Uutinen tulee maanantaina iltapäivällä. Rakas soittaa ja aloittaa puhelun sanoilla "Älä nyt säikähdä." Hän oli matkannut Saksaan lauantaina aloittaakseen Euroopan-lomamme. Minä olisin vielä tämän viikon töissä ja lentäisin sitten Frankfurtiin, josta yhdessä jatkaisimme Luxembourgiin, Pariisiin, Pohjois-Ranskaan, Belgiaan ja Hollantiin. Se olisi ensimmäinen yhteinen motomatkamme, jota me molemmat olimme kovasti odottaneet.

Hän on sairaalassa, moottoripyörä on lähtenyt autobahnilla kovassa vauhdissa käsistä ja hän on kaatunut. Ensimmäinen ajatukseni on helpotus siitä että hän pystyy soittamaan minulle ja vaikuttaa tolkulta. Ei siis ilmeisesti ainakaan pään alueen vammaa. Hän kertoo puhelimessa, että röntgenit, magneettikuvat ja ultrat on otettu ja mitään suurempaa ei ole rikki. Kaikki toimii. Seuraava helpotus. Käsissä ja kasvoissa on asfaltti-ihottumaa ja lisäksi jossain lantion alueella epäillään hiusmurtumaa. Yritän pysyä puhelimessa rauhallisena, kyyneleet valuvat, mutta ääneni on vakaa vaikkakin melko pieni. Hän jatkaa kertomalla että pyörä on aivan tuusan nuuskana. Mitä väliä sillä on, ajattelen. Kunhan hän on kunnossa.

Puhelun jälkeen tärisen ja kyyneleet valuvat. Kuitenkin samaan aikaan olen jotenkin turta. Alan soittaa hotelleihin ja perua varauksia. Helpottaa kun voi tehdä jotain konkreettista. Sen verran shokissa kuitenkin olen, että soitan ekana vahingossa siihen hotelliin jossa rakas on ollut edellisen yön.

Kotimatkalla en halua moottoritielle. Ajan varovasti, koska käsitän olevani edelleen shokissa. Ilta kuluu hiljalleen, puhun muutaman ihmisen kanssa puhelimessa. Olen hyvin väsynyt ja päätä särkee. Rakas soittaa minulle, puhumme pitkään. Onneksi hänelle on tuotu hänen kännykkänsä ja sen laturi. Olen todella onnellinen siitä, että saksalaisissa sairaaloissa saa osastollakin käyttää kännykkää.

Illalla mietin, miten elämämme ei loppujen lopuksi ole meidän käsissämme ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että rakkaalle ei käynyt pahemmin.