Joinakin päivinä vain ovat senat sakaisin. Päivällä töissä selittää tohkeissaan kilpailijan mainoksen olevan "paksettu". Tarkoituksena oli luonnollisesti sanoa "painettu muuta lehteä paksummalle paperille".

Sama meno jatkuu koko päivän. Niin että lopulta illansuussa tulee tokaisseeksi toiselle tämän olevan "vastarannan haaska".

Ruotsalaisen iltapäivälehden nettisivuilla oli uutinen.

Tekstistä ei käy ilmi onko ylemmssä kuvassa somalilainen merirosvolaiva, sen kaappaama aselastissa oleva ukrainalaisalus vai jokin näitä jahtaavista sota-aluksista.

Mitä tekee konttoripällikkö kun sähköpostiserveri on nurin? Luonnollisesti tiedottaa koko henkilöstölle asiasta - sähköpostilla.

Meidän vaakamme on ystävällisesti siirtynyt sanalliseen arviointiin. Aikaisemmin se ilmoitti minulle aamuisin painoni kiloina yhden desimaalin tarkkudella täysin säälimättömästi. Tänä aamuna se vain totesi minulle "low". Erittäin huomaavaista. Kyllä minä tiedän, että se ei pidä paikkaansa, mutta silti se tuntui ilahduttavalta. Vaakamme tsemppaa minua. Aivan kuin se tietäisi, että korvatulehdus vaatii terapeuttisia herkkuja ja hemmottelua parantuakseen. Ei silloin voi mennä lenkille.

Yrityksessä noudatettiin tarkkaa talouspolitiikkaa. Keväällä kuitenkin rohjettiin hankkia Ikeasta kahdeksan uutta kahvikuppia. Se helpotti neuvottelujen ja tapaamisten kahvitusten järjestämistä huomattavasti. Siihen asti kahvikuppeja oli ollut neljä ehjää, nekin jo parhaat päivänsä nähneitä. Omistajaperheen jäsenet eivät pitäneet muovikupeista ja kaikki mukit olivat mainosmukeja, joten neljällä kulahtaneella kupilla oli jotenkin pitänyt vain pärjätä.

Uudet kahvikupit olivat olleet talossa vain viikon päivät kun yksi kirjaamon työntekijöistä erehtyi nauttimaan aamukahvinsa yhdestä niistä. Puoli päivää konttoripäällikkö juoksi ympäri taloa etsimässä puuttuvaa kuppia puoliääneen päivitellen: "Juurihan niitä ostettiin kahdeksan ja nyt jo yksi puuttuu!". Helpotus lienee ollut suuri, kun kadonnut kuppi löytyi kirjaamosta. Seuraavana päivänä keittiön kaappiin hyllynreunaan oli ilmestynyt kirjallinen ohje siitä, että kahvikupit ovat vain ja ainoastaan vieraskäyttöön.

Termoskannuja kahvia varten oli kaksi kaunista, sellaista teräksistä. Tosin niistä vain toinen piti kahvin lämpimänä. Käytännössä siis vain yhtä termoskannua saattoi käyttää. Tämä asetti omat haasteensa niissä tilanteissa, joissa kahvitus tarvittiin samaan aikaan kahteen eri tilaisuuteen. Teenjuojia ei luonnollisestikaan voinut huomioida milloinkaan. Joskus tosin yritysjohto nappasi vedenkeittimen kannun mukaansa neuvotteluihin, jolloin kukaan henkilöstöstä ei saanut teevettä.

Kahvin kanssa tarjottiin aina kaurakeksejä. Aina. Ihan aina. Iänikuisia, samoja, kammottavia kaurakeksejä. Eräänä päivänä kaurakeksit olivat loppu. Kaapissa oli vain rasia, jossa oli talven ensimmäisten piparkakkujen jämämurut. Sihteeriä harmitti, mitä hän nyt kattaisi kahvin kanssa? Nolotti. Vieraat olivat jo tulossa ja tarkoitus oli antaa yrityksestä hyvä vaikutelma tehokkaana, korkealaatuisena ja asiantuntevana organisaationa. Onneksi konttoripäällikkö ratkaisi tilanteen. Hän löysi piparkakkulaatikosta neljä ehjää ja yhden puolikkaan piparkakun. Kahvitus oli kolmelle.

Maanantaina rakas aloittaa paluumatkan Suomeen. Ensin ambulanssilla Kööpenhaminaan ja sieltä edelleen lennolla Helsinkiin, josta edelleen ambulanssilla sairaalaan. Saan matkalta väliaikatietoja tekstareina. Siivoan, että rakkaan on hyvä tulla sitten joskus kun kotiutumisen aika tulee. Siitä kauan siihen menee, ei ole mitän tietoa. Iltapäivällä käyn tervehtimässä ystäviä. Rakkaan lento on perillä Suomessa niin myöhään illalla, että sairaalaan ei voi enää siihen aikaan mennä. Näkemisemme siirtyy siis tiistaille.

Tiistaiaamuna saan käyttää kaiken itsehillintäni mennäkseni sairaalaan vasta yhdeksäksi. Netistä olen edellisenä iltana osaston sivuilta lukenut, että omaiset ovat tervetulleita ja että heillä ei ole varsinaista vierailuaikaa. Voi sitä iloa kun näen vihdoin rakkaani. Vierailu on käytännön syistä lyhyt mutta onnellani ei ole rajoja saadessani tietää rakkaani pääsevän kotiin vielä samana päivänä. Minulle tulee myös kiire ruokakauppaan.

Iltapäivällä kotona, rakkaan sylissä, iskee viimeinen sekavien tunteiden aalto; loputkin kaaoksen, huolen ja kaipauksen rippeet tulvahtavat esiin. Nyt niiden on turvallista tulla. Illalla olen valtavan onnellinen, helpottunut ja huojentunut. Nyt minun maailmani on taas paikoillaan.

Sunnuntai alkaa aamutekstarilla ja -puhelulla. Ovat sairaalassakin huomioineet rakkaan juhlapäivän ja tarjoilleet aamiaisen laulun ja herkkujen kera. Hän on saanut jo nousta varovasti seisomaan. Puhumme pitkään.

Oloni on valtavan helpottunut ja maailma tuntuu taas huomattavasti valoisammalta. Puhumme päivän aikana useaan otteeseen puhelimessa ja huomaan taas nauravani vapautuneesti. On helppo hengittää. Rakkaan toipuminen edistyy hienosti, hän on jo ottanut muutamia askeleitakin.

Oleilen koko päivän kotona puuhastellen kaikkea pientä ja viihdyn. Huomenna kenties jo näemme toisemme.

Lauantaina aamutekstarin ja -puhelun jälkeen alkavat omat tunteet velloa pintaan. Tähän asti olen keskittynyt vain rakkaani vointiin. Olen pysynyt vahvana, rauhallisena ja positiivisena jotta hän saisi voimia ja hänen olonsa olisi mahdollisimman hyvä. Nyt kun hänen toipumisensa on hyvällä mallilla, voin antaa sijaa omille tunteilleni. Itkettää. Mutta itku tekee hyvää, se puhdistaa ja parantaa. Annan sen tulla.

Totean, että minun täytyy jollain tavalla käsitellä tämä viikko, päivä päivältä. Päätän kirjoittaa kaiken blogiini. Kun aloitan, en ole vielä varma julkaisenko yhtäkään riviä. Tämä on minun debriefingini.

Kirjoittaminen helpottaa. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Jokaisen päivän omaksi postauksekseen. Käyn läpi kaikki pelon, huolen, helpotuksen, pettymyksen, surun, voimattomuuden, masennuksen, ilon ja kiitollisuuden tunteet, jotka sisälläni ovat velloneet.

Ystäväni E soittaa illansuussa ja kuulostelee oloani sekä tietysti kyselee rakkaani vointia. Hän muistuttaa minua syömisestä, olen laihtunut näiden muutamien päivien aikana pari-kolme kiloa. Käyn suihkussa ja haen kiinalaisesta ruokaa kotiin. Elämä alkaa tuntua taas valoisammalta.

Rakkaani soittaa ja juttelemme pitkään. Ilouutinen on se, että hän saa varovasti yrittä huomenna pystyyn hetkeksi. Puhelun jälkeen jatkan taas kirjoittamista.

Perjantaiaamuna vaihdamme taas hyvät huomenet tekstareilla. Olen menossa kahdeksaksi töihin ja puhumme vasta minun ehdittyäni toimistolle. Sovimme, että en lähde Saksaan, koska rakkaan Suomeen palaaminen tapahtuu aivan minä päivänä hyvänsä.

Töissä on viimeinen päivä ennen lomaa ja aikamoinen kiire. Aamupäivällä vaikuttaa siltä, että rakas tulee Suomeen sunnuntaina. Upeaa, voisimme viettää yhdessä juhlapäivää! Iltapäivällä varmistuu että paluu siirtyykin maanantaille. Suomesta lentää lääkäri rakasta hakemaan. Kuljetus tapahtuu ensin ambulanssilla Köpikseen ja sieltä koneella Suomeen. Saksan lähikaupungista kun ei kulje sellaisia koneita, joihin paarit mahtuisivat.

Töiden jälkeen ruokakaupan kautta kotiin. Ostan lohta pakastimeen odottamaan. Puhumme pitkään puhelimessa ja olen todella onnellinen siitä, että rakas kuulostaa taas jo paljon pirteämmältä. Hän on jopa kaivanut läppärinsä esiin ja se on hyvä merkki jos mikä. Helpotuksen tunne on suuri, pahin on nyt takana päin ja rakkaan toipuminen on hyvällä alulla.

Illalla olo on tyhjä ja nukkumaan osaan mennä vasta myöhään, kuten muinakin iltoina.

Torstaiaamu alkaa jo tutulla rutiinilla; tekstarihuomenet ja soitto. Plastiikkakirralta on edellisenä iltana käynyt lääkäri pahoittelemassa operaation viivästymistä. Jos haavat eivät ole tulehtuneet ja ihosiirtoja ei vaadita, on toiveissa päästä pikkuhiljaa Suomeen. Tämän päivän operaatio näyttää missä mennään.

Matkalla töihin itkettää kunnolla, ensimmäistä kertaa. Se tarkoittaa sitä että huoli, stressi ja shokki alkavat vähitellen purkautua. Hyvä merkki. Töissä hommat hoituvat rutiinilla ja katselen taas lentoja Saksaan.

Iltapäivällä rakas soittaa heräämöstä, kaikki hyvin. Ei infektiota, ei ihosiirtoja. Emme voi puhua kauaa, koska rakkaan kädet ovat tumpuissa ja ystävällinen hoitaja pitää puhelinta hänen korvallaan. Laitan viestiä eteenpäin muille läheisille.

Illalla näen ihanan ystäväni E:n. Hänellä on minulle kaunis kannustuskortti ja yllätyslahja. Miten kiitollinen olenkaan siitä että minulla on hänenlaisensa ystävä. Hän on joka päivä soittanut minulle useampaan otteeseen ja kysellyt miten menee ja miten rakkaani voi. Puhumme siitä miten minusta tuntuu epätodelliselta se, että maailma ympärilläni ei ole pysähtynyt vaan jatkaa tavallista kulkuaan. Olen edelleen poissaoleva ja ajatukseni ovat rakkaani luona.

Kiirehdin kotiin soittamaan rakkaalleni. Ihanaa on kuulla puhelimessa miten hän selvästi voi jo paremmin. Saan tietää, että SOS-palvelu on luvannut neuvotella kotiinkuljetuksesta hoitavan lääkärin kanssa seuraavana päivänä. Kuljetus tapahtuu lentokoneella, paaripaikalla, rakkaani kun ei vielä saa istua. Ikuinen optimisti minussa alkaa iloita ja toivoa parasta; kuljetusta kotiin heti huomenna.

Keskiviikkoaamu alkaa rakkaan tekstarilla lähettämällä hyvällä huomenella. Puhumme puhelimessa. Työmatkalla tuntuu jo tutuksi tullut möykky vatsassa. Huolettaa.

Aamupäivällä rakas tekstaa minulle ja saan tietää, että kyse ei olekaan mistään hiusmurtumasta lantiossa, vaan selkänikamien siipiluita on murtunut viisi oikealta puolelta. Juttelemme taas puhelimessa. Onneksi murtumat eivät vaadi toimenpiteitä. Tuntuu jollakin kummallisella tavalla helpottavalta saada asioille nimet ja määritelmät. Aivan kuin kokonaisuus olisi sillä tavalla helpommin hallittavissa.

Päivän haavaoperaatio mietityttää. Yritän lohduttautua sillä että plastiikkakirurginen osasto varmasti tietää mitä tekee. Se,että operaatio siirtyi edelliseltä päivältä tälle päivälle kertoo minulle myös huojentavaa viestiä sen kiireellisyydestä. Yleisanestesia sinänsä ei minua huolestuta, luotan anestesialääkäreihin ja heidän ammattitaitoonsa. Toivon että haavoissa ei ole infektiota ja että niihin ei tulekaan. Se, että rakas vaihtaa osastoa operaation jälkeen mietityttää myös. Mitä jos kännykän ja muiden tavaroiden siirto osastolta toiselle kestää kauhean kauan ja en kuule hänestä pitkään aikaan? Kännykkä on minulle tällä hetkellä todellinen life line.

Ruoka ei maistu ja katson taas netistä lentoja Saksaan. Samalla surffaan sairaalan sivuille ja yritän ymmärtää saksaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua ottaa päähän että en ole opiskellut tuota germaanien brutaalilta kuulostavaa kieltä. Olen päättänyt lentää rakkaani luo lauantaina jos hän pian ei pääse Suomeen.

Tuntuu helpottavalta, että töiden jälkeen voi mennä ruokakaupan kautta suoraan kotiin. Illalle ei ole mitään ennalta sovittua ohjelmaa. Normaalien asioiden tekeminen tuntuu omituiselta. Minun maailmani on pysähtynyt ja elän henkäyksen ja hetken kerrallaan. Se että elämä ympärilläni jatkuu täysin normaalisti tuntuu luonnottamalta.

Illalla säädän kännykkkääni paremmin kuuluvan tekstarin merkkiäänen. Juttelen rakkaan kanssa ja saan kuulla, että haavanhoito-operaatio on siirretty seuraavalle päivälle koska sairaalassa on ollut kova ruuhka ja kaikki leikkaussalit ja anestesiologit ovat olleet varattuina jonkin onnettomuuden takia. Voi miten toivon, että hän pääsisi jo Suomeen! Tekisivät Suomessa sitten nuo haavajutut kuntoon!

Tiistaiaamuna rakas lähettää tekstarilla hyvät huomenet. Töissä kaikki tuntuu melko merkityksettömältä. Tuntuu kummalliselta tehdä tavallisia asioita. Soitan äidille ja kerron mitä on sattunut, edellisenä iltana minulla ei ollut siihen voimia.

Yritän pysyä rauhallisena, panikointi ei auta mitään. Olen kuitenkin melko huolissani, sillä aamun tekstarin jälkeen ei ole kuulunut mitään. Pelottaa, jostakin syystä minulla on sellainen käsitys että ekat 48 tuntia onnettomuuden jälkeen ovat ratkaisevat. Ajatus karkaa väkisin mahdollisiin komplikaatioihin. Yritän pysyä kasassa ja odotan. Teen töissä lastauslaiturilla rakkaan minulle opettamaa tai chi -huoltenpoistoharjoitusta.

Illaksi on varattu kampaajaa ja muuta hömppäkaunistautumista lomaa varten. Ne tuntuvat täysin absurdeilta. Vihdoin rakas soittaa ollessani matkalla kampaajalle. On helpottavaa kuulla hänen äänensä. Häntä on koko päivä kuljeteltu sängyssä pitkin sairaalaa röntgeneihin ja muihin. Haavat käsissä ja kasvoissa vaativat hoitoa, joka on päätetty tehdä yleisanestesiassa vielä samana iltana. Välitän tietoa eteenpäin muille läheisille. Kotimatkalla hengittäminen tuntuu yhtä vaikealta kuin eilenkin.

Kotiin tultuani juttelen rakkaan kanssa lisää. Operaatio on siirretty seuraavaan päivään ja hän on saanut syödä ekan kerran onnettomuuden jälkeen. Kasvojen iho on alkanut kiristää siteiden poiston jälkeen ja se tuntuu ilkeältä.

Illalla ihana ystäväni E soittaa, taas. Hän on ottanut tavaksi soittaa useamman kerran päivässä ja kysellä kuulumisia. Se helpottaa. Koko päivä on mennyt kuin usvassa.

Uutinen tulee maanantaina iltapäivällä. Rakas soittaa ja aloittaa puhelun sanoilla "Älä nyt säikähdä." Hän oli matkannut Saksaan lauantaina aloittaakseen Euroopan-lomamme. Minä olisin vielä tämän viikon töissä ja lentäisin sitten Frankfurtiin, josta yhdessä jatkaisimme Luxembourgiin, Pariisiin, Pohjois-Ranskaan, Belgiaan ja Hollantiin. Se olisi ensimmäinen yhteinen motomatkamme, jota me molemmat olimme kovasti odottaneet.

Hän on sairaalassa, moottoripyörä on lähtenyt autobahnilla kovassa vauhdissa käsistä ja hän on kaatunut. Ensimmäinen ajatukseni on helpotus siitä että hän pystyy soittamaan minulle ja vaikuttaa tolkulta. Ei siis ilmeisesti ainakaan pään alueen vammaa. Hän kertoo puhelimessa, että röntgenit, magneettikuvat ja ultrat on otettu ja mitään suurempaa ei ole rikki. Kaikki toimii. Seuraava helpotus. Käsissä ja kasvoissa on asfaltti-ihottumaa ja lisäksi jossain lantion alueella epäillään hiusmurtumaa. Yritän pysyä puhelimessa rauhallisena, kyyneleet valuvat, mutta ääneni on vakaa vaikkakin melko pieni. Hän jatkaa kertomalla että pyörä on aivan tuusan nuuskana. Mitä väliä sillä on, ajattelen. Kunhan hän on kunnossa.

Puhelun jälkeen tärisen ja kyyneleet valuvat. Kuitenkin samaan aikaan olen jotenkin turta. Alan soittaa hotelleihin ja perua varauksia. Helpottaa kun voi tehdä jotain konkreettista. Sen verran shokissa kuitenkin olen, että soitan ekana vahingossa siihen hotelliin jossa rakas on ollut edellisen yön.

Kotimatkalla en halua moottoritielle. Ajan varovasti, koska käsitän olevani edelleen shokissa. Ilta kuluu hiljalleen, puhun muutaman ihmisen kanssa puhelimessa. Olen hyvin väsynyt ja päätä särkee. Rakas soittaa minulle, puhumme pitkään. Onneksi hänelle on tuotu hänen kännykkänsä ja sen laturi. Olen todella onnellinen siitä, että saksalaisissa sairaaloissa saa osastollakin käyttää kännykkää.

Illalla mietin, miten elämämme ei loppujen lopuksi ole meidän käsissämme ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että rakkaalle ei käynyt pahemmin.

Huomenna on pikkujoulut, ihanaa! Huomenna on pikkujoulut, voi kauheeta! Mitä minä panen päälleni?! Joskus ihmettelen miten vaatekaappini voi olla niin täynnä vaatteita kun siellä ei ole mitään päällepantavaa.

Olin suunnitellut meneväni tänään aikaisin nukkumaan jotta huomenna sitten jaksan. Ja katin kontit. Jo aikoja sitten valmiit joulukortit tarvitsivat vielä loppusilauksen ja postituksen, sitten kirjoitin sähköpostia. Yht'kkiä kello oli jo tosi paljon ja vaatteet sovittamatta ja valitsematta. Nyt se on hoidettu ja kynnetkin jo lakattu, mutta vielä huivi on silittämättä ja käsilaukku vaihtamatta. Ja nyt ei voi tehdä mitään kun ne lakatut kynnet eivät vielä ole kuivat. Naisen elämä on merkillistä.

Merkillistä miten jollakin tietyllä hetkellä tai jossakin tietyssä mielentilassa jokin biisi voi tehdä niin suuren vaikutuksen. Koko syksyn Juha Tapion laulaessa radiossa "Sä kelpaat kelle vaan" olen ruuvannut volyymia suuremmalle ja ollut sitä mieltä että tyyppi laulaa vain minulle. Koko syksyn biisi on tullut päivittäin, parhaina päivinä kahdestikin. Lohduttaen, valaen uskoa tulevaan.

Sanat osuvat
...Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin, parhaat vuotes maahan poljettiin... Vaikka vei sulta uskon ihmisiin... Puoltakaan en sun kivustas voi tietää... Mut joku aamu sä heräät huomaamaan, sä selvisit ja kelpaat kelle vaan... Olet kaunis, vaikket enää tunne niin... Hetki vielä, kirkas aamu aukeaa...

Okei, tarvitsin siis jonkun laulamaan minulle radiossa, että olen kaunis ja vahva ja selviän kyllä. Jos olisin Ally McBeal, se olisi varmaankin ollut minun teemabiisini. Vaikka joo, myönnän että tuo parhaiden vuosien maahanpolkeminen tuntuu nyt hieman melodramaattiselta. Mutta jollakin kummallisella tavalla tuolla biisillä oli vahvistava ja terapeuttinen vaikutus. Suotakoon se minulle.

Jääkaappini toiminta kummastuttaa minua. Kaappi on Helkaman kaksiovinen malli ja ilmeisesti alkuperäinen, talon rakennusvaiheessa keittiöön asennettu. Kaapissa on yläosa ja alaosa, molemmat todellakin jääkaappeja (sic!) vaikka ensimmäistä kertaa asuntoa katsastaessani luulinkin (vai paremminkin toivoin) alempaa yksikköä pakastimeksi.

Ylemmän ja alemman osan välillä on kiinteähkö, kahdessa osassa oleva muovihylly. Kaapin muut hyllyt ovat perinteisiä lankahyllyjä. Tuo muovihylly ilmeisesti jollain tavalla rajoittaa kylmän ilman kiertoa kaapin sisällä. Tästä seuraa se, että kaapin alaosan lämpötila on hyvinkin eri kuin yläosan.

Aluksi säilytin alaosassa hedelmiä, jotka homehtuivat, mädäntyivät ja pilaantuivat siellä todella nopeasti. Ostettuani muutaman jääkaappilämpömittarin ja säädeltyäni lämpötilaa huolella ja hartaudella totesin, että kaapin alaosassa ei oikeastaan voi säilyttää mitään. Yläosan lämpötila on jääkaapille sopivat kolme-neljä astetta, kun taas alaosan lämpötila ei laske alle 15 asteen. Ei millään.

Alaosa on nyt saanut kunnian toimia baarikaappina, johon on kerätty kaikki ne vuosien saatossa saadut tuliaisjuomat joita kukaan ei ole koskaan juonut. Säilytyslämpötila on tosin viineillekin väärä, nekin vaatisivat kylmempää kaappia. Väkevät nyt säilyvät missä tahansa. Vai säilyvätkö? Juuri se on pulmani noiden juomien kanssa. Osa pulloista on avattuja, osa avaamattomia. Suurin osa kummallisuuksia, kuten Pause Caféta, Parfait Amouria, Cointreauta tai Cardinal Melonia. Siis mitä on Cardinal Melon? Hyvää peruskamaa kuten vodkaa, viskiä, sambucaa, Camparia tai Amaretto di Saronnoa on hyvin vähän tai ei lainkaan. Minun kulutuksellani kaikkea on jäljellä vielä 20 vuoden kuluttua, mutta miten kauan juomat oikeasti säilyvät? Kannattaisiko ne kummallisuudet nyt vain heti heittää viemäriin, vai olisiko vielä aikaa hankkia joku drinksukirja, kunnolliset määrät oheisrompetta: mixereitä, hedelmiä, pillejä ja sateenvarjoja ja pitää bileet?

No niin, eksyin aiheesta. Luulen, että alan hiljalleen katsella uutta jääkaappia. Olisi kiva jos siinä olisi myös pakastin. Sinkkutaloudessa ruoanlaitto ilman pakastusmahdollisuutta tarkoittaa samaa lounasta ainakin kolme, yleensä neljä päivää peräkkäin. Pakkausjäätelöä olisi myös kiva syödä taas, siis vaikka sitä Carte d'Orin jätskiä jossa on keksejä ja suklaata.

Olen vähän katsellut netissä eri seuranhakusaitteja. Ihan vain lämmitelläkseni. Tiedostan sen että en ole vielä läheskään valmis mihinkään uuteen. Olen kuitenkin selaillut ilmoituksia, jos vaikka...

Yhdellä palstalla kaikki hakemassani ikähaarukassa olevat miehet ilmoittavat yhdeksi harrastuksistaan "Patikoinnin, retkeilyn ja vaeltamisen". Yäk. Minulle siitä tulee mieleen jossain korvessa päivätolkulla rämpiminen raskaita kantamuksia raahaten erityisen kaukana lämpimästä juoksevasta vedestä ja muista mukavuuksista. Ei houkuttele. Samalla yritän muistuttaa iteseäni siitä, että kaikki on suhteellista. Jonkun patikointi voi tarkoittaa lähimetsässä poluilla kävelemistä kauppakeskuksen jouluvalojen siintäessä taivaanrannassa. Ja täytyy myöntää, että nauttisin kyllä kovasti retkestä nuotiolle paistamaan makkaraa tikun nokassa.

Määritelmä urheilullinen tai urheileva saa myös karvani nousemaan pystyyn. Minusta on täysin sietämätöntä, että koko muu elämä järjestetään salilla käyntien tai muiden urheiluharrastusten mukaan. Kohtuullinen liikunta on tietysti asia erikseen.

Olen myös havainnut miten nimimerkki voi välittömästi karkoittaa kaiken mielenkiinnon. Vai minkälaisen vaikutuksen sinuun tekisi "Kolli Keravalta" tai "JekyllHyde"? Nimimerkki "Pekka Hevonen" tosin jätti minut ihmettelemään. Hevonen? Oikeasti, hevonen? Ehkä olen vain väärää kohderyhmää ja en siksi tajua. Luultavasti en saa koskaan tietää.

Jotkut ilmoitukset tuntuvat hyviltä ja oikeasti mielenkiintoisilta. Niihin haluaisi vastata. Mutta empaatti minussa potkii vastaan. En ole vielä valmis päästämään ketään oikeasti lähelle ja siksi vastaaminen tuntuu väärältä. Aloittaisin jotakin jota en olisi valmis viemään eteenpäin. Toisaalta minusta olisi hauska deittailla. Tavata ihmisiä, käydä ulkona syömässä, keskustella, mennä leffaan. Ei mitään sen enempää - tai vähempää.

Ensimmäinen hiprakkabloggaukseni. Ensimmäinen sinkkubloggaukseni. Ensimmäinen Mac-bloggaukseni. Ensimmäinen läppäribloggaukseni. Ensimmäinen ei-Tampereella-tehty bloggaukseni. Ensimmäinen bloggaukseni uudessa kodissani. Aika paljon ensimmäisiä. Ja siitäkin on vain pari viikkoa kun join ensimmäisen vodka-Margaritani.

Marsala menee sormiin ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että tästä entrystä tulee epäjohdonmukainen ja tasoltaan arveluttava. Näin kuitenkin erityisen paljon vaivaa päästäkseni Bloggeriin sisään, salasana kun oli hieman hakusessa ja Soneran sähköpostissa huoltokatko, joten tuo salasanan unohdusnappulakaan ei tuonut mitään apua. Lopulta kuitenkin pääsin sisään vain huomatakseni, että minulla ei oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa.

Vai onko? Katsotaan, haluanko alkaa kirjoittaa uudesta elämästäni. Ehkä haluan. Ehkä en. Emmintäni johtuu siitä, että haavat ovat vielä aika auki. En halua kirjoittaa katkeruudesta, enkä siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi. En halua kirjoittaa siitä miten typeräksi tuntee itsensä kun on luottanut lupauksiin, joita ei pidetäkään. En halua kirjoittaa siitä, miten vaikealta tuntuu ajatus siitä että vielä joskus luottaisi.

Haluan kirjoittaa uudesta alusta ja toivosta. Kyvystä antaa anteeksi, vaikka tekoja ei koskaan hyväksyisikään. Haluan kenties kirjoittaa uuden elämäni ensiaskelista ja vaikka siitä miten saatan aamulla hymyillä bussissa matkalla töihin.

Säännönmukaisesti, aina noin kahden vuoden välein, minulle tulee tarve vaihtaa kännykkää. Ei siksi että tarvitsisin uusia ominaisuuksia tai siksi että edellinen kännykkä olisi rikki tai jotain. Haluan vain uuden kännykän. Tiedättehän, samalla tavoin kuin joku muu ostaa aina uusia kenkiä tai laukkuja tai huiveja. Minä ostan lompakoita, kalenterinkansia ja kännyköitä. Lompakoita on laatikossa edelleen noin kymmenen, siitäkin huolimatta että myin niitä pois kirpparilla toissavuonna jo toiset kymmenen. Filofaxiin kansia löytyy neljät; kolmet suuremmat ja yhdet pienemmät, tosin vain yhdet Filofaxin omat. Kännyköissä on menossa jo neljäs tai viides malli, ja minulla on ollut kännykkä vasta kymmenen vuotta.

On siis selvää, että minun ei kannata ostaa kovin kalliita kännyköitä. Se olisi tuhlausta.

Nyt olen taas ihastunut uuteen puhelimeen, vaikka juuri muutama kuukausi sitten julistin suuresti epäileväni simpukkamallien kestävyyttä. Mutta ketäpä ei houkuttelisi välitön nautinto. Etenkin kun se olisi sivistynyt ja modernisti muotoiltu. Onkohan vanha kapulani joku moukka? Kävin jo katsomassa ja hypistelemässä uutta ihanuutta kolmessa kaupassa.

Sitten keksin miten voisin välttää uuden kännyn oston. Minä tuunaisin nykyistä kännykkääni! Enhän minä oikeasti kaivannut mitään uusia toiminnallisia ominaisuuksia. Halusin vain jotain uutta kivaa ja piristävää. Ratkaisu oli kännykkäkoru. Eikä mikä tahansa kännykkäkoru, vaan kaunein ja tyylikkäin näkemäni sellainen. Nyt olen täydellisen tyytyväinen vanhaan hopeanväriseen puhelimeeni, jonka taustakuvana on merihevonen ja jota koristaa fisu sinisin ja turkoosein helmin. Siinä uudessa puhelimessa ei edes olisi ripustuskohtaa kännykkäkorulleni.

Minut meemattiin. Minusta on aina hauskaa kun minut meemataan.
Kiitos TuoToi!
Reagointi tosin kesti siinä reilun kuukauden kivikautisista tietoliikenneyhteyksistä johtuen. Mutta nyt myös Omituinen teenkeittäjä paljastaa omituiset tapansa. Jos ketään enää kiinnostaa, tai on koskaan edes kiinnostanut.

1. Minusta tavaroiden täytyy olla järjestyksessä. Siis lasien nätisti hyllyllä vierekkäin, vaatteiden siisteissä pinoissa kaapissa, kenkien rivissä eteisessä jne. Jos ei ole, niin huiskasen ne äkkiä järjestykseen. Ai ei omituista? Mutta entä kun ruokakaupassa ostostenteon lomassa alkaa häiritä se Fazerina-patukka, jonka joku asiakas on mielensä muutettuaan laittanut Geisha-patukoiden laatikkoon tai se postikortti, joka on korttitelineessä laitettu väärään lokeroon. Tai siis kun sen siinä sivussa järjestää takaisin paikoilleen, samalla kun heittää sen Fazerin sinisen ostoskärryyn tai valitsee sen synttärikortin kaverilleen. (Minähän pidin Monkista, miksiköhän?)
   
2. Kaupassa ei voi ostaa sitä ekaa tyrkyllä olevaa, hyllyllä etummaisena sijaitsevaa tuotetta vaan täytyy valkata. Puolustuksekseni sanottakoon, että tämä on sukuvika, eikä se edes perustu mallioppimiseen vaan geeneihin. Olin ekaa kertaa sisareni kanssa ruokakaupassa, sisko teki ostokset ja minä vain hengasin mukana ja pidin seuraa. Meinasin saada hepulin kun hän käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin minä. Ne Atrian nakkipaketit ovat kaikki ihan samanlaisia, mutta silti täytyy valkata. Sitä etummaista ei edes ajattele ottavansa. Sama toistui deodoranttien kanssa. Miksi? No tietysti täytyy valita Hyvä Yksilö, koska saman hinnan tuotteesta maksaa joka tapauksessa, oli se sitten maanantaikappale tai lajinsa huippuedustaja. (Joku muukin on joskus kirjoittanut tämän tyyppisestä käyttäytymisestä.)
   
3. Keitän teetä useita kertoja päivässä. Laitan teenlehdet teepalloon, napsautan vesipannun päälle ja menen tekemään jotain muuta odottaessani veden kiehumista. Tunnin tai parin kuluttua muistan, että olin keittämässä teetä ja napsautan vesipannun uudelleen päälle,… Juon teetä huomattavasti harvemmin kuin keitän sitä. Siitä myös tämän blogin nimi.
4. Kun olen lähdössä kotoa, seison hellan edessä, osoitan jokaista nappulaa vuoronperään ja sanon "nolla, nolla, nolla, nolla". Sitten vielä tarkistan, ettei vedenkeitin jää päälle. Kun aikoinaan olin pakotettu siirtymään kaasuhellasta sähkösellaiseen, jätin levyn alussa aina päälle. Kaasuhellassa näkyi liekki, sähköhellasta ei levystä nähnyt oliko se vielä päällä vai ei. Ainakaan ihan heti. Sitten kun levy oli ollut puolisen tuntia tai tunnin päällä, sen kyllä huomasi, levy hehkui punaisena ja keittiö oli melkoisen lämmin. Myös vedenkeittimellä olen yrittänyt lämmittää kotia. Vedenkeittimessämme on automaattikatkaisu, joka toimii vain jos keittimessä on vettä. Jos keitin on tyhjä ja vahingossa päällä, se lämpenee ja lämpenee ja lämpenee.
   
5. Olen alkanut kutoa ja jopa myös virkata. Kyllä. Se on omituista, erittäin omituista. Minä olin koulun käsityötunnilla se onneton tumpelo, jonka mummo kutoi aina puolet kulloinkin työn alla olevasta tehtävästä, muuten mikään ei olisi koskaan valmistunut. Viime syksynä minuun iski jonkinlainen käsityösalama ja olenkin sitten tehnyt viisi ponchoa (neljä virkaten ja yhden kutoen), neljät sukat, yhdet lapaset ja kaksi pipoa. Kutominen onkin aivan valtavan hauskaa, eikä se olekaan edes vaikeaa kuten luulin! Eräs tuttavani sanoi päätyneensä ystäviensä kanssa siihen, että lankoihin laitetaan jotain addiktiivista ainetta. Muuten neulomiseen ei jäisi niin koukkuun.