Siiveniskujen Minttu kirjoitti tänään erittäin osuvasti Energiaimureista. Uskon, että jokainen meistä on elämänsä jossain vaiheessa törmännyt tuohon ihmistyyppiin. Kyse siis ei todellakaan ole ihmisistä jossakin elämän hetkellisessä kriisitilanteessa, vaan kroonisista roikkujista. Takertujista, joilla ei koskaan ole mikään hyvin ja jotka ripustautuvat sinuun ja syövät kaiken energiasi. He vaativat tukeasi jatkuvasti. He valittavat vaikka heillä olisi oikeasti hyvä ja tavallinen elämä. Mikään ei riitä heille. He vaativat sinulta vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin niitä ei ole. He loukkaantuvat jos olet väsynyt tai allapäin, koska se huonontaa suoritustasi heidän pönkittäjänään. Koko maailma yleensä pyörii vain heidän ympärillään. Muut ihmiset ovat olemassa vain heitä varten tai heitä vastaan.

Miten heihin sitten pitäisi suhtautua? Miksi se osapuoli, jonka energiat syödään, tuntee syyllisyyttä jos ei anna käyttää itseään rajattomasti, jos ei anna toisen kävellä sielunsa yli mennen tullen? Missä menee se raja jolloin ei enää tarvitse yrittää, auttaa ja tukea?

Minulla se meni siinä pisteessä, jossa minun piti valita joko minut tai ystävyytemme. Tiesin, että omien rajojeni asettaminen merkitsi lopullista ystävyyssuhteen päättymistä. Minun oli kuitenkin asetettava ne, muuten olisin hajonnut, minut olisi imetty loppuun. "Ystäväni" koki sen petturuutena. Surullista.