Torstaiaamu alkaa jo tutulla rutiinilla; tekstarihuomenet ja soitto. Plastiikkakirralta on edellisenä iltana käynyt lääkäri pahoittelemassa operaation viivästymistä. Jos haavat eivät ole tulehtuneet ja ihosiirtoja ei vaadita, on toiveissa päästä pikkuhiljaa Suomeen. Tämän päivän operaatio näyttää missä mennään.

Matkalla töihin itkettää kunnolla, ensimmäistä kertaa. Se tarkoittaa sitä että huoli, stressi ja shokki alkavat vähitellen purkautua. Hyvä merkki. Töissä hommat hoituvat rutiinilla ja katselen taas lentoja Saksaan.

Iltapäivällä rakas soittaa heräämöstä, kaikki hyvin. Ei infektiota, ei ihosiirtoja. Emme voi puhua kauaa, koska rakkaan kädet ovat tumpuissa ja ystävällinen hoitaja pitää puhelinta hänen korvallaan. Laitan viestiä eteenpäin muille läheisille.

Illalla näen ihanan ystäväni E:n. Hänellä on minulle kaunis kannustuskortti ja yllätyslahja. Miten kiitollinen olenkaan siitä että minulla on hänenlaisensa ystävä. Hän on joka päivä soittanut minulle useampaan otteeseen ja kysellyt miten menee ja miten rakkaani voi. Puhumme siitä miten minusta tuntuu epätodelliselta se, että maailma ympärilläni ei ole pysähtynyt vaan jatkaa tavallista kulkuaan. Olen edelleen poissaoleva ja ajatukseni ovat rakkaani luona.

Kiirehdin kotiin soittamaan rakkaalleni. Ihanaa on kuulla puhelimessa miten hän selvästi voi jo paremmin. Saan tietää, että SOS-palvelu on luvannut neuvotella kotiinkuljetuksesta hoitavan lääkärin kanssa seuraavana päivänä. Kuljetus tapahtuu lentokoneella, paaripaikalla, rakkaani kun ei vielä saa istua. Ikuinen optimisti minussa alkaa iloita ja toivoa parasta; kuljetusta kotiin heti huomenna.