Alkukeväästä kuulin jostakin olohuoneen ikkunan luota omituista jyrsimistä. Aluksi epäilin jättiläishiirtä, mutanttirottaa tai muuta jykevää jyrsijää ulkokaton ja alakaton välitilassa. Paikallistin äänen lähelle räystäskourua ja näin pienten puulastujen sinkoilevan siitä kohdasta missä syöksytorvi menee alakaton läpi. Hetken kuluttua erotin jo silmät ja kuonon. Oravahan siinä laajensi syöksytorven ympärillä olevaa alakaton aukkoa. Viikkoa myöhemmin juoksutorven juurella oli vuorivillaa, sillähän pesä kannattaa pehmustaa. Poikasilla oli hyvä ja turvallinen olla, pesään ei kuka tahansa päässytkään; ensin piti mennä aitaa pitkin, sitten kiivetä köynnöskehikkoa ja lopuksi tehdä mestarillinen loikka ylös, etukäpälät alakaton aukolle ja takakäpälät antennijohdon lenkille asettaen ja siitä edelleen pesään välikattoon.

Sitten orava raahasi yhden poikasista ulos. Se oli ihan pieni, pyöreä ja pörröinen. Orava ulkoilutti poikasta yhden päivän ja yritti sitten viedä takaisin pesään. Paitsi että poikanen ei osannut hypätä aidan päälle. Se oli liian korkealla. Se yritti kiivetä aitaa pitkin, mutta aita oli liian liukas ja poikanen liian pieni. Emo kantoi suussaan poikasen aidan päälle. Mutta voi, poikanen ei osannut myöskään mestariloikkaa ja syöksytorvikin osoittautui liian liukkaaksi kiivetä. Emokaan saanut tehtyä superloikkaa poikanen suussaan roikkuen. Ne yrittivät kauhean kauan, kaikkia mahdollisia variaatioita. Sitten ne luovuttivat. Poikanen jäi yöksi meidän seinustalla olevan multasäkkipinon taakse, siihen seinän ja pinon väliin. Minä olin kauhean huolissani. Voisihan joku Kauhea Vihollinen tulla ja syödä poikasen suihinsa tai jotain.

Onneksi seuraavana aamuna poikanen oli ihan kunnossa kun oravaemo tuli hakemaan sen puutarhaan puuhaamaan. Minä päätin pelastaa poikasen. Orava oli jo vanha tuttu, se oli käynyt talvella aina välillä meillä pummaamassa pähkinöitä ikkunan takana kun söimme aamiaista. Päätin esitellä oravalle meidän terassin penkkilaatikon. Laatikkoon pääsee alakautta, mutta olemme tukkineet sen hiirten varalta. Avasin laatikon kannen ja otin pois esteet sekä oravanpoikasille vaaralliset tavarat. Orava oli heti mukana. Hiilipussin ei tarvinnut kuin hieman rapsahtaa, kun se jo tuli katsomaan onko kyseessä jokin ihana uusi ruokintapussi tai muu herkku. Laitoin laatikon kannen kiinni ja orava sukelsi oitis ulkokautta laatikkoon. Menin sisälle ja katsoin ikkunasta kun se ohjasi sinne poikasensa.

Minulla oli hyvä mieli. Oranvanpoikanen asui laatkikossa kunnes oppi kiipeämään hyvin. Me seurasimme Miehen kanssa poikasen kehitystä ja kasvamista ihan isoksi aikuiseksi oravaksi jonkinlaista äidillistä/isällistä ylpeyttä tuntien.

Meillä ei tosin grillattu hetkeen, kun ne hiilet olivat siellä laatikossa.