää yhtään jännittänyt, sillä mitä muka olisi voinut sattua vielä nolompaa?

Olen viime viikkoina innostunut kokeilemaan uusia ruokareseptejä, joita olen netistä kaivanut. Seurauksena on ollut sekalainen lajitelma uusia makukokemuksia, osa erittäin ilahduttavia, osa todella hirvittäviä.

Etenkin Plussa.comin yleensä niin mainiosta Pirkka-reseptihausta (vaatii rekisteröitymisen) napattu "Kirpeänsuolainen anjovispasta" oli kaiken kaikkiaan mieleenpainuva kokemus. Ohje sisälsi anjovista, kapriksia, sipulia ja sitruunaa. Sääli vain, että anjovis ainoastaan tuoksui, se ei maistunut ruoassa lainkaan. Ainoa mikä maistui oli kaprikset, eivätkä nekään hyvältä.

En usko, että säästän reseptiä vaikka ruoka osoittautuikin hyvin taloudelliseksi. Yksi annos riitti ensin kahdelle hengelle illalliseksi ja sen jälkeen vielä yhdelle hengelle lounaaksi seuraavat kolme päivää. Oli mielenkiintoista havaita miten annoskoko on suoraan verrannollinen ruoan maukkauteen. Neljäntenä päivänä olin jo keksinyt, että pasta on parempaa kun siitä karistaa kaikki kaprikset pois, lämmittää sitä mikrossa niin kauan että spagetti tulee hieman kuivaksi ja maustaa sitten reilusti mustapippurilla ja parmesanilla. Saman tuloksen (ilman kalanhajua tosin) olisi saanut keittämällä pelkkää spagettia ja syömällä sen parmesanin ja pippurin kanssa.

Toinen harmittava kokemus oli Sonera Plazan Elleistä löydetty helppo ja nopea "Pähkinäisen juustopastan" ohje. Sain taas kerran muistutuksen siitä, että oikotietä onneen ei ole. Jos haluaa hyvää, täytyy uhrata hieman aikaa ja vaivaa.

Ja mikä onkaan saanut minut hakemaan ruokaohjeita netistä? Ne alennuksella ostetut tomaattimurskapurkit, joita on aika paljon meidän jääkaapissamme.

Kävin viikonloppuna suuressa kirjakaupassa. Silmiini osui nuoren myyjähenkilön rintapielessä musta nappi jossa luki "SITÄ SAA MITÄ TILAA". Ajattelin hajamielisesti, että se varmaan on kyseisen lauantaiapulaisen kannanotto asiakaspalveluun tai maailman tilaan tai mihin lie.

Sitten huomasin, että jokaisella myyjällä oli samanlainen rintanappi kiinnitettynä työasuunsa, yrityksen logolla varustetun nimilapun viereen. Kenties olen jotenkin rajoittunut, mutta asiakaspalveluhenkilöllä tuollainen rintanappi vaikuttaa suoraan sanoen v****ilulta. Sanoma minulle on: "Siis luuletko TOSIAAN, että vaivaudun hymyilemään sinulle, saati sitten etsimään jonkun kirjan, jos et ole minulle ystävällinen?!". Tuntuu kuitenkin hieman kaukaa haetulta, että kirjakauppaketju olisi aivan haistattelumielessä teettänyt henkilökunnalleen kyseiset napit. Aloin miettiä vaihtoehtoisia selityksiä.

1. Yritysjohto tai sen palkkaama konsultti on kehittänyt uuden mullistavan markkinointistrategian, jossa aikaisemmat markkinointiteoriat käännetään ylösalaisin. Lähtökohdaksi on voitu ottaa esim. vanha sääntö, jonka mukaan vaikeammin saatavista hyödykkeistä ollaan valmiita maksamaan enemmän. Kirjakauppaketju siis tekee liikkeissään olevista kirjoista vaikeammin saatavia, jolloin hintoja voidaan nostaa.

2. Asiakaskyselyn tulokset ovat osoittaneet, että henkilökunnan palveluhalukkuudessa on parantamisen varaa. Sen sijaan, että johto aloittaisi työlään ja kaiken lisäksi vielä kalliin henkilöstön motivointi- ja koulutusohjelman se on päättänyt alentaa asiakkaan odotuksia palveluhalukkuudesta. Siten seurantakyselyn tulos on parempi ja tärkeintähän on päämäärä, ei se miten siihen päästään.

3. Kirjakauppa on lanseerannut nettipalvelun, josta voi helposti tilata kirjoja kotiinkuljetettuina. Johto on päättänyt, että kustannussyistä lanseerauskampanja tehdään itse, eihän nyt mainonnan ammattilaisia tähän tarvita, nehän osaa vain laskuttaa. Kampanjan iskulause "SITÄ SAA MITÄ TILAA" korostaa nerokkaasti toimitusten virheettömyyttä ja oikea-aikaisuutta.

4. Kirjakauppa on lanseerannut yllä mainitun nettipalvelun ja päättänyt tilata lanseerauskampanjan samalta toimistolta, joka vastaa Outokummun fantastisesta uudesta logosta: OUTO KUMPU. Onhan se niin, että ei Suomesta löydy mainonnan ammattilaisia, Euroopassa ne todelliset kyvyt on.

On se ihmeellistä miten ihminen voi aivan päivittäin oppia uusia asioita. Opin eilen, että jos aamulla on ottanut jonkin tyyppistä antihistamiinia sisältävää allergialääkettä, ei kannata (edes äärimmäisessä hätätilanteessa) keskipäivällä lisälääkitä itseään limakalvoja supistavalla nuhalääkkeellä joka, kas kummaa, sisältää jotain toista antihistamiinia, jos aikomuksena on tehdä töitä vielä iltapäivällä.

Allergialääkkeestä, joita siitepölykautena otetaan vain yksi tabletti vuorokaudessa, olisi tietysti saattanut päätellä vaikutusajan olevan 24 tuntia. Joten kun neljä tuntia allergialääkkeen ottamisen jälkeen toteaa olevansa edelleen aivan tukossa, korva lukossa ja hirveä särky otsaontelossa, kannattaa vain kärsiä, ainakin iltaan. Ei kannata ottaa nuhalääkettä. Se nukuttaa. Aika hirveän paljon.

Etätyössä tosin on se etu, että en nukahtanut jossakin konttorissa otsa näppikseen kolahtaen kaikkien käytävällä ohikulkijoiden kummastukseksi. Arvokkuuteni säilyttäen raahauduin kotonani työhuoneesta olohuoneeseen lepotuoliin nuokkumaan.

Julkisuuskynnyksen ylittäneistä oikeudenkäynneistä tulee se kuva, että Suomessa on vain ja ainoastaan kaksi asianajajaa: Matti Wuori ja Aarno Arvela. Vai muistaako joku nähneensä jonkun muun asianajan esiintyneen televisiossa syytetyn avustajana edes vilahdukselta, saati sitten kommentoimassa, minkä tahansa oikeusjutun yhteydessä? Minä en.

Kaksi tuntia hyvää työaikaa oli tänään aivan pakko käyttää seuraamalla oikeudenkäyntiä melkein livenä televisiosta. Erittäin kiinnostavaa. Olen hyvin onnellinen siitä, että minun ei tarvitse päättää tuomiosta. Asiasisältöön mitenkään puuttumatta, ihailen suuresti Matti Wuoren tapaa esittää asiansa. Harvoin kuulee puhetta, joka on niin johdonmukaista, loogisesti etenevää ja hyvin jäsenneltyä. Pääkohdat tulevat selkeästi esiin ja sivulauseet pysyvät sivulauseina. Kenties ihailen tätä lahjaa niin kovasti juuri sen vuoksi, että minulta se täydellisesti puuttuu. Toki ymmärrän, että puhe on huolellisesti valmisteltu. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että vaikka valmistelisin vuoden, en kykenisi vastaavaan.

Tuotoin Heli oli käynyt viikonloppuna testaamassa uudehkon ravintolan Tampereella ja kaipaa edelleen hyvää pastapaikkaa kaupunkiimme. Samana viikonloppuna me puolestamme löysimme varmasti Suomen parhaan pastapaikan, tosin Helsingistä, ystäviemme A:n ja M:n suosiollisella avustuksella. Trattoria il Faro sijaitsee Herttoniemessä, joten sinne ei todellakaan eksy vahingossa vaan paikka täytyy tietää. Kokki on italialainen ja ruoka taivaallista. Viimeksi olen saanut niin hyvää pastaa Italiassa ja sielläkin vain harvoissa ruokapaikoissa. Tuorepasta savulammas-herkkusienikastikkeella oli aivan uskomatonta ja aiheutti mielihyvän huokauksia läpi aterian. Harvoin voi ruokailua kutsua melkein orgastiseksi kokemukseksi. Pöytäseurueen muut jäsenet vaikuttivat myös erittäin tyytyväisiltä omiin annoksiinsa. Jälkiruoista maistoimme sitruunasorbettia, suklaamoussea ja tiramisu'ta. Veivät nekin kielen mennessään jok'ikinen. Vihdoinkin paikka, jossa saa oikeaa ja aitoa italialaista ruokaa! Jos jakaisin pisteitä, il Faro saisi niitä 120 sadasta.

Kännykkä jumittaa. Soneran tekstiviestien viikonlopputarjous yhdistettynä Miljonääri-Jussin piinalliseen katsojakokemukseen on tehnyt tehtävänsä. (Aivan pakko oli kauhistella siskolle ohjelman tökeryyttä.) Nyt kapulassa on liikaa tekstiviestejä sisällä, jolloin niiden lukeminen on tuskallisen hidasta. Vekotin avaa simppeleintäkin tekstaria noin 10 minuuttia, mikä on hirvittävän tuskastuttavaa. Ylimääräisten viestien poistaminen luonnollisesti auttaa, mutta se vasta raivostuttavaa puuhaa onkin. Yhden viestin avaus ja poisto kun vie noin puoli tuntia: ensin käytän 10 min saapuneiden viestien kansion avaamiseen, seuraavat 10 min yksittäisen viestin avaamiseen ja lopuksi vielä 10 min sen poistamiseen ja kansioon palaamiseen. Tämä ei ole hauskaa.

B tulee meille tänään käymään ja aiomme tarjota hänelle kahvin kanssa karjalanpiirakoita ja munavoita. Päätin tehdä munavoin ajoissa jo iltapäivällä valmiiksi, että se ehtii hyvin jäähtymään kylmiössä. Laitoin kananmunat kattilaan kylmään veteen hellalle. Munakellon säädin soittamaan viiden minuutin kuluttua, jotta muistan käydä työhuoneesta keittiössä katsomassa kiehuuko vesi. Ei kiehunut. Säädin uudet viisi minuuttia munakelloon ja palasin työhuoneeseen. Kello soi. Vesi jo melkein kiehui. Hyvä. En enää laittanut kelloon turhaan lisää aikaa, sillä menin vain piipahtamaan työhuoneessa. Sitten kun vesi todella kiehuisi, saisivat kananmunat olla vielä 10 minuuttia, minkä ajan laittaisin munakelloonkin. Puolen tunnin kuluttua muistin keittäväni kananmunia.

Munavoista tuli ihan hyvän makuista. Väriltään se on hieman harmahtavaa, mutta ei se varmaan haittaa.

Keittiöni on jostain syystä aina ollut ruotsinkielinen alue kodissani. Jauho- yms. purkeissa olevat etiketit ovat ruotsiksi, samoin osa ruokaohjeista. Viisi vuotta sitten sisareni ihmetteli, käydessään luonani kokkaamassa, makaronipurkkia, jossa luki "Makaroni". Hän kysyi miksi kaikissa muissa purkeissa on etiketit ruotsiksi ja vain siinä suomeksi. Hän sanoi, että ruotsiksi sen tulisi olla "Makaron". Minua hävetti. Osin sen vuoksi, että jos kerran käyttää ruotsia, on hirveän noloa tehdä kielivirheitä. Osin sen vuoksi, että minun kielikorvaani "Makaron" kuulosti todella omituiselta. En vaihtanut etikettiä.

Sain eilen Suuren Inspiraation järjestää keittiön ruokakaapit uudelleen. Toisinaan, innoituksen iskiessä, todella nautin tavaroiden järjestelemisestä, se on hauskaa puuhaa. Todellinen siivoaminen, kuten esim. imurointi tai pölyjen pyyhkiminen, on sen sijaan inhottavaa. Huomasin, että makaroneille ei ole omaa purkkia, minne lie kadonnut, ja päätin tehdä löytämästäni tyhjästä purnukasta sellaisen. Kirjoitin työhuoneessa etiketin "Makaroni" ja samassa muistin sisareni kommentin. Kirjoitin uuden etiketin jossa luki "Makaron" ja kävelin keittiöön. Olin jo liimaamassa lappusta purkkiin kun päätin, että uhmaan kaikkia oikeakielisyyden sääntöjä ja kutsun jatkossakin makaronia makaroniksi i:llä, myös ruotsiksi.

En ole viitsinyt katsoa lempisanakirjastani (Nordsteds Stora svenska ordboken) kumpi meistä on oikeassa.

Olin tottunut siihen, että posti tuodaan sisälle asti. Pudotetaan siitä ovessa olevasta luukusta kynnysmatolleni, josta voin sen villasukissa ja aamutakissa teemuki kädessäni noukkia. Aluksi minun piti sopeutua siihen, että kirjeposti tuli hakea postilaatikosta, ulkoa. Miehen mielestä ihan joka päivä. Se tuntui kauhean vaivalloiselta. Sitä paitsi harvoin siellä oli mitään ihan oikeasti kiinnostavaa. Minusta oli (ja on edelleen) täysin samantekevää saanko sähkölaskun tänään vai huomenna.

Onneksi meillä oli myös postiluukku, joten sanomalehti sentään kannettiin sisälle. Sehän nyt olisi puuttunut, että unenpöpperössä olisi aamulla pitänyt kipittää ympäri pihaa lehteä hakemaan. Sitten lehtitalo ilmoitti tehostavansa jakeluaan. Kapinoin. Lopetin sanomalehden tilauksen. Se ei tehonnut. (Kummallista!) Myös sanomalehdet kannettaisiin jatkossa pihalla olevaan postilaatikkoon. Yleensä talvisin luenkin päivän vanhaa lehteä, jonka Mies hakee laatikosta illalla muun postin mukana.

Sillä viikolla oli ollut suojaa ja sitten pakasti. Odotin tärkeää kirjettä. Kävelin postilaatikolle, laitoin avaimen lukkoon ja väänsin. Avain kääntyi lukossa, mutta laatikko ei auennut. Kurkistin laatikkoon, siellä oli todella harvinaisen paljon postia. Yritin uudestaan, hieman riuhtoen, tuloksetta. Päättelin lukon olevan jäässä ja menin hakemaan sisältä lukkosulan. Se ei auttanut. Lukko oli siis rikki. Soitin huoltoyhtiöön, josta luvattiin pyrkiä hoitamaan asia vielä saman päivän aikana.

Illalla huoltoihmistä ei ollut näkynyt ja halusin postit. Päätin onkia ne ylös laatikosta. Olin jo päivällä yrittänyt, mutta käsi ei oikein mahtunut aukosta laatikkoon, ainakaan tarpeeksi syvälle. Riskinä oli tietysti myös käden juuttuminen laatikkoon, mikä etenkään 15 asteen pakkasella ei ole suotavaa. Hetken pohdinnan jälkeen päädyinkin siihen, että grillipihdit olisivat paras työkalu. Lähdin päättäväisenä postilaatikolle. Mieleeni tuli kuitenkin vielä kokeilla avainta, ihan varmuuden vuoksi. Lukko aukesi ikäänkuin se ei koskaan olisikaan ollut jumissa. Tunteja vaikuttanut lukkosula oli tehnyt tehtävänsä. Siellä sitten seisoin pihalla käsissäni kahdet grillipihdit ja päivän posti.

Olin jo pitkään harkinnut asiaa. Siksipä M:n synttäreillä saamani kannustus osui otolliseen kohtaan ja päätin aloittaa. Piti vain keksiä osuva nimi, sellainen josta heti saa kuvan blogista ja sen kirjoittajasta. Kysyin vinkkejä Mieheltä, joka kuivasti totesi yrittäneensä auttaa jo viime viikolla - heikoin tuloksin.

Päätin keittää kupposen teetä, se yleensä auttaa järjestämään ajatuksia ja keksimään hyviä sanoja. Menin siis keittiöön, täytin vesipannun ja laitoin teenlehdet pallosiivilään. Sitten palasin takaisin koneeni ääreen odottamaan veden kiehumista. Vartin kuluttua Mies nosti katseensa omasta monitoristaan ja kysyi olenko keittämässä teetä. Toden totta, mitään kiehumisääniä ei keittiöstä kuulunut. Menin ja napsautin vesipannun päälle.

Teen keittämisestä on huomaamattani muodostunut rituaali jonka avulla hahmotan uusia ajatuksia ja lauseita. Hyvin tavallista on, että miettiessäni kuljen keittiöön, laitan veden päälle, otan mukin ja teen esille ja palaan työhuoneeseen jatkamaan. Teen muistan uudelleen vasta seuraavassa hankalassa kohdassa, kun vesi on jo aikoja jäähtynyt. Silloin laitan taas vedenkeittimen päälle... Keittämistäni teekupposista juon keskimäärin joka kymmenennen.