Huomenna on pikkujoulut, ihanaa! Huomenna on pikkujoulut, voi kauheeta! Mitä minä panen päälleni?! Joskus ihmettelen miten vaatekaappini voi olla niin täynnä vaatteita kun siellä ei ole mitään päällepantavaa.

Olin suunnitellut meneväni tänään aikaisin nukkumaan jotta huomenna sitten jaksan. Ja katin kontit. Jo aikoja sitten valmiit joulukortit tarvitsivat vielä loppusilauksen ja postituksen, sitten kirjoitin sähköpostia. Yht'kkiä kello oli jo tosi paljon ja vaatteet sovittamatta ja valitsematta. Nyt se on hoidettu ja kynnetkin jo lakattu, mutta vielä huivi on silittämättä ja käsilaukku vaihtamatta. Ja nyt ei voi tehdä mitään kun ne lakatut kynnet eivät vielä ole kuivat. Naisen elämä on merkillistä.

Merkillistä miten jollakin tietyllä hetkellä tai jossakin tietyssä mielentilassa jokin biisi voi tehdä niin suuren vaikutuksen. Koko syksyn Juha Tapion laulaessa radiossa "Sä kelpaat kelle vaan" olen ruuvannut volyymia suuremmalle ja ollut sitä mieltä että tyyppi laulaa vain minulle. Koko syksyn biisi on tullut päivittäin, parhaina päivinä kahdestikin. Lohduttaen, valaen uskoa tulevaan.

Sanat osuvat
...Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin, parhaat vuotes maahan poljettiin... Vaikka vei sulta uskon ihmisiin... Puoltakaan en sun kivustas voi tietää... Mut joku aamu sä heräät huomaamaan, sä selvisit ja kelpaat kelle vaan... Olet kaunis, vaikket enää tunne niin... Hetki vielä, kirkas aamu aukeaa...

Okei, tarvitsin siis jonkun laulamaan minulle radiossa, että olen kaunis ja vahva ja selviän kyllä. Jos olisin Ally McBeal, se olisi varmaankin ollut minun teemabiisini. Vaikka joo, myönnän että tuo parhaiden vuosien maahanpolkeminen tuntuu nyt hieman melodramaattiselta. Mutta jollakin kummallisella tavalla tuolla biisillä oli vahvistava ja terapeuttinen vaikutus. Suotakoon se minulle.

Jääkaappini toiminta kummastuttaa minua. Kaappi on Helkaman kaksiovinen malli ja ilmeisesti alkuperäinen, talon rakennusvaiheessa keittiöön asennettu. Kaapissa on yläosa ja alaosa, molemmat todellakin jääkaappeja (sic!) vaikka ensimmäistä kertaa asuntoa katsastaessani luulinkin (vai paremminkin toivoin) alempaa yksikköä pakastimeksi.

Ylemmän ja alemman osan välillä on kiinteähkö, kahdessa osassa oleva muovihylly. Kaapin muut hyllyt ovat perinteisiä lankahyllyjä. Tuo muovihylly ilmeisesti jollain tavalla rajoittaa kylmän ilman kiertoa kaapin sisällä. Tästä seuraa se, että kaapin alaosan lämpötila on hyvinkin eri kuin yläosan.

Aluksi säilytin alaosassa hedelmiä, jotka homehtuivat, mädäntyivät ja pilaantuivat siellä todella nopeasti. Ostettuani muutaman jääkaappilämpömittarin ja säädeltyäni lämpötilaa huolella ja hartaudella totesin, että kaapin alaosassa ei oikeastaan voi säilyttää mitään. Yläosan lämpötila on jääkaapille sopivat kolme-neljä astetta, kun taas alaosan lämpötila ei laske alle 15 asteen. Ei millään.

Alaosa on nyt saanut kunnian toimia baarikaappina, johon on kerätty kaikki ne vuosien saatossa saadut tuliaisjuomat joita kukaan ei ole koskaan juonut. Säilytyslämpötila on tosin viineillekin väärä, nekin vaatisivat kylmempää kaappia. Väkevät nyt säilyvät missä tahansa. Vai säilyvätkö? Juuri se on pulmani noiden juomien kanssa. Osa pulloista on avattuja, osa avaamattomia. Suurin osa kummallisuuksia, kuten Pause Caféta, Parfait Amouria, Cointreauta tai Cardinal Melonia. Siis mitä on Cardinal Melon? Hyvää peruskamaa kuten vodkaa, viskiä, sambucaa, Camparia tai Amaretto di Saronnoa on hyvin vähän tai ei lainkaan. Minun kulutuksellani kaikkea on jäljellä vielä 20 vuoden kuluttua, mutta miten kauan juomat oikeasti säilyvät? Kannattaisiko ne kummallisuudet nyt vain heti heittää viemäriin, vai olisiko vielä aikaa hankkia joku drinksukirja, kunnolliset määrät oheisrompetta: mixereitä, hedelmiä, pillejä ja sateenvarjoja ja pitää bileet?

No niin, eksyin aiheesta. Luulen, että alan hiljalleen katsella uutta jääkaappia. Olisi kiva jos siinä olisi myös pakastin. Sinkkutaloudessa ruoanlaitto ilman pakastusmahdollisuutta tarkoittaa samaa lounasta ainakin kolme, yleensä neljä päivää peräkkäin. Pakkausjäätelöä olisi myös kiva syödä taas, siis vaikka sitä Carte d'Orin jätskiä jossa on keksejä ja suklaata.

Olen vähän katsellut netissä eri seuranhakusaitteja. Ihan vain lämmitelläkseni. Tiedostan sen että en ole vielä läheskään valmis mihinkään uuteen. Olen kuitenkin selaillut ilmoituksia, jos vaikka...

Yhdellä palstalla kaikki hakemassani ikähaarukassa olevat miehet ilmoittavat yhdeksi harrastuksistaan "Patikoinnin, retkeilyn ja vaeltamisen". Yäk. Minulle siitä tulee mieleen jossain korvessa päivätolkulla rämpiminen raskaita kantamuksia raahaten erityisen kaukana lämpimästä juoksevasta vedestä ja muista mukavuuksista. Ei houkuttele. Samalla yritän muistuttaa iteseäni siitä, että kaikki on suhteellista. Jonkun patikointi voi tarkoittaa lähimetsässä poluilla kävelemistä kauppakeskuksen jouluvalojen siintäessä taivaanrannassa. Ja täytyy myöntää, että nauttisin kyllä kovasti retkestä nuotiolle paistamaan makkaraa tikun nokassa.

Määritelmä urheilullinen tai urheileva saa myös karvani nousemaan pystyyn. Minusta on täysin sietämätöntä, että koko muu elämä järjestetään salilla käyntien tai muiden urheiluharrastusten mukaan. Kohtuullinen liikunta on tietysti asia erikseen.

Olen myös havainnut miten nimimerkki voi välittömästi karkoittaa kaiken mielenkiinnon. Vai minkälaisen vaikutuksen sinuun tekisi "Kolli Keravalta" tai "JekyllHyde"? Nimimerkki "Pekka Hevonen" tosin jätti minut ihmettelemään. Hevonen? Oikeasti, hevonen? Ehkä olen vain väärää kohderyhmää ja en siksi tajua. Luultavasti en saa koskaan tietää.

Jotkut ilmoitukset tuntuvat hyviltä ja oikeasti mielenkiintoisilta. Niihin haluaisi vastata. Mutta empaatti minussa potkii vastaan. En ole vielä valmis päästämään ketään oikeasti lähelle ja siksi vastaaminen tuntuu väärältä. Aloittaisin jotakin jota en olisi valmis viemään eteenpäin. Toisaalta minusta olisi hauska deittailla. Tavata ihmisiä, käydä ulkona syömässä, keskustella, mennä leffaan. Ei mitään sen enempää - tai vähempää.

Ensimmäinen hiprakkabloggaukseni. Ensimmäinen sinkkubloggaukseni. Ensimmäinen Mac-bloggaukseni. Ensimmäinen läppäribloggaukseni. Ensimmäinen ei-Tampereella-tehty bloggaukseni. Ensimmäinen bloggaukseni uudessa kodissani. Aika paljon ensimmäisiä. Ja siitäkin on vain pari viikkoa kun join ensimmäisen vodka-Margaritani.

Marsala menee sormiin ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että tästä entrystä tulee epäjohdonmukainen ja tasoltaan arveluttava. Näin kuitenkin erityisen paljon vaivaa päästäkseni Bloggeriin sisään, salasana kun oli hieman hakusessa ja Soneran sähköpostissa huoltokatko, joten tuo salasanan unohdusnappulakaan ei tuonut mitään apua. Lopulta kuitenkin pääsin sisään vain huomatakseni, että minulla ei oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa.

Vai onko? Katsotaan, haluanko alkaa kirjoittaa uudesta elämästäni. Ehkä haluan. Ehkä en. Emmintäni johtuu siitä, että haavat ovat vielä aika auki. En halua kirjoittaa katkeruudesta, enkä siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi. En halua kirjoittaa siitä miten typeräksi tuntee itsensä kun on luottanut lupauksiin, joita ei pidetäkään. En halua kirjoittaa siitä, miten vaikealta tuntuu ajatus siitä että vielä joskus luottaisi.

Haluan kirjoittaa uudesta alusta ja toivosta. Kyvystä antaa anteeksi, vaikka tekoja ei koskaan hyväksyisikään. Haluan kenties kirjoittaa uuden elämäni ensiaskelista ja vaikka siitä miten saatan aamulla hymyillä bussissa matkalla töihin.

Säännönmukaisesti, aina noin kahden vuoden välein, minulle tulee tarve vaihtaa kännykkää. Ei siksi että tarvitsisin uusia ominaisuuksia tai siksi että edellinen kännykkä olisi rikki tai jotain. Haluan vain uuden kännykän. Tiedättehän, samalla tavoin kuin joku muu ostaa aina uusia kenkiä tai laukkuja tai huiveja. Minä ostan lompakoita, kalenterinkansia ja kännyköitä. Lompakoita on laatikossa edelleen noin kymmenen, siitäkin huolimatta että myin niitä pois kirpparilla toissavuonna jo toiset kymmenen. Filofaxiin kansia löytyy neljät; kolmet suuremmat ja yhdet pienemmät, tosin vain yhdet Filofaxin omat. Kännyköissä on menossa jo neljäs tai viides malli, ja minulla on ollut kännykkä vasta kymmenen vuotta.

On siis selvää, että minun ei kannata ostaa kovin kalliita kännyköitä. Se olisi tuhlausta.

Nyt olen taas ihastunut uuteen puhelimeen, vaikka juuri muutama kuukausi sitten julistin suuresti epäileväni simpukkamallien kestävyyttä. Mutta ketäpä ei houkuttelisi välitön nautinto. Etenkin kun se olisi sivistynyt ja modernisti muotoiltu. Onkohan vanha kapulani joku moukka? Kävin jo katsomassa ja hypistelemässä uutta ihanuutta kolmessa kaupassa.

Sitten keksin miten voisin välttää uuden kännyn oston. Minä tuunaisin nykyistä kännykkääni! Enhän minä oikeasti kaivannut mitään uusia toiminnallisia ominaisuuksia. Halusin vain jotain uutta kivaa ja piristävää. Ratkaisu oli kännykkäkoru. Eikä mikä tahansa kännykkäkoru, vaan kaunein ja tyylikkäin näkemäni sellainen. Nyt olen täydellisen tyytyväinen vanhaan hopeanväriseen puhelimeeni, jonka taustakuvana on merihevonen ja jota koristaa fisu sinisin ja turkoosein helmin. Siinä uudessa puhelimessa ei edes olisi ripustuskohtaa kännykkäkorulleni.

Minut meemattiin. Minusta on aina hauskaa kun minut meemataan.
Kiitos TuoToi!
Reagointi tosin kesti siinä reilun kuukauden kivikautisista tietoliikenneyhteyksistä johtuen. Mutta nyt myös Omituinen teenkeittäjä paljastaa omituiset tapansa. Jos ketään enää kiinnostaa, tai on koskaan edes kiinnostanut.

1. Minusta tavaroiden täytyy olla järjestyksessä. Siis lasien nätisti hyllyllä vierekkäin, vaatteiden siisteissä pinoissa kaapissa, kenkien rivissä eteisessä jne. Jos ei ole, niin huiskasen ne äkkiä järjestykseen. Ai ei omituista? Mutta entä kun ruokakaupassa ostostenteon lomassa alkaa häiritä se Fazerina-patukka, jonka joku asiakas on mielensä muutettuaan laittanut Geisha-patukoiden laatikkoon tai se postikortti, joka on korttitelineessä laitettu väärään lokeroon. Tai siis kun sen siinä sivussa järjestää takaisin paikoilleen, samalla kun heittää sen Fazerin sinisen ostoskärryyn tai valitsee sen synttärikortin kaverilleen. (Minähän pidin Monkista, miksiköhän?)
   
2. Kaupassa ei voi ostaa sitä ekaa tyrkyllä olevaa, hyllyllä etummaisena sijaitsevaa tuotetta vaan täytyy valkata. Puolustuksekseni sanottakoon, että tämä on sukuvika, eikä se edes perustu mallioppimiseen vaan geeneihin. Olin ekaa kertaa sisareni kanssa ruokakaupassa, sisko teki ostokset ja minä vain hengasin mukana ja pidin seuraa. Meinasin saada hepulin kun hän käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin minä. Ne Atrian nakkipaketit ovat kaikki ihan samanlaisia, mutta silti täytyy valkata. Sitä etummaista ei edes ajattele ottavansa. Sama toistui deodoranttien kanssa. Miksi? No tietysti täytyy valita Hyvä Yksilö, koska saman hinnan tuotteesta maksaa joka tapauksessa, oli se sitten maanantaikappale tai lajinsa huippuedustaja. (Joku muukin on joskus kirjoittanut tämän tyyppisestä käyttäytymisestä.)
   
3. Keitän teetä useita kertoja päivässä. Laitan teenlehdet teepalloon, napsautan vesipannun päälle ja menen tekemään jotain muuta odottaessani veden kiehumista. Tunnin tai parin kuluttua muistan, että olin keittämässä teetä ja napsautan vesipannun uudelleen päälle,… Juon teetä huomattavasti harvemmin kuin keitän sitä. Siitä myös tämän blogin nimi.
4. Kun olen lähdössä kotoa, seison hellan edessä, osoitan jokaista nappulaa vuoronperään ja sanon "nolla, nolla, nolla, nolla". Sitten vielä tarkistan, ettei vedenkeitin jää päälle. Kun aikoinaan olin pakotettu siirtymään kaasuhellasta sähkösellaiseen, jätin levyn alussa aina päälle. Kaasuhellassa näkyi liekki, sähköhellasta ei levystä nähnyt oliko se vielä päällä vai ei. Ainakaan ihan heti. Sitten kun levy oli ollut puolisen tuntia tai tunnin päällä, sen kyllä huomasi, levy hehkui punaisena ja keittiö oli melkoisen lämmin. Myös vedenkeittimellä olen yrittänyt lämmittää kotia. Vedenkeittimessämme on automaattikatkaisu, joka toimii vain jos keittimessä on vettä. Jos keitin on tyhjä ja vahingossa päällä, se lämpenee ja lämpenee ja lämpenee.
   
5. Olen alkanut kutoa ja jopa myös virkata. Kyllä. Se on omituista, erittäin omituista. Minä olin koulun käsityötunnilla se onneton tumpelo, jonka mummo kutoi aina puolet kulloinkin työn alla olevasta tehtävästä, muuten mikään ei olisi koskaan valmistunut. Viime syksynä minuun iski jonkinlainen käsityösalama ja olenkin sitten tehnyt viisi ponchoa (neljä virkaten ja yhden kutoen), neljät sukat, yhdet lapaset ja kaksi pipoa. Kutominen onkin aivan valtavan hauskaa, eikä se olekaan edes vaikeaa kuten luulin! Eräs tuttavani sanoi päätyneensä ystäviensä kanssa siihen, että lankoihin laitetaan jotain addiktiivista ainetta. Muuten neulomiseen ei jäisi niin koukkuun.

Vein ystävänpäivänä kännykkäni tarvikeakun Päämies-kauppaan, josta olin sen ostanut. Akku oli aivan finaalissa ja mielestäni akun normaalin käyttöiän tulee olla pidempi kuin kolme kuukautta. Päämies-kauppa lupasi lähettää akun huoltoon, josta saisin uuden akun viallisen tilalle viikonloppuun mennessä. Olin tyytyväinen. Minulle luvattiin soittaa kun voisin noutaa akun.

Menin tänään kyselemään akkua vaikka minulle ei oltukaan soitettu. Luvatusta valmistumisajankohdasta oli jo kuitenkin kulunut viikko. Jos jokin asia luvataan hoitaa viikossa, jaksan odottaa kaksi, mutta sen jälkeen tekee tiukkaa.

Tämänpäiväinen asiointikokemus oli taas vertaansa vailla. Kysyin akkua ja sanoin että minulle ei ole soitettu. Myyjä sanoi, että se johtuu siitä, että akku ei ole vielä saapunut huollosta. Kerroin että akku oli luvattu minulle viikossa. Myyjä sanoi, että ei voi sille mitään, joskus kestää kauemmin. Sitä paitsi yleensä huoltoon lähetetään puhelimia ja nekin saattavat kestää useita viikkoja. Hän tarkisti varmuuden vuoksi huollosta saapuneiden laitteiden korin. Kerroin, että nyt on jo kulunut kaksi viikkoa. Myyjä sanoi, että huollossa saattaa olla ruuhkaa, eikä kukaan tiedä kauan huollossa menee, eikä hän voi sille mitään. Yleensä akkuja ei edes lähetetä huoltoon. Hän kysyi olenko käynyt aikaisemmin tiedustelemassa akkuani. En ollut, koska nyt oli mennyt viikko siitä kun sen piti olla tullut ja olen odottanut soittoa. Kysyin milloin mahdollisesti saisin akkuni. Myyjä sanoi, että hän ei tiedä, eikä huoltokaan tiedä. Jankkasin hetken ja sain aivan samanlaisia vastauksia, jotka olivat aivan yhtä tyhjän kanssa. Tunsin itseni voimattomaksi. Akku oli lähetetty huoltoon, eikä kukaan tiennyt missä työvaiheessa se oli ja kauan sen saaminen vielä kestäisi. Pitäisikö minun odottaa vielä viikko, kuukausi vai puoli vuotta?

Kysyin onko liikkeessä olemassa joku vastuuhenkilö, vaikka myymälänhoitaja, ja pyysin saada hänen yhteystietonsa. Sanoin, että hän varmaan voisi selvittää missä akkuni on ja kauan sen saaminen kestää. Myyjä vastasi, että myymälävastaavakaan ei voi sitä tietää, koska hän on aina ketjun toisessa paikallisessa kaupassa. Sitä paitsi viivästyminen ei ollut myyjien vika. Sanoin toki ymmärtäväni sen. Minähän vain halusin saada tietää missä akkuni on ja kauan minun vielä täytyy odottaa. Sanoin, että minun on vaikea hyväksyä vastauksia, joiden sisältö on “Minä olen vain töissä täällä, enkä siis voi tietää mistään mitään.” tai “Akku on huollossa, se tulee kun tulee, kukaan ei tiedä milloin. Herran haltuun.” Sanoin, että jonkun täytyy tietää jotain, jos ei myyjän niin myymälävastaavan, jos ei myymälävastaavan niin tämän esimiehen.

Myyjän vastaus sai minut epäilemään, että olen jonkintyyppisessä absurdissa näytelmässä. “Mutta ethän sinä ole pyytänyt soittamaan huoltoon ja selvittämään missä akkusi on ja milloin se tulee!”

No niin. Kauran kirjoituksen luettuani aukesi jokin nostalgiapato ja tamburiinin paukutus ei jätä minua rauhaan. Ala-asteella minulla oli aivan valtavan hieno sininen pitkähihainen froteesta valmistettu jumppapuku ja valkoiset nahkaiset jumppatossut, joiden mokkapohjissa oli kumiset liukuesteet. Erityisesti jumppapuku sai minut tuntemaan itseni urheilulliseksi. Opettaja paukutti tamburiinia sellaisella pehmeäpäisellä nuijalla ja me juoksimme tahdissa ympyrää jumppasalissa. Siitä on hienot muistot, ehkä sen vuoksi että niinä hetkinä olin jumppatunnilla hyvä. Muissa lajeissa en ollut hyvä, mutta rytmitaju on minulla aina ollut kohdallaan ja osasin siis juosta tahdissa.

Yläasteella kahdeksannella luokalla sisäliikuntatunneilleni ilmestyi kuntopallo. Se oli mielestäni maailman järjettömin kapine. Luokkatoverini suhtautuivat siihen täysin tyynesti, joten oletan että se oli esitelty heille jo seiskalla. Olin vaihtanut koulua, enkä ollut kuuna päivänä nähnyt moista. Se oli sellainen koripallon kokoinen, mutta huomattavasti painavampi pallo, jota piti nostella. Mielummin olisin nostellut puntteja, niistä saa sentään jollain tavalla otteen. Mutta ei, me nostelimme palloja. Muistaakseni joskus myös heittelimme niitä.

Yläasteella meidät myös pakotettiin suunnistamaan. Se, että metsässä oli meidän lisäksemme juoksemassa myös itsensäpaljastajia ja heitä jahtaavia poliiseja ei haitannut, ainakaan opettajaa. Hiihto samaisessa metsässä oli talvella opettajan suosikkilaji. Liikuntatunti oli keskellä päivää, joten oli aikamoinen suoritus ehtiä vaihtaa vaatteet, kävellä ladun alkuun, hiihtaista, kävellä takaisin koululle, käydä suihkussa ja laittaa itsensä kahdessa tunnissa. Siitä oli leikki ja rentoutuminen kaukana! En vieläkään ole hiihtänyt tuon jälkeen, vaikka se kenties voisi omaa tahtia suoritettuna, kaikessa rauhassa, olla ihan kivaakin.

Kouluaikaiset liikuntakokemukseni ovat siis pääosin negatiivisia. Koululiikunnan tarkoituksena tuskin on etäännyttää liikunnasta tai taata, että yksikään aikuinen ei koskaan hiihdä tai telinevoimistele. Toivoisinkin, että nykyään kouluissa liikunta olisi hieman enemmän oppilaslähtöistä, että kaikkien ei tarvitsisi suorittaa samoja asioita, että oppilaat saisivat valita. Onneksi olen vanhempana löytänyt minulle sopivia lajeja, joista aidosti nautin ja joita saan tehdä omista lähtökohdistani.

Putkiremontti lähestyy huimaavaa vauhtia ja viimeiset kahdeksan päivää olen pussittanut tavaroita. Pelkään, että tämä pakkaus- ja suojausvaihde voi jäädä päälle. Näen jo itseni kulkemassa kaupoissa tai ystävien luona mukanani muovipusseja ja teippiä, pakkaamassa kaikki käsiini osuvat kirjat ja tekstiilit kahteen muovipussiin ja teippaamassa pussit tiukasti kiinni.

Olen myös toiminut kuluttaja-aktivistina. Kävin kaupassa, joka mainosti suuresti ja näkyvästi tarjoustuotetta, joka sitten kohtaamani myyjän mukaan ei ollut ollenkaan tarjouksessa ja jota ei itse asiassa ollut edes valikoimissa. Jouduin ostamaan normaalihintaisen ja tietysti kalliimman, etenkin kun uskoin myyjää ja luulin lukeneeni tarjouksen väärin. Kotona luin mainoksen uudelleen ja totesin myyjän olleen väärässä. Minua nyppi todella. Tein kauppaan kirjallisen reklamaation netin kautta ja odotin viikon vastausta. Kun sitä ei kuulunut, soitin kauppaketjun asiakaspalveluun ja olin närkästynyt. Oletin, että asia tahdottiin jättää käsittelemättä ja toivottiin, että aika tekisi tehtävänsä. Ei, ei ja ei. Minulla oli nyt missio (ja liikaa aikaa kaikesta pussittamisesta huolimatta?). Kaupasta soitettiin minulle tänään. Soittaja pahoitteli tapahtunutta (kyseessä oli puute myyjän perehdytyksessä) ja viivettä asian käsittelyssä (katkos tiedonkulussa). Haen perjantaina kaupasta reilun hyvityslahjan, sillä "jokainen asiakas on heille tärkeä". Nyt minulla on hyvä mieli ja voin jatkossakin asioida kaupassa viikoittain, kuten ennenkin.

Lähestyvän putkiremonttimme takia olen ollut pakotettu vierailemaan useissa rautakaupoissa miettimässä peilikaappi-, käsienpesuallas- ym. ratkaisuita kylpyhuoneeseemme. Minä käsitän rautakaupat erikoisliikkeiksi. Minulla on aina ollut erikoisliikkeestä sellainen käsitys, että siellä on k.o. erikoisalansa tuntevaa ja osaavaa henkilökuntaa. Ilmeisesti asia ei olekaan niin ja käsitykseni erikoisliikkeestä alansa asiantuntijana on täysin virheellinen ja typerä.

Haluatteko esimerkkejä? Ai ette. No, saatte niitä joka tapauksessa.

OT: Hei, olisimme kiinnostuneita tietämään mitä tämä kaappi maksaa valkoisella rungolla ja valkoisella ovella.
M: Sitä nyt ei todellakaan saa valkoisella rungolla, ainoastaan sinisellä.
OT: Ai, kun tässä esitteessä sanotaan "Saatavana myös valkoisella rungolla".
M: Mitä? Ai sanotaan vai? No, kai niitä sitten saakin myös valkoisella. Minäpä kirjoitan tästä tilauksen.
OT: Niin, siis me haluaisimme nyt ensiksi tietää sen hinnan.
M: No se lukee tuolla lapussa.
OT: Siellähän on vain se kokonaishinta, johon tuon kaapin lisäksi kuuluu myös allas, peilikaappi, kolme muuta kaappia ja ritilä.
M: Kyllä ne hinnat siellä on, hintalapun kääntöpuolella.
OT: Ai, ja meidän olisi pitänyt tietää se?
M: Kyllä se siellä lukee ihan selvästi. (Toim huom: Lukihan se, fonttikoolla 5 kirjoitettuna, lapun ylälaidassa.)
M: Se hinta on siis XXX euroa niinkuin tässä lukee.
OT: Niin, mutta se on tuon erikoisvärisen hinta, mitä se valkoinen maksasisi?
M: No en minä tiedä.

OT: Hei, haluaisin tietää miten käsienpesualtaaseen kiinnitetään tuo koristejalka. Lähinnä minua kiinnostaa se, saako sen irti siivouksen ajaksi tai jos vaikka täytyy avata vesilukko viemärin mennessä tukkoon.
M: Uhhh, en ole koskaan asentanut tuollaista. Mitenköhän se laitetaan siihen?
OT: Niin, onko se kiinteä siten että sitä ei saa irti irroittamatta käsienpesuallasta?
M: Niin, se on hyvä kysymys. Ehkä sitä ei saa irti, tai sitten sen saa, sehän riippuu siitä miten sen asentaa.
OT: Ja mitenköhän se asennetaan?
M: Niin, hmmmm, uhhhhh.
OT: No, ehkä me vielä katsellaan vähän.

Ensimmäinen asia, jonka opin aloitellessani työelämässä oli se, että "En tiedä" ei ole riittävä vastaus. Jos ei tiedä, täytyy ottaa selvää. Se tietysti vaatii sitä, että paikassa on edes yksi joka tietää ja jolta voi kysyä.

Jos Bauhaus lyö markkinoilta kaikki kilpailijansa, väitän, että pääasiallisena syynä tuskin on halvat hinnat. Bauhaus on ainoa kauppa, jossa myyjät tiesivät tuotteistaan, olivat aidosti kiinnostuneita asiakkaista ja osasivat asiansa. Se oli aito erikoisliike, siinä merkityksessä kuin minä sanan ymmärrän.

Viime viikko meni vauhdilla. Ensin muutama päivä Helsingissä ystäviä tapaamassa ja sitten pari päivää Suunnatonta Mehustusta. Mehuasemalla 60 kg omenaa muuttui herkulliseksi omenatuoremehuksi, joka on aivan taivaallisen makuista ja kaiken lisäksi myös sokeritonta ja lisäaineetonta. Jääkaappimme on aivan ääriään myötä täynnä ja silti niin kovin mielelläni hankkisin vähän lisää omenoita ja menisin vielä uudestaan mehuasemalle. Mies yrittää hillitä intoani, joka hiipuu pakosta muutenkin. Nyt keskityn putkiremonttiin ja sen aiheuttamiin suojaustarpeisiin kotonamme. Kaikkien kirjojen pussittamisesta tulee oikein hupaisa projekti, muista tavaroista puhumattakaan.

Loppuviikosta alkoi flunssa puskea pahasti päälle. Lauantaina noudatin ystävällisen kommentoijan ohjeita ja join paljon inkivääriteetä. Vältin visusti mittaamasta kuumetta, sillä sunnuntaina oli balettitunti ja kuumeisena ei saa urheilla. Tottahan toki tiesin, että minulla oli kuumetta, mutta kun en ikään kuin virallistanut sitä mittaamalla, niin saatoin päättää että sitä ei ole ja siis mennä sunnuntaina balettiin. Fiksua? Ei kai. Jaksoin tosin tunnin oikein hyvin ja minulla oli hauskaa. Kuume siinä kyllä vähän nousi lisää ja iltapäivällä en jaksanutkaan mitään muuta.

Kuuluin kolmen hyvän ritarin koplaan, joka taisteli pahaa vastaan. Olimme tällä kertaa tunkeutuneet pahan kuninkaan talon ylimpään kerrokseen. Sieltä laskeuduimme alempiin kerroksiin huoneen kolmessa suuressa takassa olevilla hisseillä ja suoritimme tehtävämme. Nousimme takkahisseillä takaisin ylimpään kerrokseen, pahan kuninkaan miehet ajoivat meitä takaa. Saimme takkahissien ovet juuri ajoissa lukittua, silti oli kiire, oli kysymys sekunneista. Laskimme yhden ylimmän kerroksen seinistä rampiksi, jota pitkin pakenimme lentävällä skootterillamme yötaivaalle.
Minä katsoin eilen vain Monkin ja vähän JFK-elokuvaa. Miten voin nähdä tällaisia unia?

Silläkin uhalla, että tästä tulee Suuri Hilloamis- ja Säilöntäblogi, jaan oppimani asiat kanssanne.

• Hillosokeria voi laittaa kiloon omenaa vain 250 g ja hillo hyytyy edelleen (ja toivottavasti myös säilyy).
  
• Mehuasemalle soittaessa ei saa aikaa samalle viikolle keskellä suurinta sesonkia, vaikka haluaisi kovasti.
  
• Lasipulloja on vaikea löytää kaupoista ja muovipulloihin säilöttynä mehu on pakko pakastaa.
  
• Lasipulloille korkeiksi tarkoitettuja kumituppiloita on vielä vaikeampi löytää, ne on myyty loppuun useassa paikassa. (Lopettakaa hyvät ihmiset se säilöminen ja hamstraaminen, tai ainakin säilömistarvikkeiden hamstraaminen!)
  

Puoli päivää meni tällä viikolla niitä tyhjiä lasipulloja metsästäessä. Lopulta onneksi löytyi, ja Suuri Tuoremehuprojekti ei hyytynyt heti alkuunsa. Nyt pullot täytyy pestä, liottaa ja kuumentaa uunissa.Vaikuttaa aivan omalta tieteenalaltaan, onneksi netistä löytyy ohjeita. Niissä tosin valitettavasti ollaan kovin niukkasanaisia selitysten suhteen ja minun on vaikea noudattaa ohjeita sokkona, ymmärtämättä miksi. Ok, käsitän sen liotusjutun, sillä herätellään nukkuvat pöpöt, jotta ne voidaan sitten uunissa käristää kuoliaiksi. (Miten brutaalia!) Mutta miksi kummassa ne pullot kääritään sanomalehteen uunikuumennusta varten? Se on minulle suuri mysteeri.

Ensimmäinen syysmyrsky aiheutti myös tällä viikolla stressiä. Omenat kun tulisi mielellään viedä suoraan puusta mehuasemalle ja mehustusaika saatiin vasta ensi viikoksi. Huolestuin siitä, että ensi viikolla ei puissa enää ole mitään poimittavaa ja mehustettavaa. Suuri Tuoremehuprojekti sään armoilla!

Nyt täytyy vielä löytää jostakin ne kumikorkit ja jotain atamonia. Kumikorkkeja kun ei saa keittää vaan ne liotetaan siinä atamonvedessä ohjeen mukaan. Toivottavasti ohje löytyy atamonpaketista ja paketti ruokakaupasta.

Kyllä tämä säilöminen on sitten jännittävää puuhaa! Eräs rouva sanoi minulle tällä viikolla, kuunneltuaan juttujani, että olen oikea (koti)talousihminen. Sehän tässä onkin, en minä oikeasti ole. Sen takia tämä kaikki onkin niin uutta ja kiinnostavaa.

Ihanaa kun on syksy ja kaikki kansalaisopiston kurssit alkavat! Sain upottaa tällä viikolla käteni taas saveen. Olinhan sitä jo kauan ja hartaasti odottanutkin. Kesätauko tuntui aivan kaamean pitkältä. Savikin oli säilynyt hyvin kesän yli vaikka yhtään opettajan neuvoa en muistanut noudattaakaan. Siellä se vaan oli loikoillut muovipussissa, kahteen kosteaan siivousrättiin käärittynä saunan pesuhuoneen lattialla (se savi siis, ei opettaja). Ei tarvinnut edes vaivata sitä uudestaan, pääsin ilman työtä ja vatvaamista suoraan luomisvaiheeseen. Aivan hillittömän hauskaa!

Kesäisen Kreetanmatkamme innoittamana hain kirjastosta kolme keittokirjaa; yhden kreetalaisen ja kaksi kreikkalaista. Eilen väänsin sitten kesäkurpitsakroketteja yhdistämällä näiden kolmen kirjan ohjeet yhdeksi reseptiksi. Hyvää tuli vaikka en osaakaan paistaa. Kroketit siis maistuvat periaatteessa juuri täydellisiltä, mutta ovat niin rasvaisia että minulla tulee niistä vatsa kipeäksi.

Ihan totta, paistaminen tuottaa minulle aivan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. En yleensä paista mitään, koska en osaa ja lopputulos maistuu vain pahan rasvaiselta. Sen sijaan olen hyvä keittämään, hauduttamaan, kuullottamaan ja wokkaamaan sekä uunipaistamaan. Ainoa ruoka, jonka osaan paistaa paistinpannulla on lettu. Kaikki muu on aivan ylivoimaista. Eilinen osoitti sen taas kerran. Seuraavalla kerralla teen kroketit uunipellillä samalla tavalla kuin lihapullatkin.

Taivas oli sininen, ilmassa tuoksui syksy ja aurinko lämmitti olkapäitäni istuessani torikahvilassa. Lautasellani oli lämmin, höyryävä muurinpohjalettu ja sen päällä paljon vadelmahilloa. Mukissa oli kylmää rasvatonta maitoa. Istuskelin, nautin letun ja maidon mausta ja tunnustelin uutta vapauttani. Tuntui hyvältä, aivan kuin joku olisi nostanut harmaan seitin pois päältäni. Oli kevyt hengittää.

Olen löytänyt tuunaamisen kiehtovan ja valloittavan maailman!

Pyöräni näyttää nyt aivan erilaiselta kuin ennen, jotenkin sporttisemmalta ja viimeistellymmältä. On se merkillistä ja upeaa, miten pienikin tuunaus saa aikaan ihmeitä!

Fillarinihan ei ole mikään muodikas hybridi- tai trekkingpyörä. Se on ihan tavallinen ja pidän siitä kovasti. Olen jo sen hankkimishetkestä lähtien harkinnut sen kustomointia ja katsellut erilaisia osia lukuisissa urheilukaupoissa. Eilen vihdoin ostin kaksi ensimmäistä tarviketta hyvästä ja palvelevasta urheilukaupasta. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että mennessäni yksin suureen urheilukauppaan en saa sieltä yleensä minkäänlaista palvelua, Miehen kanssa yhdessä näissä liikkeissä asioidessani palvelu pelaa aina. Olenkin valinnut sen urheilukaupan, jossa minua kohdellaan ihmisenä myös yksin liikkuessani. Kiitos keskustan Elmo-Sport!)

Mustan, kauniin, tiheäverkkoisen ostoskorin laitoin itse pyörän takapakkarille, mutta mustien, päätyheijastimilla varustettujen muovisten käsikahvojen asennus vaati Miehen ystävällistä apua. Vanhat valkoiset kahvat istuivat tiukassa ja lähtivät hankalasti pois. Kun ensimmäinen uusi kahva oli jo puoliksi asennettu, havaitsin että meillä oli Miehen kanssa aivan eriävät käsitykset siitä mihin suuntaan sormilovien kuuluu olla. Vaati kauhean paljon voimaa ja aikaa että Mies sai sen kädensijan käännettyä minun mielestäni oikeaan suuntaan. Toinen katsottiinkin sitten jo alussa oikein päin, joka siis Miehen mielestä oli ihan väärin päin.

Pyörä näyttää nyt kerrassaan upealta! Poljen ehkä jo tänään katselemaan mustia polkimia ja uutta kilikelloa. Tähän tuunaamisjuttuun kun jää kiinni nähkääs.

Katsoin MTV3:n uuden kotimaisen uutuussarjan Firman aloitusjakson kiinnostuneena siitä onko käsikirjoittaja voinut keksiä jotain, joka ylittäisi minun työtodellisuuteni. Ei ollut. Makeat naurut sain paikoittain, sen verran tutuilta jotkut tilanteet tuntuivat. Tosin, todellisuus on huomattavasti tarua ihmeellisempää.

Tänään on ollut valtavan hyvä päivä.

Mies hankki ja asensi koneeseeni uuden, suuremman näytön. Maailma näyttää aivan erilaiselta. Ihanaa.

Nettiyhteys tökki viikonloppuna. Soitin asiakaspalveluun ja sain todella ystävällistä palvelua. Tunsin oloni aivan ...asiakkaaksi (siis positiivisessa mielessä, mikä on nykyään harvinaista). Asiakaspalvelu välitti pulmani tekniselle tuelle, tekninen tuki soitti minulle heti, sitten vielä oma-aloitteisesti uudelleen, välitti tiedot edelleen kentälle, josta minulle soitettiin ja ongelma ratkaistiin. Nyt netti toimii taas erinomaisesti ja olen Tyytyväinen Asiakas. Tänään kokemani voisi olla kaikkien asiakaspalvelutapahtumien huipputavoite. Täydellinen 110 prosenttinen suoritus, jossa kaikki ketjun osat loksahtavat täydellisesti paikoilleen. Hienoa Sonera ja suurkiitos!

Kokeilin uutta tonnikalarisottoreseptiä ja ruoasta tuli todella hyvää. Lauantain alkuillan Bills mat lunasti siten heti paikkansa uutena lempiohjelmanani. Eikä ohjetta tarvinnut edes "korjata". Pidän yksinkertaisista resepteistä, joissa luotetaan muutamaan raaka-aineeseen. Suhtaudun epäluuloisesti ruokaohjeisiin, joihin sisältyy paria kymmentä eri ainesosaa ja niiden keittämistä, paistamista, friteerausta, liekittämistä ja ryöppäämistä. Yksinkertainen on maukasta. Ohjelman tyyli viehätti minua myös. Osa ohjeista näytettiin ilman "selostusta", pelkkänä kuvana, luottaen katsojan käsityskykyyn.

Mistä tietää lukeneensa liikaa blogeja viimeisen vuorokauden sisällä? Kun näkee yöllä unta Schizo-Jannesta ja muista, ja ensimmäinen ajatus yöllä havahtuessa on "Mun täytyy blogata tästä!".

Tänään alkoi ykkösellä taas lempisarjani Monk. Sen jälkeen onkin sopiva puolen tunnin tauko ennen kolmosen Talismania. Tämä se on sitä lauantai-illan huumaa!