Lueskelin Mean kirjoitusta äitienpäiväkorteista ja kommenttien kakkukeskustelu muistutti mieleeni Ellen Svinhufvud -kakun kohtalon.

Kaikkihan, tai ainakin ne jotka ovat katsoneet Ylen MOT-ohjelmansa, muistavat miten Stockan kopio Ellen Svinhufvud -kakusta aiheutti Stellan, kakun alkuperäisen valmistajan, tuhoutumisen ja alkuperäisen kakun häviämisen. Mielestäni on joteensakin ironista, että Stockan kopiokakun nimi on "Sans Rival" eli ilman kilpailijaa.

Nyt Ellen Svinhufvud kuitenkin tekee come backin, Billnäsin ruukin valmistamana.

Luulisi, että työvire olisi aivan huipussaan kaksi viikkoa loman jälkeen. Mutta kun ei. Nämä unettomat sunnuntaiyöt alkavat todella ottaa päähän. Nukahtaminen ei onnistu kun tietää, että aamulla täytyy taas suunnistaa töihin. Ajatus kiertää työasioissa ja vaikka nukkumaan mennessä nukutti, ei uni tule. Minun täytyy päästä pois tuolta, se organisaatio ei ole terve.

Ok. Tiedän, että avoimet työpaikat ovat vähentyneet, mutta silti.

Jos organisaatiossa on henkilö, joka ei hoida työtään eikä ole kiinnostunut kehittymään tai saamaan uusia haasteita, josta valitetaan ja jolle lopulta annetaan varoitus - kenen luulette olevan ainoa, joka pääsee ulkomaille koulutukseen? Aivan. Ehkä me muut voimme oppia tästä jotain. Sic.

Minä en ole koskaan onnistunut ymmärtämään mitä ihmiset ajattelevat valehdellessaan toiselle päin naamaa. Pitävätkö he toista todella niin tyhmänä, että tämä ei ymmärrä? Vai onko se pelkkää arroganssia, täydellistä välinpitämättömyyttä ja ylemmyydentunnetta? Vai onko heillä oikeasti jokin harhakäsitys siitä, että he valehtelemalla pelastavat kasvonsa, että he eivät paljastu?

Minun on vaikea sulattaa sitä että minulle valehdellaan. Kuten tänään. Olin ilmoittautunut tilaisuuteen sähköpostilla, saanut vahvistuksen ja lupauksen siitä että saan ajo-ohjeet myöhemmin. Ohjeita ei kuulunut, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, koska yleensä osaan paikkoihin osoitteen perusteella. Olin paikalla noin 15 minuuttia ennen tilaisuuden alkua ja odottelin. Siihen aikaan kun tilaisuuden olisi pitänyt alkaa soitin järjestäjälle. Juttu oli peruttu koska ilmoittautuneita ei ollut tullut tarpeeksi. Järjestäjä olisi halunnut soittaa minulle ilmoittaakseen, mutta ei ollut saanut numeroani selville. Hän kertoi, että numerotiedotus ei löytänyt minulle mitään yhteystietoja. Muuten hyvä selitysyritys, mutta siinä on kaksi ongelmaa: ensinnäkin sähköpostitse lähettämässäni ilmoittautumisessa on yhteystietoni, myös se puhelinnumero. Se näkyy myös järjestäjän minulle lähettämässä vahvistuksessa. Toiseksi, puhelinnumeroni saa numerotiedotuksesta.

Vedän tapahtuneesta omat johtopäätökseni, enkä usko että lähitulevaisuudessa tulen olemaan tekemisissä tuon palveluja myyvän yrityksen kanssa.

Selasin liikelahjakuvastoa ja silmiini osui tällainen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinäpä epämukava retkituoli. Sitten näin kapineen nimen. Grilli?! Siis miten? Grilli Forest?! Mitä tuolla metallihäkkyrällä on tekemistä metsän ja retkeilyn kanssa? Metsässä ainakin minun lapsuudessani sytytettiin nuotio. Kalliolla se ei käynyt, koska kalliot eivät pidä nuotioista; liika kuumuus saa kiven halkeamaan ja arvet ovat pysyvät. Mutta ei sitä tuolla hökötyksellä auteta.


Sitten näin selventävän kuvan. Ilmeisesti nykyään on syytä aina olla niin tehokas, että myös metsäretkellä multitasking on päivän sana. Kuka nyt hyvänen aika enää rupeaa kiireettömästi istuskelemaan luonnon helmassa tulta tuijotellen, makkaran tirinää tikunnokassa kuunnellen. Ei muuta kuin nopea nuotion sytytys, grilli Forest paikoilleen ja makkarat paistumaan. Sillä aikaa voi vaikka katsoa sähköpostit tai päivittää naamakirjan tilaa tai jotain.

Ensimmäisestä kuvasta voimme todeta, että grilli Forest on kokoontaitettava, joten makkaranpaiston jälkeen sen saa kätevästi takaisin mukaansa - kuumana, nokisena ja rasvaisena. Onneksi minä en myy liikelahjoja.

Viimeksi kun järjestin suuremmat juhlat, tarjottavaa jäi yli aivan valtavan paljon. Juustokuutioita syötiin kaksi viikkoa kolmessa taloudessa. Munavoin syöntiurakkaan osallistui juhlien jälkeen kymmenisen ihmistä, silti sitä jäi runsaasti poisheitettäväksikin.

Senpä vuoksi tällä kertaa päätin olla juhlaherkkuja varatessani erityisen kohtuullinen ja tolkullinen. Tiedostin jatkuvasti sen, että minulla on taipumus ylilyönteihin. Harkitsin jokaisen tarjottavan kohdalla huolellisesti tarvittavaa määrää ja yritin vetää arviotani alaspäin.

Rakas auttoi minua pyrkimyksissäni kohtuullisuuteen. Useimmiten hänen huumorinsa avulla pystyin seisahtumaan ja näkemään miten moponi oli lähtenyt keulimaan. Tosin kaupassa pikkuleipiä ja keksejä ostaessamme en suostunut luovuttamaan vaan ostin kaksi laatikkoa vadelmakierteitä. En millään voinut uskoa, että yksi laatikko riittäisi.

Juhlat olivat ihanat. Niiden jälkeen meillä oli jäljellä kaksi täytekakkua, kolme keikauskakkua, puolitoista laatikollista vadelmapikkuleipiä, puolitoista pakettia keksejä ja aika paljon munavoita. Suolaisten tarjottavien määrän olin onnistunut arvioimaan kohdalleen. Onneksi olin keskittynyt olemaan kohtuullinen.

Nallekarkit pelastivat maailmani pariinkin otteeseen kesälomamatkallamme. Majoittuessamme hotelliin nälkäisinä pitkän etapin jälkeen kohosi mielialani kummasti nähdessäni pikkupussin nallekarkkeja tyynylläni odottamassa. Verensokeri nousi hetkessä ja nallekarkkien avulla ravintolan etsintä ja ruoan odotus helpottuivat.

Ostinkin loppumatkasta suurensuuren pussin nallekarkkeja Suomeen tuomiseksi. Viimeisessä hotellissa avasin pussin, otin pari karkkia ja jätin loput pöydälle kun lähdimme katselemaan nähtävyyksiä. Oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Illalla totesin, että minulla oli yksi suuri yhteensulanut möykky nallekarkkia.

Olen todella iloinen siitä, että nallekarkit on nyt lanseerattu uudelleen Suomeen.

Joskus huomaan miten valtavan paljon olen kaivannut jotain vasta sitten kun olen saanut sen - vaikka vain hetkeksi - takaisin. Olin torstai-iltana Stockalla shoppaamassa kun sattumalta törmäsin siellä sisareeni ja jatkoimme puuhaa yhdessä. Aivan valtavan ihanaa! Sinänsä varmaankin arkista ja tavallista, heille joiden sisar on aina Suomessa. Minulle todella harvinaista herkkua! Hyvä mieli jatkuu edelleen. Tuntuu siltä kun jokin puuttuva palanen olisi löytynyt ja tullut paikalleen.

Myyntipällikkö juoksi ja oli kiitollinen kuutamosta. Se valaisi edes hiukan hiekkatietä, joka mutkitteli peltojen välissä hämäläisessä maalaismaisemassa. Jos yö olisi ollut pilvinen hän olisi ollut pulassa. Metsän rajassa, risteyksessä, näkyivät auton valot ja myyntipäällikkö toivoi, että ne kuuluivat bussille jonka oli tarkoitus noutaa asiakastilaisuuden osallistujat pois mökiltä. Hän toivoi epätoivoisesti, että hän ehtisi juosta linja-auton luo ennenkuin se kyllästyisi odottamaan ja lähtisi pois.

Tilaisuuden järjestelyt hämmästyttivät häntä, joka hetki enemmän. Toimistopäällikkö oli mustasukkaisesti halunnut hoitaa kaiken yhdessä toimitusjohtajan kanssa, kahden miehen voimin. Myyntipäällikkö ei ollut päässyt mukaan palavereihin, ne oli pidetty siten, että hän ei edes tiennyt niistä. Hänen kysellessään asiakastilaisuudesta ja sen järjestelyistä hänelle oli todettu vain lyhyesti kaiken olevan hallinnassa. Se ihmetytti myyntipäällikköä, sillä aikaisemmissa työpaikoissaan hän oli järjestänyt useita tilaisuuksia menestyksellä ja nyt hänen osaamistaan ei haluttu hyödyntää. Toimitusjohtaja oli tosin esittänyt toiveen siitä, että myyntipäällikkö pukeutuisi tilaisuuteen kukkamekkoon.

Ensimmäinen todellinen huolenaihe oli ollut firmaan tilaisuutta varten jostakin raahattu vanha käytöstä poistettu jääkaappi, joka haisi hirvittävältä. Myyntipäällikköä hirvitti ajatus siitä, että siinä säilytettäisiin vieraille tarkoitettua ruokaa. Sihteeri oli tehnyt parhaansa ja pessyt jääkaapin ennen kuin se oli siirretty juhlapaikalle, toimitusjohtajan mökille. Kaappi haisi silti, haju oli saanut pinttyä siihen ties kuinka kauan.

Juhlapäivänä toimitusjohtaja ja sihteeri olivat läheteneet aamulla mökille hoitamaan järjestelyjä. Iltapäivällä osa asiakkaista tuli toimistolle, josta bussikuljetus lähti. Bussi oli myöhässä. Hetkeen kukaan ei tiennyt monelta bussin piti saapua, koska henkilö, jolle asia oli delegoitu ei ollut tulossa tilaisuuteen eikä siis ollut paikalla. Toimistopäällikölle oli myös epäselvää mistä yrityksestä auto oli tilattu. Onneksi bussi lopulta saapui paikalle ja päästiin matkaan. Loput asiakkaat haettiinkin reilut puoli tuntia myöhässä heidän toimitaloltaan.

Asiakastilaisuuden tarkoitus oli myös toimia henkilökunnan virkistysjuhlana. Sillä tavalla saatiin kätevästi kaksi kärpästä samalla iskulla. Valitettavasti se johti siihen, että kukaan tilaisuutta järjestäneistä henkilöistä ei ollut asiakastilaisuudessa enää "töissä". Ohjelmassa oli tervetuliaispuhe, liikunnalllisia pelejä, saunomista ja yhteislaulua. Toimitusjohtaja ja toimistopäällikkö nauttivat illasta ja antimista. Siihen pisteeseen saakka, että loppuillasta toimistopäällikkö kaivoi itselleen jostakin lautasen, käveli jääkaapille ja kahmi itselleen syötävää. Hänen mieleensä ei tullutkaan ottaa huomioon asiakkaita ja tarjota yöpalaa myös heille.

Myyntipäällikkö totesi asiakkaiden pitävän häntä tilaisuuden emäntänä. Siihen vaikuttivat varmasti useat tekijät. Hän oli bussissa toivottanut asiakkaat tervetulleiksi, tarjoillut matkajuomia, pitänyt illan aika huolta vieraiden viihtymisestä ja ollut sihteerin lisäksi yrityksen ainoa selvä henkilö.

Myyntipäällikkö totesi että aktiivisempi liikunnan harrastaminen voisi olla hyväksi, juoksu hengästytti. Linja-auto alkoi liikkua, se teki käännöksen ja lähti hitaasti ajamaan. Myyntipäällikkö tavoitti bussin ja paukautti kämmenellä pari kertaa sen kulmaan. Auto pysähtyi ja etuovi avattiin. Hengästyneenä myyntipäällikkö varmisti kuskilta että kyseessä oli asiakastilaisuuteen tilattu kyyti. Kuskilla oli vain kuljetuksen tilanneen henkilön nimi ja numero. Hän sanoi odotelleensa jo hyvän tovin ja yrittänyt soittaakin, mutta puhelin oli pois päältä. Sitten hän oli päättänyt lähteä takaisin talleille.

Paluumatkalla asiakkaat lauloivat. Myyntipäällikkö jakoi kiitoslahjat ja organisoi bussin reitin siten, että mahdollisimman moni pääsi kätevästi kotiin. Toimistopäällikkö nukkui koko matkan.

Opin tällä viikolla, että "Ruotsin lainsäädännön mukaan alkoholijuomien mainoksissa ei saa esiintyä viittauksia muuhun kuin itse tuotteeseen eli käytännössä näkyvissä voivat olla pullo tai tölkki, raaka-aineet ja tuotemerkki."

En kadehdi mainonnan tekijän asemaa naapurimaassamme. Sakkoja viinien maahantuojille on rapissut mm. siitä, että lehtimainoksessa on näkynyt jotain niinkin radikaalia kuin tammilankku tai korkkiruuvi! Olen sanaton.

Joinakin päivinä vain ovat senat sakaisin. Päivällä töissä selittää tohkeissaan kilpailijan mainoksen olevan "paksettu". Tarkoituksena oli luonnollisesti sanoa "painettu muuta lehteä paksummalle paperille".

Sama meno jatkuu koko päivän. Niin että lopulta illansuussa tulee tokaisseeksi toiselle tämän olevan "vastarannan haaska".

Ruotsalaisen iltapäivälehden nettisivuilla oli uutinen.

Tekstistä ei käy ilmi onko ylemmssä kuvassa somalilainen merirosvolaiva, sen kaappaama aselastissa oleva ukrainalaisalus vai jokin näitä jahtaavista sota-aluksista.

Mitä tekee konttoripällikkö kun sähköpostiserveri on nurin? Luonnollisesti tiedottaa koko henkilöstölle asiasta - sähköpostilla.

Meidän vaakamme on ystävällisesti siirtynyt sanalliseen arviointiin. Aikaisemmin se ilmoitti minulle aamuisin painoni kiloina yhden desimaalin tarkkudella täysin säälimättömästi. Tänä aamuna se vain totesi minulle "low". Erittäin huomaavaista. Kyllä minä tiedän, että se ei pidä paikkaansa, mutta silti se tuntui ilahduttavalta. Vaakamme tsemppaa minua. Aivan kuin se tietäisi, että korvatulehdus vaatii terapeuttisia herkkuja ja hemmottelua parantuakseen. Ei silloin voi mennä lenkille.

Yrityksessä noudatettiin tarkkaa talouspolitiikkaa. Keväällä kuitenkin rohjettiin hankkia Ikeasta kahdeksan uutta kahvikuppia. Se helpotti neuvottelujen ja tapaamisten kahvitusten järjestämistä huomattavasti. Siihen asti kahvikuppeja oli ollut neljä ehjää, nekin jo parhaat päivänsä nähneitä. Omistajaperheen jäsenet eivät pitäneet muovikupeista ja kaikki mukit olivat mainosmukeja, joten neljällä kulahtaneella kupilla oli jotenkin pitänyt vain pärjätä.

Uudet kahvikupit olivat olleet talossa vain viikon päivät kun yksi kirjaamon työntekijöistä erehtyi nauttimaan aamukahvinsa yhdestä niistä. Puoli päivää konttoripäällikkö juoksi ympäri taloa etsimässä puuttuvaa kuppia puoliääneen päivitellen: "Juurihan niitä ostettiin kahdeksan ja nyt jo yksi puuttuu!". Helpotus lienee ollut suuri, kun kadonnut kuppi löytyi kirjaamosta. Seuraavana päivänä keittiön kaappiin hyllynreunaan oli ilmestynyt kirjallinen ohje siitä, että kahvikupit ovat vain ja ainoastaan vieraskäyttöön.

Termoskannuja kahvia varten oli kaksi kaunista, sellaista teräksistä. Tosin niistä vain toinen piti kahvin lämpimänä. Käytännössä siis vain yhtä termoskannua saattoi käyttää. Tämä asetti omat haasteensa niissä tilanteissa, joissa kahvitus tarvittiin samaan aikaan kahteen eri tilaisuuteen. Teenjuojia ei luonnollisestikaan voinut huomioida milloinkaan. Joskus tosin yritysjohto nappasi vedenkeittimen kannun mukaansa neuvotteluihin, jolloin kukaan henkilöstöstä ei saanut teevettä.

Kahvin kanssa tarjottiin aina kaurakeksejä. Aina. Ihan aina. Iänikuisia, samoja, kammottavia kaurakeksejä. Eräänä päivänä kaurakeksit olivat loppu. Kaapissa oli vain rasia, jossa oli talven ensimmäisten piparkakkujen jämämurut. Sihteeriä harmitti, mitä hän nyt kattaisi kahvin kanssa? Nolotti. Vieraat olivat jo tulossa ja tarkoitus oli antaa yrityksestä hyvä vaikutelma tehokkaana, korkealaatuisena ja asiantuntevana organisaationa. Onneksi konttoripäällikkö ratkaisi tilanteen. Hän löysi piparkakkulaatikosta neljä ehjää ja yhden puolikkaan piparkakun. Kahvitus oli kolmelle.

Maanantaina rakas aloittaa paluumatkan Suomeen. Ensin ambulanssilla Kööpenhaminaan ja sieltä edelleen lennolla Helsinkiin, josta edelleen ambulanssilla sairaalaan. Saan matkalta väliaikatietoja tekstareina. Siivoan, että rakkaan on hyvä tulla sitten joskus kun kotiutumisen aika tulee. Siitä kauan siihen menee, ei ole mitän tietoa. Iltapäivällä käyn tervehtimässä ystäviä. Rakkaan lento on perillä Suomessa niin myöhään illalla, että sairaalaan ei voi enää siihen aikaan mennä. Näkemisemme siirtyy siis tiistaille.

Tiistaiaamuna saan käyttää kaiken itsehillintäni mennäkseni sairaalaan vasta yhdeksäksi. Netistä olen edellisenä iltana osaston sivuilta lukenut, että omaiset ovat tervetulleita ja että heillä ei ole varsinaista vierailuaikaa. Voi sitä iloa kun näen vihdoin rakkaani. Vierailu on käytännön syistä lyhyt mutta onnellani ei ole rajoja saadessani tietää rakkaani pääsevän kotiin vielä samana päivänä. Minulle tulee myös kiire ruokakauppaan.

Iltapäivällä kotona, rakkaan sylissä, iskee viimeinen sekavien tunteiden aalto; loputkin kaaoksen, huolen ja kaipauksen rippeet tulvahtavat esiin. Nyt niiden on turvallista tulla. Illalla olen valtavan onnellinen, helpottunut ja huojentunut. Nyt minun maailmani on taas paikoillaan.

Sunnuntai alkaa aamutekstarilla ja -puhelulla. Ovat sairaalassakin huomioineet rakkaan juhlapäivän ja tarjoilleet aamiaisen laulun ja herkkujen kera. Hän on saanut jo nousta varovasti seisomaan. Puhumme pitkään.

Oloni on valtavan helpottunut ja maailma tuntuu taas huomattavasti valoisammalta. Puhumme päivän aikana useaan otteeseen puhelimessa ja huomaan taas nauravani vapautuneesti. On helppo hengittää. Rakkaan toipuminen edistyy hienosti, hän on jo ottanut muutamia askeleitakin.

Oleilen koko päivän kotona puuhastellen kaikkea pientä ja viihdyn. Huomenna kenties jo näemme toisemme.

Lauantaina aamutekstarin ja -puhelun jälkeen alkavat omat tunteet velloa pintaan. Tähän asti olen keskittynyt vain rakkaani vointiin. Olen pysynyt vahvana, rauhallisena ja positiivisena jotta hän saisi voimia ja hänen olonsa olisi mahdollisimman hyvä. Nyt kun hänen toipumisensa on hyvällä mallilla, voin antaa sijaa omille tunteilleni. Itkettää. Mutta itku tekee hyvää, se puhdistaa ja parantaa. Annan sen tulla.

Totean, että minun täytyy jollain tavalla käsitellä tämä viikko, päivä päivältä. Päätän kirjoittaa kaiken blogiini. Kun aloitan, en ole vielä varma julkaisenko yhtäkään riviä. Tämä on minun debriefingini.

Kirjoittaminen helpottaa. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Jokaisen päivän omaksi postauksekseen. Käyn läpi kaikki pelon, huolen, helpotuksen, pettymyksen, surun, voimattomuuden, masennuksen, ilon ja kiitollisuuden tunteet, jotka sisälläni ovat velloneet.

Ystäväni E soittaa illansuussa ja kuulostelee oloani sekä tietysti kyselee rakkaani vointia. Hän muistuttaa minua syömisestä, olen laihtunut näiden muutamien päivien aikana pari-kolme kiloa. Käyn suihkussa ja haen kiinalaisesta ruokaa kotiin. Elämä alkaa tuntua taas valoisammalta.

Rakkaani soittaa ja juttelemme pitkään. Ilouutinen on se, että hän saa varovasti yrittä huomenna pystyyn hetkeksi. Puhelun jälkeen jatkan taas kirjoittamista.

Perjantaiaamuna vaihdamme taas hyvät huomenet tekstareilla. Olen menossa kahdeksaksi töihin ja puhumme vasta minun ehdittyäni toimistolle. Sovimme, että en lähde Saksaan, koska rakkaan Suomeen palaaminen tapahtuu aivan minä päivänä hyvänsä.

Töissä on viimeinen päivä ennen lomaa ja aikamoinen kiire. Aamupäivällä vaikuttaa siltä, että rakas tulee Suomeen sunnuntaina. Upeaa, voisimme viettää yhdessä juhlapäivää! Iltapäivällä varmistuu että paluu siirtyykin maanantaille. Suomesta lentää lääkäri rakasta hakemaan. Kuljetus tapahtuu ensin ambulanssilla Köpikseen ja sieltä koneella Suomeen. Saksan lähikaupungista kun ei kulje sellaisia koneita, joihin paarit mahtuisivat.

Töiden jälkeen ruokakaupan kautta kotiin. Ostan lohta pakastimeen odottamaan. Puhumme pitkään puhelimessa ja olen todella onnellinen siitä, että rakas kuulostaa taas jo paljon pirteämmältä. Hän on jopa kaivanut läppärinsä esiin ja se on hyvä merkki jos mikä. Helpotuksen tunne on suuri, pahin on nyt takana päin ja rakkaan toipuminen on hyvällä alulla.

Illalla olo on tyhjä ja nukkumaan osaan mennä vasta myöhään, kuten muinakin iltoina.