Missä menee sinnikyyden ja tyhmyyden välinen raja? Kuinka kauan on sisukasta ja positiivisella tavalla periksiantamatonta yrittää vielä? Milloin yrittäminen on enää ainoastaan typerää? Kuinka kauan kannattaa hakata, tai jopa antaa muiden hakata, päätään seinään? Mikä on se hetki, jolloin voi lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kohti auringonlaskua, vapaana ja rauahallisin mielin tietoisena siitä, että on tehnyt parhaansa? Suuri kysymys, ja minulla on vielä viikko aikaa pohtia. Tärkeintä kai on se, että itse tietää kuka on ja mitä on tehnyt.

Positiivista on se, että olen huomannut että lähelläni on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja kuuntelemaan kunhan vain annan mahdollisuuden ja kerron. Ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Se tuntuu hyvältä. Toivottavasti osaan joskus vastavuoroisesti tukea heitä.

Viikon aikana ehtii vielä hillota ja säilöä yhtä jos toistakin. Tällä hetkellä menossa ovat omenat. Soseesta tuli oikein maukasta ja kauniin väristäkin. Uskalsin jopa vähentää hillosokerin määrää alle ohjeessa olevan, kun kerran paikallis-tv:ssä esiintynyt martta sanoi, että niin voi tehdä.

Mieskin on jo koemaistanut raparperi-porkkanahillon ja karviais-porkkanahillon ja todennut ne herkullisiksi.