Kävimme eilen Heinolassa asuntomessuilla. Olin ostanut etukäteen lehden, jossa oli kaikkien talojen pohjapiirrokset arkkitehdin kommentoimina. Lueskelin lehteä viikonloppuna ja ehdotin Miehelle, että menisimme sitten messuilla ihan ensin katsomaan kaikkein mielenkiintoisimmat talot, jotta varmasti jaksaisimme hieman keskittyä niihin. Päätimme siis suunnata heti aluksi messualueen keskellä sijaitseviin taloihin 33, 34, 28 ja 23.

Saavuimme messuille ennen puoltapäivää. Heti astuttuamme portista sisään kohtasimme tomeran messutytön, joka ohjasi ihmislaumaa Messureitille. Laumauduimme kahdeksi sekunniksi. Muutaman askeleen ja yhden ajatuksen kuluttua ymmärsimme, että meitä johdatetaan väkisin katsomaan taloja numerojärjestyksessä. Katsoimme ympärillemme ja totesimme, että kävelemällä hieman eri suuntaan kuin muut, Messutoimiston ja Muksulan ohitse menevää kulkuväylää, pääsemme kätevästi keskelle messualuetta, juuri sinne minne olimme suunnitelleetkin. Meidän piti vain ohittaa karjalaumaa ajava tomera messutyttö, joka oli saanut Tehtävän.

Kävellessämme kohti Messutoimistoa messutyttö kysyi erittäin vaativaan sävyyn voiko hän auttaa meitä. Kerroimme, että ajattelimme kävellä tästä keskelle messualuetta. Se ei käynyt. Meidän piti mennä kiltisti Messureitille ja seurata sitä ja katsoa talot numerojärjestyksessä. Sanoin, että emme halua tehdä niin. Hän vaati meitä edelleen palaamaan Messureitille, josta saisimme alueesta hyvän kokonaiskuvan. Mies sanoi, että emme haluneet Messureitille, vaan halusimme päästä katsomaan taloja nro 33, 34, 28 ja 23. Tyttö sanoi, että Messutoimiston ja Muksulan ohi kulkevaa kävelytietä ei saa mennä, vaan meidän tulee noudattaa Messureittiä. Samaan aikaan hän edelleen jatkoi karjalauman ohjaamista erinomaisella tarmokkuudella. Minä olisin jo saattanut luovuttaa, mutta Mies ei. Hän jatkoi neuvotteluja Tehtävän saaneet messutytön kanssa ja ilmoitti, että hän ei aio kiertää turhan takia hirveää matkaa. Lopulta messutyttö lannistui ja saimme poiketa Messureitiltä.

Minä ymmärrän messutyttöä. Hän oli siellä töissä ja hän oli saanut Tehtävän. Hän osoitti kunnioitettavaa sinnikkyyttä ja tarmoa Tehtävän suorittamisessa. Sitä henkilöä, joka Tehtävän oli antanut, en ymmärrä. En yksinkertaisesti voi käsittää mitä järkeä on saada kaikki ihmiset kiertämään ne talot samassa järjestyksessä. Mikä on se kollektiivisuuden vaatimus, joka vaatii ihmisten sumputtamisen laumaan, joka velloo ja jonottaa talosta taloon? Suurin osa messuvieraista saapuu aamupäivällä. Jos he kaikki kulkevat samaa Messureittiä ja katsovat samat talot samassa järjestyksessä, niin on selvää, että Messureitin alkupään taloissa ei iltapäivällä ole ketään ja päinvastoin.

Ehkä Mies ja minä olemme hankalia messukävijöitä. Me kun emme suostu olemaan ajattelematta, olemaan muodostamatta omia reittejä ja suunnitelmia. Tekeekö se meistä asuntomessujen rebellejä?

Viime kesänä havaitsin puutarhassa, että karviaispensaat ja juhannusruusu tarvitsevat tukea. Päätin siis tehdä tukikehokot.

Menimme Miehen kanssa sellaiseen paikkaan, josta saa ostaa puutavaraa. Minun vaatimusestamme ostimme listaa. En halunnut, että pensastuista tulee tikkuja sormiin, ne täytyi siis rakentaa höylätystä puusta. Halusin myös pensastukien olevan sirot, joten listan tuli myös olla kohtalaisen ohutta. Löysimme etsimäni. Olin ottanut etukäteen mittoja pensaista ja sahasimme listat oikean pituisiksi, sillä tavalla ne oli myös huomattavasti helpompi kuljettaa kotiin.

Listat täytyi maalata, sillä en halunnut, että tukikehikot irvokkaasti paistaisivat pensaista, vaan halusin sävyttää ne pensaiden runkojen värisiksi. Menimme siis ostamaan maalia tai puunsuoja-ainetta tai jotain. Rautakaupassa myyjä suositteli erästä sanoen sen soveltuvan erittäin hyvin puutarhakalusteiden suojaamiseen. Mies sanoi, että sen tyyppiseen käyttöön sitä etsimmekin. Myöhemmin hän kertoi minulle, että ei todellakaan ollut kehdannut sanoa myyjälle, että aioimme maalata pensaiden tukikeppejä. Etenkään sen jälkeen kun olin valinnut oikeaa sävyä vähintään vartin.

Kotona Mies ystävällisesti teroitti kirveellä maahanpainettavien keppien päät. Minä maalasin tikut oikean sävyisiksi. Sitten oli aika rakentaa ne kehikot. Olin tehnyt huolellisen suunnitelman siitä, miten naulaan rimat kehikoksi niin että siitä tulee kaunis kokonaisuus. Olin katsellut joitakin tukikehikoita muissa puutarhoissa ja nähnyt varoittavia esimerkkejä siitä miten naulataan tikut ikäänkuin sikinsokin sekaisin. Meidän tukikehikoistamme tulisi symmetriset ja tasapainoiset.

Aloin kokoamistyön. Ensimmäinen suunnitelmani oli täysi susi. Tikut eivät pysyneet yhdessä. Tein toisen suunnitelman. Edelleen sama ongelma. Kun olin naulaamassa toista kohtaa, ensimmäinen irtosi. En lannistunut. Tein kolmannen suunnitelman, vaihdoin naulat erilaisiin. Lopulta, noin kahdenkymmenen erilaisen yrityksen ja kokeilun jälkeen, minun oli todettava, että en koskaan saisi tikkuja yhteen naulaamalla. Ruuvit eivät myöskään tulleet kysymykseen, koska ne olisivat halkaisseet ne sirot, ohuet listat. Ymmärsin, että listoista ei koskaan saisi koottua tukikehikoita. Kasasin pettyneenä tikut syliini ja vein ne itku kurkussa varastoon ja jätin ne sinne koko talveksi.

Tänä keväänä kaivoin tikut esiin varastosta. Käytin ne maahanpainettavat osat ja korvasin ne naulattavat vaakakepit eräänlaisella narulla. Nyt meidän pensaillamme on vihdoin tukekehikot, vaikka ei ihan niin hienot kuin niistä alkuperäisistä olisi tullut jos se suunnitelma olisi ollut toteuttamiskelpoinen.

Nyt on sitten minustakin tullut käännynnäinen. Lopetin tällä viikolla IE:n käyttämisen ja siirryin Mozillan Firefoxiin.

Olin miettinyt asiaa jo pitkään, aina Kalamukin kampanjasta lähtien. Pinserin Samin kirjoitus kesäkuun lopussa lisäsi vettä myllyyn. Viimeinen niitti oli tällä viikolla sattunut tapaus, vaikka en edes ole varma johtuiko se käyttämästäni selaimesta. Kesken mitä intensiivisimmän surffailuni netissä, näyttöni päätti järjestää diskon, ja koneeni sekosi. Siis ihan totaalisekosi. En tiennyt, että näyttö voi villkua sillä tavalla. Puuttui vain korviin kantautuva Village People ja diskopallo katosta. Suhteeni koneisiin on mitä merkillisin, joten luulin, että olen jo nähnyt kaikki mahdolliset sekoamistavat, mutta tämä oli suurempaa kuin koskaan. IT-ummikkona päättelin, että kaikki aiheutuu IE:stä, sillä se oli ainoa auki oleva juttu.

Nyt olen täysin ihastunut Tulikettuuni. Erityisesti siihen osoitelaatikon vieressä olevaan Googletus-laatikkoon.

Maanantaina aloimme suunnitella kesälomaamme. Sen vuoksi Naamioiden takana olevan kirjoittajan runo syksyn enteistä eilen tiistaina oli mielestäni aivan väärin ajoitettu, vaikka se niin kovin kaunis olikin. Nythän se kesä vasta alkaa!

Maantiedon tunneilla koulussa yritin kyllä kovasti seurata opetusta ja painaa mieleeni paikkoja ja kaupunkeja. Se ei vain jostain syystä onnistunut. Erityisesti Suomen maantieto tuottaa minulle edelleen tuskaa. Senpä vuoksi kesälomasuunnitelmia tehdessämme tarvitsin ehdottomasti avukseni kartan, jotta löytäisin mielenkiintoisia paikkoja ja kohtuullisia yöpymismahdollisuuksia muutaman suunnitelemamme pääkohteen lähistöltä. Löytämiäni kaupunkeja sitten naputtelin Googleen ja Matkailijaan.

Apuvälineenä minulla ei ollutkaan mikä tahansa kartta, vaan Peruskartasto, tuo jokaisen peruskoululaisen perusteos! Reittejä miettiessämme Mies ehdotti, että ajaisimme Kouvolan suunnalta Heinolaan asuntomessuille Jaalan kautta. Minusta ajatus oli kertakaikkisen huono. Kuusankoski - Jaala väli näytti olevan aivan hirvittävän pientä tietä. Matkahan kestäisi ikuisuuden. Mies ehdotti, että päättäisimme lopullisen reitin myöhemmin, katsottuamme vaihtoehtoja jostakin hieman enemmän ajantasalla olevasta kartasta. Tosiaan, olen saanut Peruskartaston ala-asteella. Vilkaisin etulehteä ja totesin, että Suomen sivut kartastossa ovat vuodelta 1972. Kenties tuon vuoden jälkeen on rakennettu muutama tie lisää ja paranneltukin useita. Ilmankos yhtään moottoritietä ei näkynyt ensi silmäyksellä.

Netistä luonnollisesti löytyi tuoreempi kartta ja reittihaku, joka ehdotti minulle aivan samaa reittiä kuin Mies. Kuusankoskelta Jaalan kautta Heinolaan, tosin uutta, vuoden 1972 jälkeen rakennettua tietä pitkin.

Minun täytyy alkaa antaa psykoterapiaa pyykeillemme.

Meillä on pesukone, joka ei ala lingota jos pyykit ovat epätasapainossa. On harmillista mennä koneen luo ohjelman loputtua aikomuksena nostaa pyykit kuivausrumpuun vain huomatakseen, että pesukone ei ole suostunut linkoamaan epästabiilia pyykkiä. Siinä ei auta muu kuin yrittää linkousta uudelleen, mikä on kurjaa jos on ajoittanut pyykinpesun ja kuivausrummutuksen siten, että sen juuri ja juuri ehtii tehdä ennen lähtöä johonkin paikkaan.

Osaako joku suositella pyykeillemme jotakin terapiamuotoa? Auttaako pyykin epätasapainoon paremmin väriterapia vai NLP? Miten saan pyykit visualisoimaan itsensä pesukoneen rumpuun harmooniseen tasapainoon?

No niin, nyt sekin on sitten todistettu. Kirjoitin eilen negatiivisen jutun siitä, miten minua nyppii kun naapurin vanha mies kävelee lenkillään meidän etupihamme läpi, ihan meidän ikkunoidemme alta. Täysin normaalissa järjestyksessä, kirjailtuani vuodatukseni loppuun, painoin ensin Preview-nappulaa tarkistaakseni kirjoituksen ja sitten Publish-nappulaa julkaistakseni sen. Kaikki tapahtui aivan niinkuin ennenkin, ihan normaalilla tavalla.

Blogini vain ei suostu julkaisemaan sitä juttua. Onko tässä vehkeessä joku negatiivisuussuodatin? Miksi kaikki muut saavat halutessaan kirjoittaa ikävistä asioista? Kyllä minullakin on siihen oikeus!

On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu. Joko se negatiivinen kirjoitus tukkii pahalla karmallaan koko blogini enkä saa mitään julkaistua ennen kuin poistan sen, tai sitten kenties blogini vain hyppää sen kirjoituksen yli ja julkaisee tämän jutun. Jäämme odottamaan.

Minä tiedän, että naapurin mies on vanha. Tiedän, että hän on asunut samassa asunnossa tämän rivitalon valmistumisesta lähtien, siis yli kolmekymmentä vuotta. Tiedän, että hän on juuri kotiutunut sairaalasta. Miksi minua sitten ärsyttää niin suunnattomasti, kun hän kulkee kävelylenkillänsä meidän etupihamme läpi, aivan ikkunoidemme alta, kiertääkseen talon päätyyn?

Olenko pikkumainen? Miksi minua nyppii aivan suunnattomasti? Siksi, että se on meidän etupihamme, meidän laatoituksemme ja meidän reviirimme. Ymmärtäisin, jos se olisi ainoa tie, tai edes oikotie, mutta kun se ei ole. Ilmeisesti reitti on vain vanha tapa siltä ajalta kun naapurin veli asui tässä asunnossa 10-15 vuotta sitten.

Yritän ymmärtää. Yritän sietää. Samaan aikaan pieni ääni sisälläni kysyy miksi minun pitäisi.

Täytyy yrittää viikonloppuna kehittää joku hienovarainen ratkaisu. Istuttaa kukkia eteen tai jotain.

Tänään tutustuin perinpohjaisesti pesukoneen nukkasihtiin ja erityisesti sen oikeaoppiseen takaisinasentamiseen puhdistuksen jälkeen.

Tiesittekö, että jos nukkasihdin asentaa takaisin väärin, vesi ei pysy pesukoneessa. Vesi itse asiassa virtaa melkoisella vauhdilla seinässä olevasta vedenottoliitännästä, pesukoneen läpi, nukkasihdin kautta lattialle.

Nyt tiedän nukkasihdistä ja sen tiivisteestä kaiken. Tiedän myös, että kun alkaa pestä pyykkiä heti sihdin puhdistamisen jälkeen, etenkin jos vähän on epävarma siitä saiko sen sihdin hyvin takaisin paikoilleen, ei kannata vain laittaa konetta päälle ja mennä puoleksi tunniksi muualle ja palata sitten tarkistamaan, että homma toimii.

Pesuhuoneen lattia on hyvin siisti. Se on huolella pesty. Pyykinpesuaineella.

Minun mielestäni sää ei ole este, vaan puutteelliset varusteet. Näinkin sateisena kesänä on helpottavaa, että sattuu ajattelemaan näin. Muuten saattaisi moni juttu jäädä tekemättä ja kokematta.

Erityisesti nautin puutarhatöiden tekemisestä sateella. Luulen, että sillä on jotain tekemistä heinäallergiani kanssa. Esim. juhannuspäivänä olin ulkona pihallamme kaatosateessa ja pesin puutarhakalusteet ja perkasin kukkapenkin. Sadetakissa, sadehousuissa ja kumisaappaissa se oli ihan hauskaa puuhaa. Veden solina kuulosti kivalta, eikä siitepölyä lentänyt nenään vaikka kuinka pöyhi. Hyttysiäkin oli tavallista vähemmän. Tosin heti kun siirryin lähelle seinää, lensi yksi itikka huppuni sisään, ja arvatkaa kuinka vaikeaa sitä oli yrittää hutkia, kun käsineet olivat ihan sellaisessa märässä multamössössä.

Välillä unohdan, että on ihmisiä, jotka eivät koe sadetta samalla tavalla kuin minä. Olimme Miehen kanssa eräänä viikonloppuna kylässä yhdellä mökillä. Lauantai-illaksi oli suunniteltu grillaamista ja eväät hankittu sen mukaisesti. Sinä lauantaina satoi, mutta Mies ja minä emme edes ajatelleet sen estävän grillausta. Olimme ainoita. Ihmettelin, sillä eihän kyseessä ollut mikään kaatosade, joka olisi huuhtonut pihvit grillistä järveen. Ehdotin jopa sateenvarjon käyttämistä ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pitelijäksi. Se otettiin vastaan hyvänä vitsinä. En yrittänyt enempää. Söimme kaikki tavallista ruokaa. En vieläkään voi ymmärtää miksi siinä säässä ei muka olisi voinut grillata.

Minulla on taas polkupyörä.

Edellisen kerran minulla oli fillari Helsingissä. Se oli joskus 80-luvun alussa saamani kolmivaihteinen vaaleansininen Nopsa. Siinä 90-luvun puolivälissä lisävarustelin pyörääni tarakalle kiinnitettävällä korilla. Samoihin aikoihin myös valveuduin ja hankin pyöräilykypärän. Töölöstä oli kiva polkea Stockalle, shoppaaminen tosin oli hieman rajoittunutta fillarikypärää ja sitä koria raahatessa. Ajelin mielelläni myös Seurasaareen, Cafe Tamminiemeen, syömään maailman suurimpia korvapuusteja ihanan vaniliakermavaahdon kanssa. Teetäkin sai juoda niin monta kuppia kun jaksoi.

Cafe Tamminiemessä olin myös Miehen kanssa ekoilla virallisilla treffeillämme. Puolitimme korvapuustin ja pullasta löytyi peukalonpään kokoinen kivi. Täysin tavoiltani poiketen en nostanut asiasta meteliä, siirsin vain kiven zenmäisen tyynenä lautasen reunalle ja kehoitin ystäväpariskuntaamme varomaan mahdollisia muita kiviä. Missä muussa tilanteessa tahansa, vastaavanlaisen tapahtuman sattuessa, olisin vaatinut uuden pullan, selityksen siitä miten kiven on ylipäänsä ollut mahdollista joutua pullaan, johdon selvityksen siitä mihin toimenpiteisiin vastaavan tapahtuman estämiseksi on ryhdytty sekä hyvityksen pullan hinnasta.

No niin, takaisin siihen pyöräasiaan. Vaaleansininen Nopsani unohtui Töölössä muutamaksi talveksi ulos ja se ruostui. Edelleen ajelin sillä hyvillä mielin, koska minusta ruoste oli vain kosmeettinen haitta. Lisäksi minun ei tarvinnut olla kovinkaan huolestunut siitä, että pyöräni varastettaisiin, se kun ei ollut houkuttelevan näköinen. Päättelyni mukaan varas ottaisi mielummin sen vieressä olevan ziljoonavaihteisen maastopyörän kuin minun ruostuneen 80-luvun kukkaseni.

Sitten taloyhtiö tilasi pihalle roskalavan, jolle asukkaat saivat heittää turhat rojunsa. Nopsani koki siinä projektissa kovan kohtalon. Pihallamme oli nimittäin myös toinen vaaleansininen, kolmivaihteinen Nopsa. Sen satula oli ihan rikki. Tuon Nopsan omistaja ilmeisesti nakkasi minun pyöräni lavalle luullen sitä omakseen. Roskalava lähti matkaan, ja huomasin fillarini olevan poissa. Se toinen Nopsa jäi edelleen pihalle rönöttämään.

Nyt minulla on taas pyörä. Keväällä taloyhtiömme täällä Tampereella tilasi pihalle roskalavan. Yhtiökokouksessa oli päätetty, että kaikki ei-kenenkään-omistamat romupyörät heitetään kevättalkoissa pois pyöräkellarista. Hyvissä ajoin kaikille asukkaille jaettiin laput, joilla kunkin piti merkitä oma(t) pyöränsä. Merkkaamattomat fillarit kannettiin sitten talkoopäivänä roskalavalle. Lavalle vietiin myös eräs oikein mielenkiintoinen Pohjantyttö-merkkinen, jonkin verran ruostunut pyörä. Siinä oli kolme vaihdetta, samaa Torpedo-merkkiä kuin vanhassa Nopsassanikin. Lukko oli auki ja avain lukossa. Dyykkasin pyörän lavalta.

Arkiaamuina syömme aamiaista yleensä siinä kahdeksan kieppeillä. Useimpina aamuina, nostaessani katseen puurolautasesta ikkunaan, näen sätkäjengin sauvakävelylenkillä. Niin on ollut jo kevättalvesta lähtien.

Sätkäjengin alkuperäisjäsenet ovat kaksi perussuomalaista duunarimiestä, verkkaripuvuissa, lippikset päässä. Jos olet katsonut tv:stä "Paristoa" ja muistat ne raksatelineellä korkeuksissa istuvat duunarit, tiedät täsmälleen mitä tarkoitan.

Sätkäjengi ohittaa meidän talomme verkkaista vauhtia kävelysauvoilla survoen, sätkä huulessa roikkuen. Yhdistelmässä on jotain hyvin absurdia. Olen melko varma, että sauvakävely on laji, jota he eivät itse ole löytäneet, vaan puuha, johon lääkäri/vaimo/terveydenhoitaja on heidät puolipakottanut.

Viime aikoina sätkäjengin toista perustajajäsentä ei ole enää lenkeillä näkynyt. Hänen tilalleen on tullut pari muuta, keskiluokkaisemman näköistä, tuulipukuihin sonnustautunutta herrahenkilöä. Molemmat vielä jopa ilman sätkää. Ensin huolestuin. Nyt olen päättänyt, että kyse on vain siitä, että se toinen perustajajäsen on muuttanut toiselle paikkakunnalle, ei mistään sen vakavammasta.

Tietyissä asioissa minuun on ihan älyttömän helppo vaikuttaa. Luin Visukintun perjantaina 11.6. kirjoittaman blogimerkinnän Leafin lakritsisekoituksesta, ja arvatkaapa mitä tänään tarttui ruokakaupassa mukaan. No tietysti se Leafin lakusekoituspussi. Visukintun blogiin kommentoineen Helmen kokemuksista viisastuneena osasin jo kaupassa pussia valitessani erityisesti varmistaa, että pussissa on myös niitä salmiakkitäytteisiä lakuja, jotka ovat herkkuani. Nyt olen syönyt yli puoli pussia ja vähän kuvottaa.

Sain eilen kohtauksen nimeltä Ihana Kodin Hengetär. Olin tekemässä lihapullia mökkikylään mukaan otettaviksi kun muistin, että kuivahiivaa oli jäänyt pizzataikinasta yli. Koska avattu kuivahiivapussi säilyy käyttökelpoisena vain rajoitetun ajan ja uunikin oli jo valmiiksi lämpimänä, päätin tehdä loppuhiivalla jotain. Mieleeni piirtyi välittömästi kuva kodista, johon Mies palaa raskaan työpäivän jälkeen ja jonka ovella herkullinen voisilmäpullan tuoksu kohtaa hänet, ja kaikki päivän rasitukset pyyhkiytyvät hänen mielestään minun liihoitellessani keittiöstä toivottamaan hänet tervetulleeksi.

Mutta ensin piti tehdä ne lihapullat. Juuri kun olin niitä vasta pellille pyörittelemässä Mies tuli kotiin, tuntia normaalia aikaisemmin. Siinä kuvitelmani sai ensimmäisen kolauksen. Mutta ei se mitään. Kerroin innoissani, että kohta teen vielä voisilmäpullia.

Kun toinenkin pellillinen lihapullia oli uunissa, aloin etsiä keittokirjasta voisilmäpullien ohjetta. En ole ikinä tehnyt niitä, kuten en kai mitään muitakaan pullia, mutta löysin kirjasta kohdan, jossa kerrottiin, että peruspullaan tökätään vaan sormella sellainen kuoppa, johon tungetaan voita ja päälle vähän sokeria. Kuulosti aika yksinkertaiselta.

Sitten piti vielä löytää se ohjeen alkuosa. Selasin pari sivua taaksepäin ja siellähän se oli. Pulliin tarvittiin mm. maitoa, hiivaa, jauhoja,.... ja kananmunia! Mutta meillä ei milloinkaan ole kananmunia kotona! Toinen kolaus. Voisinko kenties kuitenkin tehdä pullia, mutta ilman kananmunia? Miksi keittokirjoissa ei lue miksi luetellut ainekset tarvitaan, jotta jokainen voisi itse päättää tarvitaanko ne todella ihan kaikki?!!!

Sitten aloin lukea ohjetta. Siinä oli kaksitoista kohtaa!!! Ensin piti vaivata, sitten kohottaa ja sitten taas vaivata pois jotain ilmakuplia ja sitten taas kohottaa.... Kaikella vaivaamisella, kohottamisella ja leipomisella ei tuntunut olevan loppua. Ei siis voi olla noin vaivalloista tehdä yksiä pullia! Kaksitoista kohtaa!!! Itse asiassa viisitoista, kun laskee mukaan kuoppien tökkimisen ja täyttämisen. Hirveä vaiva niin yksinkertaisesta herkusta!!! Ei mikään ihme, että en koskaan leivo, siihenhän tarvitaan näköjään kokonainen päivä!!! Miten kukaan koskaan ehtii leipoa?!!!

Yht'äkkiä huomasin, että Suloinen Kodin Hengetär oli jossain matkan varrella muuttunut Tuohtuneeksi Fanaatikoksi miehen seuratessa tilannetta lievästi huvittuneena. Kysyin, olisiko hän hirveän pahoillaan jos en tekisikään niitä voisilmäpullia, koska siihen näköjään menisikin koko ilta vaivatessa ja kohottaessa. Hän vastasi ettei olisi lainkaan pahoillaan. Hän lisäsi vielä jostain syystä, että jos leipominen tarkoittaisi koko illan jatkuvaa vaahtoamista ja mutinaa, hän oikeastaan mielummin olisi ilman voisilmäpullia.

Laitoin pakastimesta uuniin paistumaan kaksi Vaasan Kotiuunin toffeepullaa ja keitimme kahvit. Kuivahiivapussin käytämme loppuun ensi viikolla. Teemme pizzan.

Katsomme Miehen kanssa Suurta Seikkailua. Minusta on hauskaa, että lähetysaika on tänä vuonna inhimillisempi. Edellisinä vuosina valvominen Kymmenen Uutisten jälkeen on tehnyt minulle tiukkaa.

Toissailtana oli jotain hässäkkää, emmekä ehtineet tv:n eteen oikeaan aikaan. Ei se mitään. Päätin nauhoittaa jakson saman Seikkailun aikaisemman, jo katsotun jakson päälle. Ette usko minkälaista camp-huumoria siitä syntyi. Videossa kun oli jokin omituinen vika, joten kuva tuli talteen, ääni ei. Olimme tosin hieman väsyneitä katsoessamme taltiointiani, mutta efekti oli riemastuttava. Nauhalla oli oikea aihe, mutta kuva yhdestä jaksosta, äänet toisesta. Ylimmillään ilo oli niissä kohdissa, joissa kuva ja ääni olivat synkassa. Esim. juontajan katsoessa kameraan sanoen "No mie valitsin tuon Eevan kun se on sellainen tomera".

Työttömyyteni aikana minua on ehdottomasti eniten kummastuttanut Työvoimatoimiston minulle antama Työnhakijan omakuvaus -lomake. Täyttöohjeessa luki: "Kirjoita kuvauksesi niin, että se antaa kokonaiskuvan osaamisestasi, erityistaidoistasi, työkokemuksestasi ja kiinnostuksistasi. /.../ Tee siitä napakka ja ytimekäs markkinointikirje!" Mieluiten omakuvauksen sai täyttää netissä, olinhan saanut käyttäjätunnuksen ja salasanan henkilökohtaiseen verkkoasiointipalveluun. Toinen vaihtoehto oli raapustaa hengentuote lomakkeelle, josta sitten Työvoimatoimiston virkailija naputtaisi sen koneelle.

Erityistaitolomakkeet A ja B, jotka piti ehdottomasti palauttaa täytettyinä alkuinfotilaisuudessa olivat jo surrealistiset. Tokihan markkinoinnin ammattilaisen tulee täyttää lomake, jossa kysytään omaako kokemusta mm. pillihitsauksesta, paikkahitsauksesta, pulverihitsauksesta, karjataloudesta, lomittajana toimimisesta, siipikarjan hoidosta ym. Ymmärrän, että lomakkeiden tulee olla mahdollisimman monipuolisia, mutta toiseen en saanut tuherrettua ainuttakaan rastia. Kas kun en ole lypsänyt, toiminut asfalttimiehenä, ollut instrumenttihoitajana, eikä minulla ole leikkaussalikokemustakaan kuin korkeintaan potilaana. En myöskään osaa murskata kiviä, käyttää betonimyllyä tai sorvata. Joillakin aloilla lomakkeet antavat varmasti todella kullanarvoista tietoa, mutta voisiko ne antaa täytettäviksi vain niiden alojen töitä etsiville?

Ilmeisesti Erityistaitolomakkeissa havaittuja puutteita paikkaamaan on luotu tämä fantastinen Työnhakijan omakuvaus -lomake. Molemmat tapaamani virkailijat suosittelivat lämpimästi lomakkeen täyttämistä. Parasta omakuvauksessa oli se, että sen sai näkyviin Työvoimatoimiston sivuille nettiin, josta työnantajat voivat sen lukea etsiessään työntekijää. Kuvauksia kuulemma käytettiin ja luettiin todella paljon. Kaikkia paikkojahan ei ilmoiteta avoimiksi! Omakuvaksen avulla voisin siis konkreettisesti edistää työllistymistäni ja löytää niitä paljon puhuttuja piileviä työpaikkoja.

Suhtauduin varauksella omakuvaukseen ja kysyin kuinka moni työnantaja käy noilla nettisivuilla ja kuinka moni työnhakija on saanut esim. viimeisen vuoden aikana sitä kautta työpaikkansa. Vastaus oli pudottaa minut tuolilta. Työnantajat eivät rekisteröidy katsellessaan työnhakijatietoja. Omakuvausten lukeminen ei vaadi käyttäjätunnuksia tai salasanaa, ne ovat siellä aivan kaikkien luettavissa. Koska rekisteröitymistä ei vaadita, ei ole myöskään olemassa mitään tietoa siitä kuinka moni työnantaja sivuja todella käyttää, saati siitä, kuka omakuvauksia lukee. Siellä ne ovat, ne napakat ja ytimekkäät markkinointikirjeet, joista ilmenee koulutus-, kielitaito- ja työkokemustiedot, hakijan kaikkien yhteystietojen kanssa, kaiken kansan nähtävillä. Arvatkaa olenko täyttänyt Työnhakijan omakuvaus -lomaketta? Jokin oikeus yksityisyyteen tulee ihmisellä sentään olla.

Mitä ihmettä???!!! Blogini on Pinserin listalla tänään päivitettyjen joukossa vaikka minä en ole tehnyt mitään.

Hetken olin todella ymmälläni kunnes keksin, että joku on varmaankin käynyt siellä kommentoimassa. Käyttänyt uutta kivaa kommentointiominaisuutta, joka muuten luvalla sanoen on aika tönkkö. Lukijalla täytyy olla todella palava halu kommentoida, niin monta klikkausta vaatii päästä siihen ruutuun mihin voi palautteensa kirjoittaa. Typeryyden huipentuma mielestäni on se, että kommentoijaa pyydetään rekisteröitymään tai valitsemaan vaihtoehto anonyymi kommentointi. Miksi kummassa kukaan haluaisi rekisteröityä? Minä ainakin valitsisin anonyymin vaihtoehdon ja kirjoittaisin nimeni haluamassani laajuudessa kommenttini loppuun. Mutta kenties olen rajoittunut. Kun kommentoin muiden juttuja, teen sen Ninana, en Omituisena teenkeittäjänä.

Tässä on taas yksi todiste siitä, että nälkä kasvaa syödessä. Vielä viime viikolla olin innosta ymmyrkäisenä saatuani kauan kaihoamani kommentointimahdollisuuden blogiini. Nyt olen siihen (tai siis lähinnä sen kökköyteen) jo tyytymätön. Kiistaton tosiasia on kuitenkin, että se ei ole lainkaan niin sulava kuin joissakin muissa blogeissa. No, niin kauan kuin jatkan suloisen tietämätöntä elämääni bitti-idioottina, voin vain tyytyä tarjolla oleviin vaihtoehtoihin ja olla onnellinen edes jonkinlaisesta kommentointisysteemistä.

Kukaan ei muuten ollut kommentoinut. Blogini oli ihan itsekseen pompannut päivitettyjen listalle. Kurjaa. Toivottavasti moinen meno ei jatku, en pidä ihmisten huijaamisesta.

TuoToin Heli on löytänyt blogiinsa suorastaan hypnoottisen t-paidanviikkausvideon. Eilen illalla oli sopivasti luppoaikaa ja Miehellä kasa pestyjä t-paitoja, jotka piti viikata kaappiin. Meidän oli ihan pakko kokeilla....... Aluksi saimme aikaan kummallisia t-paidasta tehtyjä mönttejä. Viikatuiksi niitä ei voinut kutsua parhaalla tahdollakaan tai edes oikein suurella mielikuvituksella. Sitten pikkuhiljaa pääsimme jyvälle. Videon taidonnäytteeseen emme tosin aivan yltäneet. Syytämme puuvillaisia, pesussa hieman virttyneitä epäsymmetrisiä t-paitoja. Lopetamme tähän, ajoissa.

Bloggeriin oli tehty muutoksia, kaikki näytti aivan erilaiselta. Näkömuistin omaavalle se aina tuottaa hieman hankaluuksia alussa. Havaitsin taas kerran harvoin lukevani otsikkotekstejä ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Hahmotan kaiken visuaalisesti, paikkojen ja ulkonäön perusteella. Kirjaudun sisään oikealle alareunaan, sitten painan oranssia ja sinistä nelikulmiota, sen jälkeen keskelle ruutua ja taas sinistä jne, jne. Päätin olla ärsyyntymättä, olihan uusi ulkonäkö niin paljon kauniimpi, pyöreämpi, hiotumpi. Kyllä se käyttökin nopeasti rutinoituisi. Kirjautuisin tästä lähtien sisään yläreunassa, sitten painaisin vihreää jne.

Eilen illalla luettuani blogeja aloin toivoa parasta. Siellä täällä näkyi viittauksia Blogger-blogien parantuneeseen ulkoasuun. Olen aina pitänyt blogini ulkonäköä jotenkin kökkönä. Etenkin, kun oranssi ei kuulu mieliväreihini. Mitään en asialle kuitenkaan bitti-idioottina ole voinut tehdä. Minun huippusaavutukseni oli se, että olin kyennyt päättelemään miten saan vasempaan sivupalkkiin näkyviin linkit joihinkin säännöllisesti lukemiini blogeihin. WAU!

Menin siis toivorikkaana katsomaan josko valmiita template-vaihtoehtoja olisi tullut lisää. Siellähän oli vaikka kuinka monta uutta ja kaunista! Oranssi on enää vain muisto ja blogini on kauniin merellisen siniharmaa. Loihtimani linkit ja sähköpostiosoitteeni vasemmassa sivupalkissa tosin hävisivät, mutta se on pientä. Niiden sijaan sain kauan kaipaamani kommenttimahdollisuuden joka kirjoituksen alle. (Ainakin luulen niin.) Nyt esteetikko on onnellinen.

Ilmeisesti kaikissa Kunnollisissa Kokouksissa on aina hauska (sic) yhteinen aktiviteetti, käsittääkseni kohottamassa yleistä tunnelmaa ja parantamassa yhteishenkeä. Parhaimmillaan siinä todella onnistutaankin. Ohjelma on hyvin suunniteltu ja osanottajien erilaiset lähtökohdat huomioitu. Kaikilla on aidosti hauskaa. Pääsee myös kenties tekemään jotain, joka ehkä muuten olisi jäänyt kokematta ja näkemättä. Pahimmillaan..., pahimmillaan se voi olla mitä tahansa.

Eräänä talvena meillä oli kolmen päivän kokous. Yhden iltapäivän kohdalla ohjelmassa luki "Yhteinen aktiviteetti: kokoontuminen respassa, ulkoiluvaatteet päälle". Kävelimme järven rantaan. Ilma oli pilvinen, tuuli puhalsi ja jään päällä oli 15 senttiä vettä. Rannalla meidät jaettiin kahteen ryhmään. Toiset aloittaisivat ajamalla mönkijöillä mudassa ja toiset pilkkisivät. Me pilkkiryhmäläiset kävelimme järvenselälle valmiiksi porattujen reikien luo, jokaisella oma pilkkionki kädessä. Reiät oli sijoitettu kauas toisistaan, jutella ei voinut. Siellä sitten seisoa törötimme kukin oman pilkkinsä kanssa. Kalaa ei tullut. Ensimmäiset 5 minuuttia se oli eksoottista. Sitten se oli vain äärimmäisen tylsää ja puuduttavaa. Kokeneimmat kokouskävijät olivat tajunneet ottaa kännykkänsä mukaan.

Eräänä toisena talvena oli tiiviin useamman päivän kurssin jälkeen illalla myöhäinen ruokailu, joka venähti hieman pidemmälle yöhön. Aamupala ei kaikille sen seurauksena maistunut. Aamiaisen jälkeen laitettiin kamat kasaan, porukka bussiin ja ajettiin tunti tai kaksi seuraavaan paikkaan. Siellä nämä nälkäiset ihmisraukat laitettiin yllättäen hiihtämään 30-35 kilsaa (eväänä kullekin yksi pulla) minkä jälkeen oli sauna ja sitten vihdoin kauan kaivattu ruokailu.

Olen myös kuullut eräästä kokouksesta, jossa yhteisen iltapäivän temppurataan kuului mäki, joka piti kiivetä ylös. Ei heti kuulosta kovin haastavalta, mutta mäki olikin päällystetty muovilla, jonka pinta oli liukastettu saippuavedellä. Lisäksi kullekin kiipeäjälle laitettiin valjaat, jotka kuminauhalla vetivät häntä taaksepäin. Tuloksena oli yksi vakava luunmurtuma, jonka seurauksena juuri rekrytoity työntekijä oli heti uransa alussa vuoden sairaslomalla.

Yhdessä kevätkokouksessa aktiviteetti alkoi yllätyksenä "keskeyttäen" virallisen ohjelman. Meidät briefattiin, jaettiin ryhmiin ja vietiin suorittamaan tehtävää linnan/kartanon uumeniin. Kaikki oli erinomaisesti järjestetty ja loppuun asti ajateltu. Sottaisiin puuhiin oli varattu hupulliset kokovartalohaalarit vaatteita suojaamaan. Siitä seikkailusta jäi hyvä mieli.

Ymmärrän, että ihmiset ovat hyvin erilaisia ja kaikkia on aivan mahdoton mielyttää samalla yhteisellä ohjelmalla. Kyseenalaistan kuitenkin hurjimmat temput ja yltiöpäisimmät aktiviteetit. Tai kuten eräs entinen työkaverini sanoi: "En suostu kiipeämään puunlatvaan tai laskeutumaan köyden varassa jyrkännettä, vaikka se muka tekisi minusta maailman huonoimman tiimin jäsenen. Minä voin ajatella itse."

Harmittaa. Menin eilen vappuaattona ruokakauppaan Lielahden Citymarkettiin kello kolme iltapäivällä aikomuksenani ostaa vappuherkut. Miten kävikään? Sekä sima että tippaleivät olivat loppu. Siideriä ja olutta oli kyllä tarjolla noin tsiljoonaa sorttia, mutta simaa ei todella löytynyt pullollistakaan.

Ei se mitään, ajattelin. Menin hakemaan Miehen töistä ja suunnistimme yhdessä Pirkkalan Citymarkettiin. Ei simaa tai tippaleipiä sielläkään. Sen sijaan olisi löytynyt kyllä kolmekymmentä eri olutlaatua ja sata siiderivaihtoehtoa, mm. kotimaista Pirkka-siideriä.

Kotimatkalla poikkesimme vielä K-supermarket Länsitorille. Sieltä löysimme kaksi tippaleipää, joista toinen oli murusina. Sima sieltä oli myyjän mukaan loppunut jo edellisenä päivänä. Siideriä ja olutta kyllä löytyi hyllyt ja korit notkuen. Ostimme sen viimeisen paketin tippaleipiä.

Kysyin yhdessä näistä kaupoista syytä siihen, että simaa oli varattu/tilattu aivan liian vähän. Saamani nerokas vastaus oli: "Kyllä sitä ihan tarpeeksi otetaan myyntiin." Hmmm. Miten tavaraa voi olla tarpeeksi jos se kerran loppuu kesken ja ihmisille myydään ei oo'ta vappuaattona?

Pohdin myös ruokakauppojen roolia; onko enää kyseessä koko perheen kauppa? Vai kuvastaako valikoima kauppojen asennetta ja arvomaailmaa? Alkoholillisia vaihtoehtoja on sanoinkuvaamaton määrä, yhden alkoholittoman tuotteen saatavilla pitäminen ylivoimaista.

Luulen, että teen itse simaa. Valmistuu sitten kun valmistuu, vaikka juhannukseksi tai helluntaiksi tai jotain.