Lauantaina aamutekstarin ja -puhelun jälkeen alkavat omat tunteet velloa pintaan. Tähän asti olen keskittynyt vain rakkaani vointiin. Olen pysynyt vahvana, rauhallisena ja positiivisena jotta hän saisi voimia ja hänen olonsa olisi mahdollisimman hyvä. Nyt kun hänen toipumisensa on hyvällä mallilla, voin antaa sijaa omille tunteilleni. Itkettää. Mutta itku tekee hyvää, se puhdistaa ja parantaa. Annan sen tulla.

Totean, että minun täytyy jollain tavalla käsitellä tämä viikko, päivä päivältä. Päätän kirjoittaa kaiken blogiini. Kun aloitan, en ole vielä varma julkaisenko yhtäkään riviä. Tämä on minun debriefingini.

Kirjoittaminen helpottaa. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Jokaisen päivän omaksi postauksekseen. Käyn läpi kaikki pelon, huolen, helpotuksen, pettymyksen, surun, voimattomuuden, masennuksen, ilon ja kiitollisuuden tunteet, jotka sisälläni ovat velloneet.

Ystäväni E soittaa illansuussa ja kuulostelee oloani sekä tietysti kyselee rakkaani vointia. Hän muistuttaa minua syömisestä, olen laihtunut näiden muutamien päivien aikana pari-kolme kiloa. Käyn suihkussa ja haen kiinalaisesta ruokaa kotiin. Elämä alkaa tuntua taas valoisammalta.

Rakkaani soittaa ja juttelemme pitkään. Ilouutinen on se, että hän saa varovasti yrittä huomenna pystyyn hetkeksi. Puhelun jälkeen jatkan taas kirjoittamista.