Säännönmukaisesti, aina noin kahden vuoden välein, minulle tulee tarve vaihtaa kännykkää. Ei siksi että tarvitsisin uusia ominaisuuksia tai siksi että edellinen kännykkä olisi rikki tai jotain. Haluan vain uuden kännykän. Tiedättehän, samalla tavoin kuin joku muu ostaa aina uusia kenkiä tai laukkuja tai huiveja. Minä ostan lompakoita, kalenterinkansia ja kännyköitä. Lompakoita on laatikossa edelleen noin kymmenen, siitäkin huolimatta että myin niitä pois kirpparilla toissavuonna jo toiset kymmenen. Filofaxiin kansia löytyy neljät; kolmet suuremmat ja yhdet pienemmät, tosin vain yhdet Filofaxin omat. Kännyköissä on menossa jo neljäs tai viides malli, ja minulla on ollut kännykkä vasta kymmenen vuotta.

On siis selvää, että minun ei kannata ostaa kovin kalliita kännyköitä. Se olisi tuhlausta.

Nyt olen taas ihastunut uuteen puhelimeen, vaikka juuri muutama kuukausi sitten julistin suuresti epäileväni simpukkamallien kestävyyttä. Mutta ketäpä ei houkuttelisi välitön nautinto. Etenkin kun se olisi sivistynyt ja modernisti muotoiltu. Onkohan vanha kapulani joku moukka? Kävin jo katsomassa ja hypistelemässä uutta ihanuutta kolmessa kaupassa.

Sitten keksin miten voisin välttää uuden kännyn oston. Minä tuunaisin nykyistä kännykkääni! Enhän minä oikeasti kaivannut mitään uusia toiminnallisia ominaisuuksia. Halusin vain jotain uutta kivaa ja piristävää. Ratkaisu oli kännykkäkoru. Eikä mikä tahansa kännykkäkoru, vaan kaunein ja tyylikkäin näkemäni sellainen. Nyt olen täydellisen tyytyväinen vanhaan hopeanväriseen puhelimeeni, jonka taustakuvana on merihevonen ja jota koristaa fisu sinisin ja turkoosein helmin. Siinä uudessa puhelimessa ei edes olisi ripustuskohtaa kännykkäkorulleni.