Katsoin MTV3:n uuden kotimaisen uutuussarjan Firman aloitusjakson kiinnostuneena siitä onko käsikirjoittaja voinut keksiä jotain, joka ylittäisi minun työtodellisuuteni. Ei ollut. Makeat naurut sain paikoittain, sen verran tutuilta jotkut tilanteet tuntuivat. Tosin, todellisuus on huomattavasti tarua ihmeellisempää.

Tänään on ollut valtavan hyvä päivä.

Mies hankki ja asensi koneeseeni uuden, suuremman näytön. Maailma näyttää aivan erilaiselta. Ihanaa.

Nettiyhteys tökki viikonloppuna. Soitin asiakaspalveluun ja sain todella ystävällistä palvelua. Tunsin oloni aivan ...asiakkaaksi (siis positiivisessa mielessä, mikä on nykyään harvinaista). Asiakaspalvelu välitti pulmani tekniselle tuelle, tekninen tuki soitti minulle heti, sitten vielä oma-aloitteisesti uudelleen, välitti tiedot edelleen kentälle, josta minulle soitettiin ja ongelma ratkaistiin. Nyt netti toimii taas erinomaisesti ja olen Tyytyväinen Asiakas. Tänään kokemani voisi olla kaikkien asiakaspalvelutapahtumien huipputavoite. Täydellinen 110 prosenttinen suoritus, jossa kaikki ketjun osat loksahtavat täydellisesti paikoilleen. Hienoa Sonera ja suurkiitos!

Kokeilin uutta tonnikalarisottoreseptiä ja ruoasta tuli todella hyvää. Lauantain alkuillan Bills mat lunasti siten heti paikkansa uutena lempiohjelmanani. Eikä ohjetta tarvinnut edes "korjata". Pidän yksinkertaisista resepteistä, joissa luotetaan muutamaan raaka-aineeseen. Suhtaudun epäluuloisesti ruokaohjeisiin, joihin sisältyy paria kymmentä eri ainesosaa ja niiden keittämistä, paistamista, friteerausta, liekittämistä ja ryöppäämistä. Yksinkertainen on maukasta. Ohjelman tyyli viehätti minua myös. Osa ohjeista näytettiin ilman "selostusta", pelkkänä kuvana, luottaen katsojan käsityskykyyn.

Mistä tietää lukeneensa liikaa blogeja viimeisen vuorokauden sisällä? Kun näkee yöllä unta Schizo-Jannesta ja muista, ja ensimmäinen ajatus yöllä havahtuessa on "Mun täytyy blogata tästä!".

Tänään alkoi ykkösellä taas lempisarjani Monk. Sen jälkeen onkin sopiva puolen tunnin tauko ennen kolmosen Talismania. Tämä se on sitä lauantai-illan huumaa!

Missä menee sinnikyyden ja tyhmyyden välinen raja? Kuinka kauan on sisukasta ja positiivisella tavalla periksiantamatonta yrittää vielä? Milloin yrittäminen on enää ainoastaan typerää? Kuinka kauan kannattaa hakata, tai jopa antaa muiden hakata, päätään seinään? Mikä on se hetki, jolloin voi lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kohti auringonlaskua, vapaana ja rauahallisin mielin tietoisena siitä, että on tehnyt parhaansa? Suuri kysymys, ja minulla on vielä viikko aikaa pohtia. Tärkeintä kai on se, että itse tietää kuka on ja mitä on tehnyt.

Positiivista on se, että olen huomannut että lähelläni on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja kuuntelemaan kunhan vain annan mahdollisuuden ja kerron. Ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Se tuntuu hyvältä. Toivottavasti osaan joskus vastavuoroisesti tukea heitä.

Viikon aikana ehtii vielä hillota ja säilöä yhtä jos toistakin. Tällä hetkellä menossa ovat omenat. Soseesta tuli oikein maukasta ja kauniin väristäkin. Uskalsin jopa vähentää hillosokerin määrää alle ohjeessa olevan, kun kerran paikallis-tv:ssä esiintynyt martta sanoi, että niin voi tehdä.

Mieskin on jo koemaistanut raparperi-porkkanahillon ja karviais-porkkanahillon ja todennut ne herkullisiksi.

Minulla on menossa Suuret Säilömisorgiat. Eilen kokeilin kaikesta epäluulostani huolimatta uutta raparperi-porkkanahilloreseptiä. Niin, minustakin se kuulosti epäilyttävältä, ei oikeasti herkulliselta. En ole mikään mestarihilloaja ja jotenkin se vähän paloi pohjaan tai jotain kun siinä ohjeessa ei lukenut, että pitää hämmentää kun hillosokeri on lisätty. Siinä luki vain, että keitä 10 min hillosokerin lisäämisen jälkeen. Huiskasin sokerit sekaan, sekoitin ja odotin että hillo alkaisi uudelleen kiehua. Se ei alkanut, se oli ihan hiljaa, joten lisäsin parikin kertaa suurempaa vaihdetta silmään (tai siis tehoa levyyn). Opin, että hillo onkin salakavala vaanija. Miten niin söpö ja kotoinen voikaan olla niin pirullinen? Se vain odotti kattilassa, että koskisin siihen. Noin vartin kuluttua päätin vähän hämmentää, ja sitten se alkoi porista, hyppiä ja räiskyä, hädin tuskin sain vedetyksi kattilaa pois levyltä ilman palosuojahaalaria. Lusikkaan tarttui pohjasta jotain ruskeaa kökkää. Purkitin hillon ja jätin ne tummuneet pois. Oikein hyvää ja maukasta hilloa siitä tuli. Suosittelen.

Tänään poimin karviaiset ja keitin karviais-porkkanahilloa. Sekin uusi resepti. Mutta nyt olin jo viisaampi. Hillosokerin lisäämisen jälkeen hämmensin ja sekoitin melkein koko ajan. Enkä laittanut levyä täysille vaan odotin ihan kärsivällisesti, että hillo alkaa kiehua ja sitten kellotin sen 10 minuuttia.

Huomenna suunnittelin valmistavani omenasosetta. Täytyy vain ensin selvittää miten se tehdään.

Alkukeväästä kuulin jostakin olohuoneen ikkunan luota omituista jyrsimistä. Aluksi epäilin jättiläishiirtä, mutanttirottaa tai muuta jykevää jyrsijää ulkokaton ja alakaton välitilassa. Paikallistin äänen lähelle räystäskourua ja näin pienten puulastujen sinkoilevan siitä kohdasta missä syöksytorvi menee alakaton läpi. Hetken kuluttua erotin jo silmät ja kuonon. Oravahan siinä laajensi syöksytorven ympärillä olevaa alakaton aukkoa. Viikkoa myöhemmin juoksutorven juurella oli vuorivillaa, sillähän pesä kannattaa pehmustaa. Poikasilla oli hyvä ja turvallinen olla, pesään ei kuka tahansa päässytkään; ensin piti mennä aitaa pitkin, sitten kiivetä köynnöskehikkoa ja lopuksi tehdä mestarillinen loikka ylös, etukäpälät alakaton aukolle ja takakäpälät antennijohdon lenkille asettaen ja siitä edelleen pesään välikattoon.

Sitten orava raahasi yhden poikasista ulos. Se oli ihan pieni, pyöreä ja pörröinen. Orava ulkoilutti poikasta yhden päivän ja yritti sitten viedä takaisin pesään. Paitsi että poikanen ei osannut hypätä aidan päälle. Se oli liian korkealla. Se yritti kiivetä aitaa pitkin, mutta aita oli liian liukas ja poikanen liian pieni. Emo kantoi suussaan poikasen aidan päälle. Mutta voi, poikanen ei osannut myöskään mestariloikkaa ja syöksytorvikin osoittautui liian liukkaaksi kiivetä. Emokaan saanut tehtyä superloikkaa poikanen suussaan roikkuen. Ne yrittivät kauhean kauan, kaikkia mahdollisia variaatioita. Sitten ne luovuttivat. Poikanen jäi yöksi meidän seinustalla olevan multasäkkipinon taakse, siihen seinän ja pinon väliin. Minä olin kauhean huolissani. Voisihan joku Kauhea Vihollinen tulla ja syödä poikasen suihinsa tai jotain.

Onneksi seuraavana aamuna poikanen oli ihan kunnossa kun oravaemo tuli hakemaan sen puutarhaan puuhaamaan. Minä päätin pelastaa poikasen. Orava oli jo vanha tuttu, se oli käynyt talvella aina välillä meillä pummaamassa pähkinöitä ikkunan takana kun söimme aamiaista. Päätin esitellä oravalle meidän terassin penkkilaatikon. Laatikkoon pääsee alakautta, mutta olemme tukkineet sen hiirten varalta. Avasin laatikon kannen ja otin pois esteet sekä oravanpoikasille vaaralliset tavarat. Orava oli heti mukana. Hiilipussin ei tarvinnut kuin hieman rapsahtaa, kun se jo tuli katsomaan onko kyseessä jokin ihana uusi ruokintapussi tai muu herkku. Laitoin laatikon kannen kiinni ja orava sukelsi oitis ulkokautta laatikkoon. Menin sisälle ja katsoin ikkunasta kun se ohjasi sinne poikasensa.

Minulla oli hyvä mieli. Oranvanpoikanen asui laatkikossa kunnes oppi kiipeämään hyvin. Me seurasimme Miehen kanssa poikasen kehitystä ja kasvamista ihan isoksi aikuiseksi oravaksi jonkinlaista äidillistä/isällistä ylpeyttä tuntien.

Meillä ei tosin grillattu hetkeen, kun ne hiilet olivat siellä laatikossa.

Minulla on ollut kesän alusta saakka uusi työpaikka, lupaavalta näyttävä toimenkuva ja kiva titteli. Pääasiassa ominta aluettani; myyntiä ja markkinointia, mutta myös uusia haasteita ja aluevaltauksia. Olen odottanut kaikkea innolla. Joskus mieleen on pujahtanut pelko siitä, että en riitä täyttämään suuria saappaita. Sitten olen taas luottanut omaan ammattitaitooni ja kykyyni oppia uutta.

Nyt olen lähinnä turhautunut. Minulta puuttuvat edelleen perustyövälineet, kuten esim. tietokone. Yritys säästää kuluissa. Johtajan kaverille, jonka konsulttipalveluita yritys käyttää, on ostettu firman rahoilla läppäri. Nyt yritetään saada tätä ihmistä luopumaan läppäristä, jotta se saataisiin minulle. Työskentelen tällä hetkellä lainakoneella, johon ei "turhaan" asenneta ohjelmistoja. Kuitenkin minun on tarkoitus tehdä töitä täysipainoisesti. Viime viikolla sain vihdoin PowerPointin, kun en voinut tehdä alkuviikon asiakaskäynnille muuten presentaatiota. Luultavasti en koskaan tule saamaan pyytämääni PageMakeria.

Toki ymmärrän, että yrityksen on seurattava kuluja ja karsittava turhia menoja. Minun on silti vaikea ymmärtää sitä, että jopa kuulakärkikynät ja lyijytäytekynät jouduin itse ostamaan. Viivottimen, nitojan ja rei'ittimen sain sentään talon puolesta. Ymmärrän säästäväisyyden, mutta en sairaalloisissa mittasuhteissa.