Hortoilin tässä eräänä päivänä Stockmannin kattausosastolla kuluttamassa aikaa ja ihmettelin valtavaa määrää varauksessa olevia samannäköisiä Muumimukeja. Osaston puhelin soi taukoamatta ja jokaisella soittajalla näytti olevan asianaan uusi Muumimukivaraus. Uteliaisuuteni heräsi. Mukeja oli näyttävä esillepano ja menin tutkimaan mikä niissä oli niin ihmeellistä. Muki ei mielestäni ollut erityisen kaunis - valkoinen muki, jossa oli vaaleanpunaista, vaaleansinistä ja mustaa. Kyltistä minulle selvisi, että kyseessä oli Stockmannin 150 v juhlavuoden erikoismuki.

Mukien luona oli myös kaksi noin 18-vuotiasta tyttöä, joista toinen päätti soittaa jollekulle.

Moi, mä olen Stockalla...
[lause katkeaa kesken ja tulee pitkähkö tauko]

Aha. Niin, mä olen täällä Stockalla...
[lause katkeaa taas kesken ja seuraa pitkä tauko]

Niin. Aha. Me ollaan Stockalla Pian kanssa ja...
[lause katkeaa taas kesken ja seuraa vielä pidempi tauko]

Jaa. Siis me ollaan Stockalla ja täällä....
[lause katkeaa kesken ja seuraa taas tauko]

MÄ OLEN STOCKALLA JA TÄÄLLÄ ON NYT NIITÄ V***N MUUMIMUKEJA!
[tällä yrittämällä tyttö saa huomion itselleen ja puhelun vastaanottajan vihdoin kuuntelemaan itseään]

Niin, ajattelin, että voisin ostaa sinulle sen täältä nyt niin saat sen varmasti ja pääset siitä stressistäsi...

Jostain syystä aloin lukea Paulo Coelhon kirjoja vasta nyt. Kirjat ovat olleet olohuoneessa jo vuosia -  yllätyin kun totesin saaneeni niistä ensimmäisen jo jouluna 2007. Olen koko ajan tiennyt Coelhon olevan hyvä. Olen jopa ostanut hänen mietelausekirjaansa lahjaksi, koska olen pitänyt sen ajatuksista. Ja siitäkin huolimatta kirjani ovat säilyneet avaamattomina. Jollakin tavalla haluan uskoa siihen, että vasta nyt hetki oli oikea. Että vasta nyt osaan lukea kirjat sillä tavoin kuin on hyvä. Nyt on niiden aika.

Alef oli jälkimmäinen, mutta luin sen ensin. Kirjassa oli jotakin hyvin meditatiivista. Nyt luen Portobellon noitaa. Coelholla on taito kirjoittaa alleviivaamatta, kuin vahingossa johdattaa sanoillaan lukija oivaltamaan jotakin.

"Levollisuus tulee sydämestä... Ryhdikkyys opettaa kunnioittamaan elämää ja työtä... Kun kaikki turha heitetään syrjään, ihminen huomaa miten tärkeitä yksinkertaisuus ja tarkka keskittyminen ovat."

Oivalsin, että en ole työni. Kuulostaa todella typerältä näin kirjoitettuna, mutta minulle siinä ajatuksessa on jotain hyvin olennaista ja vapauttavaa. Ja jotakin sellaista, mikä minulta aina unohtuu.

Aloin pohtia. Jos kärsivällisyys on tärkeää sen vuoksi, että se tekee meidät tarkkaavaisiksi, niin voisiko kärsivällisen keskittymisen työntekoon nähdä olevan jo itsessään hyve? Riittäisikö se, että työtä tehdessäni olen juuri siinä hetkessä ja pyrin tekemään parhaani, levollisesti. Silloin melkoinen taakka suorituspaineita romahtaa harteilta. Työasioita ei silloin tarvitsisi puida, miettiä ja yrittää ratkaista sen hetken ulkopuolella eli vapaa-ajalla.

Jatkan Coelhon lukemista. 

Jokaisesta organisaatiosta löytyy se tyhmä ja se laiska. Usein nämä ovat yksi ja sama henkilö. Usein myös kaikki tietävät kyseisen henkilön olevan ainakin laiska ja jostakin käsittämättömästä syystä se suvaitaan.

Olen usein pohtinut sitä, olisiko minullakin helpompaa jos vain jättäisin suurimman osan asioista puolitiehen, tekisin huonosti ne harvat asiat jotka veisin loppuun ja kailottaisin jokaisesta asiasta miten hankalaa/aikaaviepää/suuri homma se on. Minun moraalini ja etiikkani ei vain salli tuollaista käytöstä.

Samoin en näe työtehtävästä kieltäytymisen syyksi sitä, että siinä on "aivan hirveä homma" tai "en minä kyllä tuohon ryhdy". En myöskään ilkeä pelata "en osaa, enkä todellakaan opettele" -korttia. Hei, nämä ovat toimistotehtäviä, ei atomin halkaisua tai vaihtoehtoisen energiamuodon keksimistä.

Mutta, kuten eräs kollegani sanoo, jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

Tämä tuli todistetuksi palaverissa, jossa käsiteltiin sopimusten arkistointia. Tehtävä haluttiin siirtää tyhmältä ja laiskalta muille henkilöille. Sivuhuomautuksena todettakoon, että mitään korvaavia tehtäviä ei luonnollisestikaan ajateltu siirtää tyhmälle ja laiskalle tämän työmäärän näin keventyessä.

Tuijotin hyvin intensiivisesti seinää ja sitten pöytää, kun palaverissa kävi ilmi, että sopimusten aakkostamiseen oli tähän mennessä käytetty meidän muiden mielestä melko erikoista logiikkaa. Tyhmä ja laiska sen sijaan huudahti hämmästyneenä "No mihin kirjaimeen ne sitten pitää panna?!"

Hänen logiikallaan esim. Niken sopimus olisi aakkostettu J-kirjaimeen ja Saarioisten sopimus olisi puolestaan löytynyt H-kirjaimesta. Lukeehan Niken papereissa Just do it ja Saarioisten slogan on Hyvä ruoka, parempi mieli.

Jepjep. En enää ihmettele, miksi talousjohtajamme ei ole löytänyt sopimuksia.