Maanantaina rakas aloittaa paluumatkan Suomeen. Ensin ambulanssilla Kööpenhaminaan ja sieltä edelleen lennolla Helsinkiin, josta edelleen ambulanssilla sairaalaan. Saan matkalta väliaikatietoja tekstareina. Siivoan, että rakkaan on hyvä tulla sitten joskus kun kotiutumisen aika tulee. Siitä kauan siihen menee, ei ole mitän tietoa. Iltapäivällä käyn tervehtimässä ystäviä. Rakkaan lento on perillä Suomessa niin myöhään illalla, että sairaalaan ei voi enää siihen aikaan mennä. Näkemisemme siirtyy siis tiistaille.

Tiistaiaamuna saan käyttää kaiken itsehillintäni mennäkseni sairaalaan vasta yhdeksäksi. Netistä olen edellisenä iltana osaston sivuilta lukenut, että omaiset ovat tervetulleita ja että heillä ei ole varsinaista vierailuaikaa. Voi sitä iloa kun näen vihdoin rakkaani. Vierailu on käytännön syistä lyhyt mutta onnellani ei ole rajoja saadessani tietää rakkaani pääsevän kotiin vielä samana päivänä. Minulle tulee myös kiire ruokakauppaan.

Iltapäivällä kotona, rakkaan sylissä, iskee viimeinen sekavien tunteiden aalto; loputkin kaaoksen, huolen ja kaipauksen rippeet tulvahtavat esiin. Nyt niiden on turvallista tulla. Illalla olen valtavan onnellinen, helpottunut ja huojentunut. Nyt minun maailmani on taas paikoillaan.