tiistai 30. lokakuuta 2012

On jännittävää, miten ihmiset reagoivat eri tavoin stressiin ja kiireeseen.

Kun tekemistä on paljon, keskityn tehtäviin ja yritän hoitaa ne tehoikkaimmalla mahdollisella tavalla. Silloin en seurustele, höpöttele tai vaella toimistossa. Jos kanssani tulee juttelemaan, vaihdan pari sanaa ja sitten jatkan töitäni. Voisi kärjistetysti sanoa, että  minusta tulee jopa jossain määrin epäsosiaalinen; en jouda jutustelemaan joutavia. Lounastauon kuitenkin pidän normaalisti ja seurassa.
 
Minua rasittavat ihmiset, jotka kertovat kaikille miten kiire heillä on. Minun on vaikea suhtautua heihin.

Miten heillä on aikaa seisoskella käytävillä ja kertoa kiireestään milloin kenellekin? Jos heillä on kiire, miksi he eivät tee töitä? Ja miten he eivät tajua miten epäuskottavilta he kuulostavat?

Nämä samat ihmiset yleensä myös selostavat avokonttorissa ääneen jatkuvasti mitä he kulloinkin tekevät, häiriten kaikkien muiden työtä. Jos heillä on oikeasti kiire, miten ihmeessä heillä on aikaa keskeyttää työnsä jatkuvasti?

Minusta se ei ole uskottavaa. 

lauantai 29. syyskuuta 2012

Hortoilin tässä eräänä päivänä Stockmannin kattausosastolla kuluttamassa aikaa ja ihmettelin valtavaa määrää varauksessa olevia samannäköisiä Muumimukeja. Osaston puhelin soi taukoamatta ja jokaisella soittajalla näytti olevan asianaan uusi Muumimukivaraus. Uteliaisuuteni heräsi. Mukeja oli näyttävä esillepano ja menin tutkimaan mikä niissä oli niin ihmeellistä. Muki ei mielestäni ollut erityisen kaunis - valkoinen muki, jossa oli vaaleanpunaista, vaaleansinistä ja mustaa. Kyltistä minulle selvisi, että kyseessä oli Stockmannin 150 v juhlavuoden erikoismuki.

Mukien luona oli myös kaksi noin 18-vuotiasta tyttöä, joista toinen päätti soittaa jollekulle.

Moi, mä olen Stockalla...
[lause katkeaa kesken ja tulee pitkähkö tauko]

Aha. Niin, mä olen täällä Stockalla...
[lause katkeaa taas kesken ja seuraa pitkä tauko]

Niin. Aha. Me ollaan Stockalla Pian kanssa ja...
[lause katkeaa taas kesken ja seuraa vielä pidempi tauko]

Jaa. Siis me ollaan Stockalla ja täällä....
[lause katkeaa kesken ja seuraa taas tauko]

MÄ OLEN STOCKALLA JA TÄÄLLÄ ON NYT NIITÄ V***N MUUMIMUKEJA!
[tällä yrittämällä tyttö saa huomion itselleen ja puhelun vastaanottajan vihdoin kuuntelemaan itseään]

Niin, ajattelin, että voisin ostaa sinulle sen täältä nyt niin saat sen varmasti ja pääset siitä stressistäsi...




keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Jostain syystä aloin lukea Paulo Coelhon kirjoja vasta nyt. Kirjat ovat olleet olohuoneessa jo vuosia -  yllätyin kun totesin saaneeni niistä ensimmäisen jo jouluna 2007. Olen koko ajan tiennyt Coelhon olevan hyvä. Olen jopa ostanut hänen mietelausekirjaansa lahjaksi, koska olen pitänyt sen ajatuksista. Ja siitäkin huolimatta kirjani ovat säilyneet avaamattomina. Jollakin tavalla haluan uskoa siihen, että vasta nyt hetki oli oikea. Että vasta nyt osaan lukea kirjat sillä tavoin kuin on hyvä. Nyt on niiden aika.

Alef oli jälkimmäinen, mutta luin sen ensin. Kirjassa oli jotakin hyvin meditatiivista. Nyt luen Portobellon noitaa. Coelholla on taito kirjoittaa alleviivaamatta, kuin vahingossa johdattaa sanoillaan lukija oivaltamaan jotakin.

"Levollisuus tulee sydämestä... Ryhdikkyys opettaa kunnioittamaan elämää ja työtä... Kun kaikki turha heitetään syrjään, ihminen huomaa miten tärkeitä yksinkertaisuus ja tarkka keskittyminen ovat."

Oivalsin, että en ole työni. Kuulostaa todella typerältä näin kirjoitettuna, mutta minulle siinä ajatuksessa on jotain hyvin olennaista ja vapauttavaa. Ja jotakin sellaista, mikä minulta aina unohtuu.

Aloin pohtia. Jos kärsivällisyys on tärkeää sen vuoksi, että se tekee meidät tarkkaavaisiksi, niin voisiko kärsivällisen keskittymisen työntekoon nähdä olevan jo itsessään hyve? Riittäisikö se, että työtä tehdessäni olen juuri siinä hetkessä ja pyrin tekemään parhaani, levollisesti. Silloin melkoinen taakka suorituspaineita romahtaa harteilta. Työasioita ei silloin tarvitsisi puida, miettiä ja yrittää ratkaista sen hetken ulkopuolella eli vapaa-ajalla.

Jatkan Coelhon lukemista. 

maanantai 10. syyskuuta 2012

Jokaisesta organisaatiosta löytyy se tyhmä ja se laiska. Usein nämä ovat yksi ja sama henkilö. Usein myös kaikki tietävät kyseisen henkilön olevan ainakin laiska ja jostakin käsittämättömästä syystä se suvaitaan.

Olen usein pohtinut sitä, olisiko minullakin helpompaa jos vain jättäisin suurimman osan asioista puolitiehen, tekisin huonosti ne harvat asiat jotka veisin loppuun ja kailottaisin jokaisesta asiasta miten hankalaa/aikaaviepää/suuri homma se on. Minun moraalini ja etiikkani ei vain salli tuollaista käytöstä.

Samoin en näe työtehtävästä kieltäytymisen syyksi sitä, että siinä on "aivan hirveä homma" tai "en minä kyllä tuohon ryhdy". En myöskään ilkeä pelata "en osaa, enkä todellakaan opettele" -korttia. Hei, nämä ovat toimistotehtäviä, ei atomin halkaisua tai vaihtoehtoisen energiamuodon keksimistä.

Mutta, kuten eräs kollegani sanoo, jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

Tämä tuli todistetuksi palaverissa, jossa käsiteltiin sopimusten arkistointia. Tehtävä haluttiin siirtää tyhmältä ja laiskalta muille henkilöille. Sivuhuomautuksena todettakoon, että mitään korvaavia tehtäviä ei luonnollisestikaan ajateltu siirtää tyhmälle ja laiskalle tämän työmäärän näin keventyessä.

Tuijotin hyvin intensiivisesti seinää ja sitten pöytää, kun palaverissa kävi ilmi, että sopimusten aakkostamiseen oli tähän mennessä käytetty meidän muiden mielestä melko erikoista logiikkaa. Tyhmä ja laiska sen sijaan huudahti hämmästyneenä "No mihin kirjaimeen ne sitten pitää panna?!"

Hänen logiikallaan esim. Niken sopimus olisi aakkostettu J-kirjaimeen ja Saarioisten sopimus olisi puolestaan löytynyt H-kirjaimesta. Lukeehan Niken papereissa Just do it ja Saarioisten slogan on Hyvä ruoka, parempi mieli.

Jepjep. En enää ihmettele, miksi talousjohtajamme ei ole löytänyt sopimuksia.

torstai 23. elokuuta 2012

"Et voi muuttaa ihmisiä ympärilläsi, mutta voit muuttaa sen keiden kanssa valitset olla."

Osittain totta. Vapaa-aikanani voin valita sen keiden kanssa olen. Ainakin suurimman osan ajasta.

Mutta entäs töissä? Siellä en voi valita. Ihmiset organisaatiossa tulevat annettuina ja juuri omanlaisinaan. Kitkaa syntyy.

Yksi on loistotyyppi ja sen lisäksi vielä hyvä työssään, selkeä, vastuullinen ja helppo yhteistyökumppani. Mikä onkaan miellyttävämpää ja helpompaa kuin olla tekemisissä hänen kanssaan.

Joku toinen sen sijaan on patalaiska, tyhmä kuin saapas ja kaikkia työtehtäviä viimeiseen saakka välttelevä. Suurin osa kohtaamisista hänen kanssaan johtaa otsasuonen tykytykseen ja sisäiseen raivoon.

Ja kuitenkin molempien kanssa täytyy kyetä tulemaan toimeen.

Ja oikeastaan vielä enemmän. Tulemaan toimeen siten, että oma päivä ei mene pilalle tukahdutetusta raivosta ja kohtaamisen märehtimisestä.

Itse ongelmahan ei siitä vatvomisesta ja sisäisestä raivosta mihinkään muutu. Saapas edelleen on saapas ja onnistuu kieltäytymään kaikista työtehtävistä tai jakaa ne jollekulle muulle. Epäoikeudenmukaista kyllä, mutta ei minun muutettavissani. Vaikka kuinka märehtisin asiaa.

Tästä päästäänkin siihen, mitä oivalsin tällä viikolla: En voi muuttaa ihmisiä ympärilläni, mutta voin muuttaa sen miten päätän suhtautua heihin ja heidän tekemisiinsä.

Nyt kun vielä pystyisin käytännössä toteuttamaan tämän. Tai edes muistamaan tämän oivalluksen ensi kerralla saappaan kohdatessani.  

maanantai 20. elokuuta 2012

Raskainta on epätietoisuus ja vastausten odottelu. En ollut ymmärtänyt miten paljon minua huolettaa, kunnes tänään soittoaika meni myttyyn enkä saanut tietää viime viikon tuloksia.

Tämänpäiväinen käynti sen sijaan oli hyvä. Tosin, kun kartoitusta tehdään poissuljentaperiaatteella, "kaikki hyvin" tarkoittaa hyvien uutisten lisäksi seuraavien vaihtoehtojen tutkimista.

 Ja loppujen lopuksi, toiveena on se, että mitään ei löydy, mistään.

Joogaopettajani sanoo, että ihmisen keho on kuin kirja ja ihminen helposti jää lukemaan samaa sivua yhä uudestaan ja uudestaan.

Viime talveen verrattuna olen ainakin vaihtanut sivua, kappaletta jopa, ja nyt olen jumissa uudella aukeamalla.

lauantai 11. elokuuta 2012

Vietettyäni aivan syntisenherkullisen caffè mocha -hetken lentokentän Starbucksissa, jatkoin matkaani töihin ja kuuntelin aamuradiota. Kanava taisi olla Aalto. Juontajat jutustelivat ja soittivat väliin biisejä - ihan normaalikaavaa siis.

Jo biisin ensimmäiset riimit kiinnittivät huomioni. Ne alittivat jopa joululahjojen pakettikortteihin rustaamani epätoivoiset viritelmät. Säkeet oli kirjoitettu väkipakolla rimmaamaan, sopi se musiikkiin tai ei. Hetken epäuskon jälkeen tajusin: Aamutiimi oli tehnyt biisin, jota yksi juontajista esitti! Tosin se ei sopinut käsitykseeni siitä, mitä Aallon aamutiimi tekee, paremminkin tuollainen istui paremmin NRJ:n aamuihin. Ei, tämä ei ollutkaan hauska pila, vaan oikea biisi soittolistalta.

Sitten huomio kiinittyi sanoitukseen: suomalaisen miehen huono itsetunto, yleinen melankolia, samaa sarjaa sen kanssa, joka hukkasi elämän valttikortit. Aloin tirskua. Kunnon nauru irtosi siinä kohtaa missä sanottiin jotakin siitä että ihastuksen kohteella on "jonossa monta ottajaa, monella tapaa".

Sitten Empaatikko sisälläni puuttui asiaan. Joku raukka on vihdoinkin, kymmenen vuoden uurastuksen ja aidon musikaalisen palon jälkeen saanut biisinsä radioon ja minä vain nauran sille. Suhtautuisin nyt edes asiallisesti. Mutta kun en voi, koska biisi on vain niin huono ja laulajan äänessäkään ei totisesti ole kehumista.

Väliosan puolipömpöösit pillit viimeistelevät kaiken. Tämä on parasta camp-huumoria aikoihin.

Biisi loppuu ja yksi juontajista ilmoittaa sen olleen Samuli Edelmannin "Se viimeinen".