Jostain syystä aloin lukea Paulo Coelhon kirjoja vasta nyt. Kirjat ovat olleet olohuoneessa jo vuosia -  yllätyin kun totesin saaneeni niistä ensimmäisen jo jouluna 2007. Olen koko ajan tiennyt Coelhon olevan hyvä. Olen jopa ostanut hänen mietelausekirjaansa lahjaksi, koska olen pitänyt sen ajatuksista. Ja siitäkin huolimatta kirjani ovat säilyneet avaamattomina. Jollakin tavalla haluan uskoa siihen, että vasta nyt hetki oli oikea. Että vasta nyt osaan lukea kirjat sillä tavoin kuin on hyvä. Nyt on niiden aika.

Alef oli jälkimmäinen, mutta luin sen ensin. Kirjassa oli jotakin hyvin meditatiivista. Nyt luen Portobellon noitaa. Coelholla on taito kirjoittaa alleviivaamatta, kuin vahingossa johdattaa sanoillaan lukija oivaltamaan jotakin.

"Levollisuus tulee sydämestä... Ryhdikkyys opettaa kunnioittamaan elämää ja työtä... Kun kaikki turha heitetään syrjään, ihminen huomaa miten tärkeitä yksinkertaisuus ja tarkka keskittyminen ovat."

Oivalsin, että en ole työni. Kuulostaa todella typerältä näin kirjoitettuna, mutta minulle siinä ajatuksessa on jotain hyvin olennaista ja vapauttavaa. Ja jotakin sellaista, mikä minulta aina unohtuu.

Aloin pohtia. Jos kärsivällisyys on tärkeää sen vuoksi, että se tekee meidät tarkkaavaisiksi, niin voisiko kärsivällisen keskittymisen työntekoon nähdä olevan jo itsessään hyve? Riittäisikö se, että työtä tehdessäni olen juuri siinä hetkessä ja pyrin tekemään parhaani, levollisesti. Silloin melkoinen taakka suorituspaineita romahtaa harteilta. Työasioita ei silloin tarvitsisi puida, miettiä ja yrittää ratkaista sen hetken ulkopuolella eli vapaa-ajalla.

Jatkan Coelhon lukemista.