Huomenna on pikkujoulut, ihanaa! Huomenna on pikkujoulut, voi kauheeta! Mitä minä panen päälleni?! Joskus ihmettelen miten vaatekaappini voi olla niin täynnä vaatteita kun siellä ei ole mitään päällepantavaa.

Olin suunnitellut meneväni tänään aikaisin nukkumaan jotta huomenna sitten jaksan. Ja katin kontit. Jo aikoja sitten valmiit joulukortit tarvitsivat vielä loppusilauksen ja postituksen, sitten kirjoitin sähköpostia. Yht'kkiä kello oli jo tosi paljon ja vaatteet sovittamatta ja valitsematta. Nyt se on hoidettu ja kynnetkin jo lakattu, mutta vielä huivi on silittämättä ja käsilaukku vaihtamatta. Ja nyt ei voi tehdä mitään kun ne lakatut kynnet eivät vielä ole kuivat. Naisen elämä on merkillistä.

Merkillistä miten jollakin tietyllä hetkellä tai jossakin tietyssä mielentilassa jokin biisi voi tehdä niin suuren vaikutuksen. Koko syksyn Juha Tapion laulaessa radiossa "Sä kelpaat kelle vaan" olen ruuvannut volyymia suuremmalle ja ollut sitä mieltä että tyyppi laulaa vain minulle. Koko syksyn biisi on tullut päivittäin, parhaina päivinä kahdestikin. Lohduttaen, valaen uskoa tulevaan.

Sanat osuvat
...Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin, parhaat vuotes maahan poljettiin... Vaikka vei sulta uskon ihmisiin... Puoltakaan en sun kivustas voi tietää... Mut joku aamu sä heräät huomaamaan, sä selvisit ja kelpaat kelle vaan... Olet kaunis, vaikket enää tunne niin... Hetki vielä, kirkas aamu aukeaa...

Okei, tarvitsin siis jonkun laulamaan minulle radiossa, että olen kaunis ja vahva ja selviän kyllä. Jos olisin Ally McBeal, se olisi varmaankin ollut minun teemabiisini. Vaikka joo, myönnän että tuo parhaiden vuosien maahanpolkeminen tuntuu nyt hieman melodramaattiselta. Mutta jollakin kummallisella tavalla tuolla biisillä oli vahvistava ja terapeuttinen vaikutus. Suotakoon se minulle.

Jääkaappini toiminta kummastuttaa minua. Kaappi on Helkaman kaksiovinen malli ja ilmeisesti alkuperäinen, talon rakennusvaiheessa keittiöön asennettu. Kaapissa on yläosa ja alaosa, molemmat todellakin jääkaappeja (sic!) vaikka ensimmäistä kertaa asuntoa katsastaessani luulinkin (vai paremminkin toivoin) alempaa yksikköä pakastimeksi.

Ylemmän ja alemman osan välillä on kiinteähkö, kahdessa osassa oleva muovihylly. Kaapin muut hyllyt ovat perinteisiä lankahyllyjä. Tuo muovihylly ilmeisesti jollain tavalla rajoittaa kylmän ilman kiertoa kaapin sisällä. Tästä seuraa se, että kaapin alaosan lämpötila on hyvinkin eri kuin yläosan.

Aluksi säilytin alaosassa hedelmiä, jotka homehtuivat, mädäntyivät ja pilaantuivat siellä todella nopeasti. Ostettuani muutaman jääkaappilämpömittarin ja säädeltyäni lämpötilaa huolella ja hartaudella totesin, että kaapin alaosassa ei oikeastaan voi säilyttää mitään. Yläosan lämpötila on jääkaapille sopivat kolme-neljä astetta, kun taas alaosan lämpötila ei laske alle 15 asteen. Ei millään.

Alaosa on nyt saanut kunnian toimia baarikaappina, johon on kerätty kaikki ne vuosien saatossa saadut tuliaisjuomat joita kukaan ei ole koskaan juonut. Säilytyslämpötila on tosin viineillekin väärä, nekin vaatisivat kylmempää kaappia. Väkevät nyt säilyvät missä tahansa. Vai säilyvätkö? Juuri se on pulmani noiden juomien kanssa. Osa pulloista on avattuja, osa avaamattomia. Suurin osa kummallisuuksia, kuten Pause Caféta, Parfait Amouria, Cointreauta tai Cardinal Melonia. Siis mitä on Cardinal Melon? Hyvää peruskamaa kuten vodkaa, viskiä, sambucaa, Camparia tai Amaretto di Saronnoa on hyvin vähän tai ei lainkaan. Minun kulutuksellani kaikkea on jäljellä vielä 20 vuoden kuluttua, mutta miten kauan juomat oikeasti säilyvät? Kannattaisiko ne kummallisuudet nyt vain heti heittää viemäriin, vai olisiko vielä aikaa hankkia joku drinksukirja, kunnolliset määrät oheisrompetta: mixereitä, hedelmiä, pillejä ja sateenvarjoja ja pitää bileet?

No niin, eksyin aiheesta. Luulen, että alan hiljalleen katsella uutta jääkaappia. Olisi kiva jos siinä olisi myös pakastin. Sinkkutaloudessa ruoanlaitto ilman pakastusmahdollisuutta tarkoittaa samaa lounasta ainakin kolme, yleensä neljä päivää peräkkäin. Pakkausjäätelöä olisi myös kiva syödä taas, siis vaikka sitä Carte d'Orin jätskiä jossa on keksejä ja suklaata.

Olen vähän katsellut netissä eri seuranhakusaitteja. Ihan vain lämmitelläkseni. Tiedostan sen että en ole vielä läheskään valmis mihinkään uuteen. Olen kuitenkin selaillut ilmoituksia, jos vaikka...

Yhdellä palstalla kaikki hakemassani ikähaarukassa olevat miehet ilmoittavat yhdeksi harrastuksistaan "Patikoinnin, retkeilyn ja vaeltamisen". Yäk. Minulle siitä tulee mieleen jossain korvessa päivätolkulla rämpiminen raskaita kantamuksia raahaten erityisen kaukana lämpimästä juoksevasta vedestä ja muista mukavuuksista. Ei houkuttele. Samalla yritän muistuttaa iteseäni siitä, että kaikki on suhteellista. Jonkun patikointi voi tarkoittaa lähimetsässä poluilla kävelemistä kauppakeskuksen jouluvalojen siintäessä taivaanrannassa. Ja täytyy myöntää, että nauttisin kyllä kovasti retkestä nuotiolle paistamaan makkaraa tikun nokassa.

Määritelmä urheilullinen tai urheileva saa myös karvani nousemaan pystyyn. Minusta on täysin sietämätöntä, että koko muu elämä järjestetään salilla käyntien tai muiden urheiluharrastusten mukaan. Kohtuullinen liikunta on tietysti asia erikseen.

Olen myös havainnut miten nimimerkki voi välittömästi karkoittaa kaiken mielenkiinnon. Vai minkälaisen vaikutuksen sinuun tekisi "Kolli Keravalta" tai "JekyllHyde"? Nimimerkki "Pekka Hevonen" tosin jätti minut ihmettelemään. Hevonen? Oikeasti, hevonen? Ehkä olen vain väärää kohderyhmää ja en siksi tajua. Luultavasti en saa koskaan tietää.

Jotkut ilmoitukset tuntuvat hyviltä ja oikeasti mielenkiintoisilta. Niihin haluaisi vastata. Mutta empaatti minussa potkii vastaan. En ole vielä valmis päästämään ketään oikeasti lähelle ja siksi vastaaminen tuntuu väärältä. Aloittaisin jotakin jota en olisi valmis viemään eteenpäin. Toisaalta minusta olisi hauska deittailla. Tavata ihmisiä, käydä ulkona syömässä, keskustella, mennä leffaan. Ei mitään sen enempää - tai vähempää.

Ensimmäinen hiprakkabloggaukseni. Ensimmäinen sinkkubloggaukseni. Ensimmäinen Mac-bloggaukseni. Ensimmäinen läppäribloggaukseni. Ensimmäinen ei-Tampereella-tehty bloggaukseni. Ensimmäinen bloggaukseni uudessa kodissani. Aika paljon ensimmäisiä. Ja siitäkin on vain pari viikkoa kun join ensimmäisen vodka-Margaritani.

Marsala menee sormiin ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että tästä entrystä tulee epäjohdonmukainen ja tasoltaan arveluttava. Näin kuitenkin erityisen paljon vaivaa päästäkseni Bloggeriin sisään, salasana kun oli hieman hakusessa ja Soneran sähköpostissa huoltokatko, joten tuo salasanan unohdusnappulakaan ei tuonut mitään apua. Lopulta kuitenkin pääsin sisään vain huomatakseni, että minulla ei oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa.

Vai onko? Katsotaan, haluanko alkaa kirjoittaa uudesta elämästäni. Ehkä haluan. Ehkä en. Emmintäni johtuu siitä, että haavat ovat vielä aika auki. En halua kirjoittaa katkeruudesta, enkä siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi. En halua kirjoittaa siitä miten typeräksi tuntee itsensä kun on luottanut lupauksiin, joita ei pidetäkään. En halua kirjoittaa siitä, miten vaikealta tuntuu ajatus siitä että vielä joskus luottaisi.

Haluan kirjoittaa uudesta alusta ja toivosta. Kyvystä antaa anteeksi, vaikka tekoja ei koskaan hyväksyisikään. Haluan kenties kirjoittaa uuden elämäni ensiaskelista ja vaikka siitä miten saatan aamulla hymyillä bussissa matkalla töihin.

Säännönmukaisesti, aina noin kahden vuoden välein, minulle tulee tarve vaihtaa kännykkää. Ei siksi että tarvitsisin uusia ominaisuuksia tai siksi että edellinen kännykkä olisi rikki tai jotain. Haluan vain uuden kännykän. Tiedättehän, samalla tavoin kuin joku muu ostaa aina uusia kenkiä tai laukkuja tai huiveja. Minä ostan lompakoita, kalenterinkansia ja kännyköitä. Lompakoita on laatikossa edelleen noin kymmenen, siitäkin huolimatta että myin niitä pois kirpparilla toissavuonna jo toiset kymmenen. Filofaxiin kansia löytyy neljät; kolmet suuremmat ja yhdet pienemmät, tosin vain yhdet Filofaxin omat. Kännyköissä on menossa jo neljäs tai viides malli, ja minulla on ollut kännykkä vasta kymmenen vuotta.

On siis selvää, että minun ei kannata ostaa kovin kalliita kännyköitä. Se olisi tuhlausta.

Nyt olen taas ihastunut uuteen puhelimeen, vaikka juuri muutama kuukausi sitten julistin suuresti epäileväni simpukkamallien kestävyyttä. Mutta ketäpä ei houkuttelisi välitön nautinto. Etenkin kun se olisi sivistynyt ja modernisti muotoiltu. Onkohan vanha kapulani joku moukka? Kävin jo katsomassa ja hypistelemässä uutta ihanuutta kolmessa kaupassa.

Sitten keksin miten voisin välttää uuden kännyn oston. Minä tuunaisin nykyistä kännykkääni! Enhän minä oikeasti kaivannut mitään uusia toiminnallisia ominaisuuksia. Halusin vain jotain uutta kivaa ja piristävää. Ratkaisu oli kännykkäkoru. Eikä mikä tahansa kännykkäkoru, vaan kaunein ja tyylikkäin näkemäni sellainen. Nyt olen täydellisen tyytyväinen vanhaan hopeanväriseen puhelimeeni, jonka taustakuvana on merihevonen ja jota koristaa fisu sinisin ja turkoosein helmin. Siinä uudessa puhelimessa ei edes olisi ripustuskohtaa kännykkäkorulleni.

Minut meemattiin. Minusta on aina hauskaa kun minut meemataan.
Kiitos TuoToi!
Reagointi tosin kesti siinä reilun kuukauden kivikautisista tietoliikenneyhteyksistä johtuen. Mutta nyt myös Omituinen teenkeittäjä paljastaa omituiset tapansa. Jos ketään enää kiinnostaa, tai on koskaan edes kiinnostanut.

1. Minusta tavaroiden täytyy olla järjestyksessä. Siis lasien nätisti hyllyllä vierekkäin, vaatteiden siisteissä pinoissa kaapissa, kenkien rivissä eteisessä jne. Jos ei ole, niin huiskasen ne äkkiä järjestykseen. Ai ei omituista? Mutta entä kun ruokakaupassa ostostenteon lomassa alkaa häiritä se Fazerina-patukka, jonka joku asiakas on mielensä muutettuaan laittanut Geisha-patukoiden laatikkoon tai se postikortti, joka on korttitelineessä laitettu väärään lokeroon. Tai siis kun sen siinä sivussa järjestää takaisin paikoilleen, samalla kun heittää sen Fazerin sinisen ostoskärryyn tai valitsee sen synttärikortin kaverilleen. (Minähän pidin Monkista, miksiköhän?)
   
2. Kaupassa ei voi ostaa sitä ekaa tyrkyllä olevaa, hyllyllä etummaisena sijaitsevaa tuotetta vaan täytyy valkata. Puolustuksekseni sanottakoon, että tämä on sukuvika, eikä se edes perustu mallioppimiseen vaan geeneihin. Olin ekaa kertaa sisareni kanssa ruokakaupassa, sisko teki ostokset ja minä vain hengasin mukana ja pidin seuraa. Meinasin saada hepulin kun hän käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin minä. Ne Atrian nakkipaketit ovat kaikki ihan samanlaisia, mutta silti täytyy valkata. Sitä etummaista ei edes ajattele ottavansa. Sama toistui deodoranttien kanssa. Miksi? No tietysti täytyy valita Hyvä Yksilö, koska saman hinnan tuotteesta maksaa joka tapauksessa, oli se sitten maanantaikappale tai lajinsa huippuedustaja. (Joku muukin on joskus kirjoittanut tämän tyyppisestä käyttäytymisestä.)
   
3. Keitän teetä useita kertoja päivässä. Laitan teenlehdet teepalloon, napsautan vesipannun päälle ja menen tekemään jotain muuta odottaessani veden kiehumista. Tunnin tai parin kuluttua muistan, että olin keittämässä teetä ja napsautan vesipannun uudelleen päälle,… Juon teetä huomattavasti harvemmin kuin keitän sitä. Siitä myös tämän blogin nimi.
4. Kun olen lähdössä kotoa, seison hellan edessä, osoitan jokaista nappulaa vuoronperään ja sanon "nolla, nolla, nolla, nolla". Sitten vielä tarkistan, ettei vedenkeitin jää päälle. Kun aikoinaan olin pakotettu siirtymään kaasuhellasta sähkösellaiseen, jätin levyn alussa aina päälle. Kaasuhellassa näkyi liekki, sähköhellasta ei levystä nähnyt oliko se vielä päällä vai ei. Ainakaan ihan heti. Sitten kun levy oli ollut puolisen tuntia tai tunnin päällä, sen kyllä huomasi, levy hehkui punaisena ja keittiö oli melkoisen lämmin. Myös vedenkeittimellä olen yrittänyt lämmittää kotia. Vedenkeittimessämme on automaattikatkaisu, joka toimii vain jos keittimessä on vettä. Jos keitin on tyhjä ja vahingossa päällä, se lämpenee ja lämpenee ja lämpenee.
   
5. Olen alkanut kutoa ja jopa myös virkata. Kyllä. Se on omituista, erittäin omituista. Minä olin koulun käsityötunnilla se onneton tumpelo, jonka mummo kutoi aina puolet kulloinkin työn alla olevasta tehtävästä, muuten mikään ei olisi koskaan valmistunut. Viime syksynä minuun iski jonkinlainen käsityösalama ja olenkin sitten tehnyt viisi ponchoa (neljä virkaten ja yhden kutoen), neljät sukat, yhdet lapaset ja kaksi pipoa. Kutominen onkin aivan valtavan hauskaa, eikä se olekaan edes vaikeaa kuten luulin! Eräs tuttavani sanoi päätyneensä ystäviensä kanssa siihen, että lankoihin laitetaan jotain addiktiivista ainetta. Muuten neulomiseen ei jäisi niin koukkuun.

Vein ystävänpäivänä kännykkäni tarvikeakun Päämies-kauppaan, josta olin sen ostanut. Akku oli aivan finaalissa ja mielestäni akun normaalin käyttöiän tulee olla pidempi kuin kolme kuukautta. Päämies-kauppa lupasi lähettää akun huoltoon, josta saisin uuden akun viallisen tilalle viikonloppuun mennessä. Olin tyytyväinen. Minulle luvattiin soittaa kun voisin noutaa akun.

Menin tänään kyselemään akkua vaikka minulle ei oltukaan soitettu. Luvatusta valmistumisajankohdasta oli jo kuitenkin kulunut viikko. Jos jokin asia luvataan hoitaa viikossa, jaksan odottaa kaksi, mutta sen jälkeen tekee tiukkaa.

Tämänpäiväinen asiointikokemus oli taas vertaansa vailla. Kysyin akkua ja sanoin että minulle ei ole soitettu. Myyjä sanoi, että se johtuu siitä, että akku ei ole vielä saapunut huollosta. Kerroin että akku oli luvattu minulle viikossa. Myyjä sanoi, että ei voi sille mitään, joskus kestää kauemmin. Sitä paitsi yleensä huoltoon lähetetään puhelimia ja nekin saattavat kestää useita viikkoja. Hän tarkisti varmuuden vuoksi huollosta saapuneiden laitteiden korin. Kerroin, että nyt on jo kulunut kaksi viikkoa. Myyjä sanoi, että huollossa saattaa olla ruuhkaa, eikä kukaan tiedä kauan huollossa menee, eikä hän voi sille mitään. Yleensä akkuja ei edes lähetetä huoltoon. Hän kysyi olenko käynyt aikaisemmin tiedustelemassa akkuani. En ollut, koska nyt oli mennyt viikko siitä kun sen piti olla tullut ja olen odottanut soittoa. Kysyin milloin mahdollisesti saisin akkuni. Myyjä sanoi, että hän ei tiedä, eikä huoltokaan tiedä. Jankkasin hetken ja sain aivan samanlaisia vastauksia, jotka olivat aivan yhtä tyhjän kanssa. Tunsin itseni voimattomaksi. Akku oli lähetetty huoltoon, eikä kukaan tiennyt missä työvaiheessa se oli ja kauan sen saaminen vielä kestäisi. Pitäisikö minun odottaa vielä viikko, kuukausi vai puoli vuotta?

Kysyin onko liikkeessä olemassa joku vastuuhenkilö, vaikka myymälänhoitaja, ja pyysin saada hänen yhteystietonsa. Sanoin, että hän varmaan voisi selvittää missä akkuni on ja kauan sen saaminen kestää. Myyjä vastasi, että myymälävastaavakaan ei voi sitä tietää, koska hän on aina ketjun toisessa paikallisessa kaupassa. Sitä paitsi viivästyminen ei ollut myyjien vika. Sanoin toki ymmärtäväni sen. Minähän vain halusin saada tietää missä akkuni on ja kauan minun vielä täytyy odottaa. Sanoin, että minun on vaikea hyväksyä vastauksia, joiden sisältö on “Minä olen vain töissä täällä, enkä siis voi tietää mistään mitään.” tai “Akku on huollossa, se tulee kun tulee, kukaan ei tiedä milloin. Herran haltuun.” Sanoin, että jonkun täytyy tietää jotain, jos ei myyjän niin myymälävastaavan, jos ei myymälävastaavan niin tämän esimiehen.

Myyjän vastaus sai minut epäilemään, että olen jonkintyyppisessä absurdissa näytelmässä. “Mutta ethän sinä ole pyytänyt soittamaan huoltoon ja selvittämään missä akkusi on ja milloin se tulee!”