Tiistaiaamuna rakas lähettää tekstarilla hyvät huomenet. Töissä kaikki tuntuu melko merkityksettömältä. Tuntuu kummalliselta tehdä tavallisia asioita. Soitan äidille ja kerron mitä on sattunut, edellisenä iltana minulla ei ollut siihen voimia.

Yritän pysyä rauhallisena, panikointi ei auta mitään. Olen kuitenkin melko huolissani, sillä aamun tekstarin jälkeen ei ole kuulunut mitään. Pelottaa, jostakin syystä minulla on sellainen käsitys että ekat 48 tuntia onnettomuuden jälkeen ovat ratkaisevat. Ajatus karkaa väkisin mahdollisiin komplikaatioihin. Yritän pysyä kasassa ja odotan. Teen töissä lastauslaiturilla rakkaan minulle opettamaa tai chi -huoltenpoistoharjoitusta.

Illaksi on varattu kampaajaa ja muuta hömppäkaunistautumista lomaa varten. Ne tuntuvat täysin absurdeilta. Vihdoin rakas soittaa ollessani matkalla kampaajalle. On helpottavaa kuulla hänen äänensä. Häntä on koko päivä kuljeteltu sängyssä pitkin sairaalaa röntgeneihin ja muihin. Haavat käsissä ja kasvoissa vaativat hoitoa, joka on päätetty tehdä yleisanestesiassa vielä samana iltana. Välitän tietoa eteenpäin muille läheisille. Kotimatkalla hengittäminen tuntuu yhtä vaikealta kuin eilenkin.

Kotiin tultuani juttelen rakkaan kanssa lisää. Operaatio on siirretty seuraavaan päivään ja hän on saanut syödä ekan kerran onnettomuuden jälkeen. Kasvojen iho on alkanut kiristää siteiden poiston jälkeen ja se tuntuu ilkeältä.

Illalla ihana ystäväni E soittaa, taas. Hän on ottanut tavaksi soittaa useamman kerran päivässä ja kysellä kuulumisia. Se helpottaa. Koko päivä on mennyt kuin usvassa.