Yrityksessä noudatettiin tarkkaa talouspolitiikkaa. Keväällä kuitenkin rohjettiin hankkia Ikeasta kahdeksan uutta kahvikuppia. Se helpotti neuvottelujen ja tapaamisten kahvitusten järjestämistä huomattavasti. Siihen asti kahvikuppeja oli ollut neljä ehjää, nekin jo parhaat päivänsä nähneitä. Omistajaperheen jäsenet eivät pitäneet muovikupeista ja kaikki mukit olivat mainosmukeja, joten neljällä kulahtaneella kupilla oli jotenkin pitänyt vain pärjätä.

Uudet kahvikupit olivat olleet talossa vain viikon päivät kun yksi kirjaamon työntekijöistä erehtyi nauttimaan aamukahvinsa yhdestä niistä. Puoli päivää konttoripäällikkö juoksi ympäri taloa etsimässä puuttuvaa kuppia puoliääneen päivitellen: "Juurihan niitä ostettiin kahdeksan ja nyt jo yksi puuttuu!". Helpotus lienee ollut suuri, kun kadonnut kuppi löytyi kirjaamosta. Seuraavana päivänä keittiön kaappiin hyllynreunaan oli ilmestynyt kirjallinen ohje siitä, että kahvikupit ovat vain ja ainoastaan vieraskäyttöön.

Termoskannuja kahvia varten oli kaksi kaunista, sellaista teräksistä. Tosin niistä vain toinen piti kahvin lämpimänä. Käytännössä siis vain yhtä termoskannua saattoi käyttää. Tämä asetti omat haasteensa niissä tilanteissa, joissa kahvitus tarvittiin samaan aikaan kahteen eri tilaisuuteen. Teenjuojia ei luonnollisestikaan voinut huomioida milloinkaan. Joskus tosin yritysjohto nappasi vedenkeittimen kannun mukaansa neuvotteluihin, jolloin kukaan henkilöstöstä ei saanut teevettä.

Kahvin kanssa tarjottiin aina kaurakeksejä. Aina. Ihan aina. Iänikuisia, samoja, kammottavia kaurakeksejä. Eräänä päivänä kaurakeksit olivat loppu. Kaapissa oli vain rasia, jossa oli talven ensimmäisten piparkakkujen jämämurut. Sihteeriä harmitti, mitä hän nyt kattaisi kahvin kanssa? Nolotti. Vieraat olivat jo tulossa ja tarkoitus oli antaa yrityksestä hyvä vaikutelma tehokkaana, korkealaatuisena ja asiantuntevana organisaationa. Onneksi konttoripäällikkö ratkaisi tilanteen. Hän löysi piparkakkulaatikosta neljä ehjää ja yhden puolikkaan piparkakun. Kahvitus oli kolmelle.