On jännittävää, miten ihmiset reagoivat eri tavoin stressiin ja kiireeseen.

Kun tekemistä on paljon, keskityn tehtäviin ja yritän hoitaa ne tehoikkaimmalla mahdollisella tavalla. Silloin en seurustele, höpöttele tai vaella toimistossa. Jos kanssani tulee juttelemaan, vaihdan pari sanaa ja sitten jatkan töitäni. Voisi kärjistetysti sanoa, että  minusta tulee jopa jossain määrin epäsosiaalinen; en jouda jutustelemaan joutavia. Lounastauon kuitenkin pidän normaalisti ja seurassa.
 
Minua rasittavat ihmiset, jotka kertovat kaikille miten kiire heillä on. Minun on vaikea suhtautua heihin.

Miten heillä on aikaa seisoskella käytävillä ja kertoa kiireestään milloin kenellekin? Jos heillä on kiire, miksi he eivät tee töitä? Ja miten he eivät tajua miten epäuskottavilta he kuulostavat?

Nämä samat ihmiset yleensä myös selostavat avokonttorissa ääneen jatkuvasti mitä he kulloinkin tekevät, häiriten kaikkien muiden työtä. Jos heillä on oikeasti kiire, miten ihmeessä heillä on aikaa keskeyttää työnsä jatkuvasti?

Minusta se ei ole uskottavaa. 

Hortoilin tässä eräänä päivänä Stockmannin kattausosastolla kuluttamassa aikaa ja ihmettelin valtavaa määrää varauksessa olevia samannäköisiä Muumimukeja. Osaston puhelin soi taukoamatta ja jokaisella soittajalla näytti olevan asianaan uusi Muumimukivaraus. Uteliaisuuteni heräsi. Mukeja oli näyttävä esillepano ja menin tutkimaan mikä niissä oli niin ihmeellistä. Muki ei mielestäni ollut erityisen kaunis - valkoinen muki, jossa oli vaaleanpunaista, vaaleansinistä ja mustaa. Kyltistä minulle selvisi, että kyseessä oli Stockmannin 150 v juhlavuoden erikoismuki.

Mukien luona oli myös kaksi noin 18-vuotiasta tyttöä, joista toinen päätti soittaa jollekulle.

Moi, mä olen Stockalla...
[lause katkeaa kesken ja tulee pitkähkö tauko]

Aha. Niin, mä olen täällä Stockalla...
[lause katkeaa taas kesken ja seuraa pitkä tauko]

Niin. Aha. Me ollaan Stockalla Pian kanssa ja...
[lause katkeaa taas kesken ja seuraa vielä pidempi tauko]

Jaa. Siis me ollaan Stockalla ja täällä....
[lause katkeaa kesken ja seuraa taas tauko]

MÄ OLEN STOCKALLA JA TÄÄLLÄ ON NYT NIITÄ V***N MUUMIMUKEJA!
[tällä yrittämällä tyttö saa huomion itselleen ja puhelun vastaanottajan vihdoin kuuntelemaan itseään]

Niin, ajattelin, että voisin ostaa sinulle sen täältä nyt niin saat sen varmasti ja pääset siitä stressistäsi...

Jostain syystä aloin lukea Paulo Coelhon kirjoja vasta nyt. Kirjat ovat olleet olohuoneessa jo vuosia -  yllätyin kun totesin saaneeni niistä ensimmäisen jo jouluna 2007. Olen koko ajan tiennyt Coelhon olevan hyvä. Olen jopa ostanut hänen mietelausekirjaansa lahjaksi, koska olen pitänyt sen ajatuksista. Ja siitäkin huolimatta kirjani ovat säilyneet avaamattomina. Jollakin tavalla haluan uskoa siihen, että vasta nyt hetki oli oikea. Että vasta nyt osaan lukea kirjat sillä tavoin kuin on hyvä. Nyt on niiden aika.

Alef oli jälkimmäinen, mutta luin sen ensin. Kirjassa oli jotakin hyvin meditatiivista. Nyt luen Portobellon noitaa. Coelholla on taito kirjoittaa alleviivaamatta, kuin vahingossa johdattaa sanoillaan lukija oivaltamaan jotakin.

"Levollisuus tulee sydämestä... Ryhdikkyys opettaa kunnioittamaan elämää ja työtä... Kun kaikki turha heitetään syrjään, ihminen huomaa miten tärkeitä yksinkertaisuus ja tarkka keskittyminen ovat."

Oivalsin, että en ole työni. Kuulostaa todella typerältä näin kirjoitettuna, mutta minulle siinä ajatuksessa on jotain hyvin olennaista ja vapauttavaa. Ja jotakin sellaista, mikä minulta aina unohtuu.

Aloin pohtia. Jos kärsivällisyys on tärkeää sen vuoksi, että se tekee meidät tarkkaavaisiksi, niin voisiko kärsivällisen keskittymisen työntekoon nähdä olevan jo itsessään hyve? Riittäisikö se, että työtä tehdessäni olen juuri siinä hetkessä ja pyrin tekemään parhaani, levollisesti. Silloin melkoinen taakka suorituspaineita romahtaa harteilta. Työasioita ei silloin tarvitsisi puida, miettiä ja yrittää ratkaista sen hetken ulkopuolella eli vapaa-ajalla.

Jatkan Coelhon lukemista. 

Jokaisesta organisaatiosta löytyy se tyhmä ja se laiska. Usein nämä ovat yksi ja sama henkilö. Usein myös kaikki tietävät kyseisen henkilön olevan ainakin laiska ja jostakin käsittämättömästä syystä se suvaitaan.

Olen usein pohtinut sitä, olisiko minullakin helpompaa jos vain jättäisin suurimman osan asioista puolitiehen, tekisin huonosti ne harvat asiat jotka veisin loppuun ja kailottaisin jokaisesta asiasta miten hankalaa/aikaaviepää/suuri homma se on. Minun moraalini ja etiikkani ei vain salli tuollaista käytöstä.

Samoin en näe työtehtävästä kieltäytymisen syyksi sitä, että siinä on "aivan hirveä homma" tai "en minä kyllä tuohon ryhdy". En myöskään ilkeä pelata "en osaa, enkä todellakaan opettele" -korttia. Hei, nämä ovat toimistotehtäviä, ei atomin halkaisua tai vaihtoehtoisen energiamuodon keksimistä.

Mutta, kuten eräs kollegani sanoo, jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

Tämä tuli todistetuksi palaverissa, jossa käsiteltiin sopimusten arkistointia. Tehtävä haluttiin siirtää tyhmältä ja laiskalta muille henkilöille. Sivuhuomautuksena todettakoon, että mitään korvaavia tehtäviä ei luonnollisestikaan ajateltu siirtää tyhmälle ja laiskalle tämän työmäärän näin keventyessä.

Tuijotin hyvin intensiivisesti seinää ja sitten pöytää, kun palaverissa kävi ilmi, että sopimusten aakkostamiseen oli tähän mennessä käytetty meidän muiden mielestä melko erikoista logiikkaa. Tyhmä ja laiska sen sijaan huudahti hämmästyneenä "No mihin kirjaimeen ne sitten pitää panna?!"

Hänen logiikallaan esim. Niken sopimus olisi aakkostettu J-kirjaimeen ja Saarioisten sopimus olisi puolestaan löytynyt H-kirjaimesta. Lukeehan Niken papereissa Just do it ja Saarioisten slogan on Hyvä ruoka, parempi mieli.

Jepjep. En enää ihmettele, miksi talousjohtajamme ei ole löytänyt sopimuksia.

"Et voi muuttaa ihmisiä ympärilläsi, mutta voit muuttaa sen keiden kanssa valitset olla."

Osittain totta. Vapaa-aikanani voin valita sen keiden kanssa olen. Ainakin suurimman osan ajasta.

Mutta entäs töissä? Siellä en voi valita. Ihmiset organisaatiossa tulevat annettuina ja juuri omanlaisinaan. Kitkaa syntyy.

Yksi on loistotyyppi ja sen lisäksi vielä hyvä työssään, selkeä, vastuullinen ja helppo yhteistyökumppani. Mikä onkaan miellyttävämpää ja helpompaa kuin olla tekemisissä hänen kanssaan.

Joku toinen sen sijaan on patalaiska, tyhmä kuin saapas ja kaikkia työtehtäviä viimeiseen saakka välttelevä. Suurin osa kohtaamisista hänen kanssaan johtaa otsasuonen tykytykseen ja sisäiseen raivoon.

Ja kuitenkin molempien kanssa täytyy kyetä tulemaan toimeen.

Ja oikeastaan vielä enemmän. Tulemaan toimeen siten, että oma päivä ei mene pilalle tukahdutetusta raivosta ja kohtaamisen märehtimisestä.

Itse ongelmahan ei siitä vatvomisesta ja sisäisestä raivosta mihinkään muutu. Saapas edelleen on saapas ja onnistuu kieltäytymään kaikista työtehtävistä tai jakaa ne jollekulle muulle. Epäoikeudenmukaista kyllä, mutta ei minun muutettavissani. Vaikka kuinka märehtisin asiaa.

Tästä päästäänkin siihen, mitä oivalsin tällä viikolla: En voi muuttaa ihmisiä ympärilläni, mutta voin muuttaa sen miten päätän suhtautua heihin ja heidän tekemisiinsä.

Nyt kun vielä pystyisin käytännössä toteuttamaan tämän. Tai edes muistamaan tämän oivalluksen ensi kerralla saappaan kohdatessani.  

Raskainta on epätietoisuus ja vastausten odottelu. En ollut ymmärtänyt miten paljon minua huolettaa, kunnes tänään soittoaika meni myttyyn enkä saanut tietää viime viikon tuloksia.

Tämänpäiväinen käynti sen sijaan oli hyvä. Tosin, kun kartoitusta tehdään poissuljentaperiaatteella, "kaikki hyvin" tarkoittaa hyvien uutisten lisäksi seuraavien vaihtoehtojen tutkimista.

 Ja loppujen lopuksi, toiveena on se, että mitään ei löydy, mistään.

Joogaopettajani sanoo, että ihmisen keho on kuin kirja ja ihminen helposti jää lukemaan samaa sivua yhä uudestaan ja uudestaan.

Viime talveen verrattuna olen ainakin vaihtanut sivua, kappaletta jopa, ja nyt olen jumissa uudella aukeamalla.

Vietettyäni aivan syntisenherkullisen caffè mocha -hetken lentokentän Starbucksissa, jatkoin matkaani töihin ja kuuntelin aamuradiota. Kanava taisi olla Aalto. Juontajat jutustelivat ja soittivat väliin biisejä - ihan normaalikaavaa siis.

Jo biisin ensimmäiset riimit kiinnittivät huomioni. Ne alittivat jopa joululahjojen pakettikortteihin rustaamani epätoivoiset viritelmät. Säkeet oli kirjoitettu väkipakolla rimmaamaan, sopi se musiikkiin tai ei. Hetken epäuskon jälkeen tajusin: Aamutiimi oli tehnyt biisin, jota yksi juontajista esitti! Tosin se ei sopinut käsitykseeni siitä, mitä Aallon aamutiimi tekee, paremminkin tuollainen istui paremmin NRJ:n aamuihin. Ei, tämä ei ollutkaan hauska pila, vaan oikea biisi soittolistalta.

Sitten huomio kiinittyi sanoitukseen: suomalaisen miehen huono itsetunto, yleinen melankolia, samaa sarjaa sen kanssa, joka hukkasi elämän valttikortit. Aloin tirskua. Kunnon nauru irtosi siinä kohtaa missä sanottiin jotakin siitä että ihastuksen kohteella on "jonossa monta ottajaa, monella tapaa".

Sitten Empaatikko sisälläni puuttui asiaan. Joku raukka on vihdoinkin, kymmenen vuoden uurastuksen ja aidon musikaalisen palon jälkeen saanut biisinsä radioon ja minä vain nauran sille. Suhtautuisin nyt edes asiallisesti. Mutta kun en voi, koska biisi on vain niin huono ja laulajan äänessäkään ei totisesti ole kehumista.

Väliosan puolipömpöösit pillit viimeistelevät kaiken. Tämä on parasta camp-huumoria aikoihin.

Biisi loppuu ja yksi juontajista ilmoittaa sen olleen Samuli Edelmannin "Se viimeinen".

Ally McBeal oli aikoinaan ehdoton lempisarjani.
Olenko ainoa, jolle tästä uutisesta tulee etsimättä mieleen Elaine ja Face Bra?

Minulla on taipumus syödä tutussa ravintolassa aina samaa ruokaa. Jos olen löytänyt jonkun mielestäni fantastisen annoksen, tilaan sen myös seuraavalla kerralla. Ajatuskulkuni on: "Miksi korjaisin jotain jos se ei ole rikki".

Don Corleone -ravintolan kanavartaat sitruuna-voikastikkeessa on mielestäni ollut aina kertakaikkisen taivaallinen annos. Kävin taas pitkästä aikaa ravintolassa ja kauhukseni huomasin, että lista on muutettu. Sitruuna-voikastike oli tipotiessään. Ei auttanut muu kuin löytää listalta uusi ruoka. Päätin kokeilla pasta-annosta broilerilla, paprikalla ja sipulilla tomaatti-juustokastikkeessa. (Huomautus: netissä ravintolan sivuilla oleva ruokalista on hieman erilainen kuin se mikä ravintolassa oli muutama päivä sitten.)

Annokset tulivat pöytään epäilyttävän nopeasti, noin viisi minuuttia tilauksen tekemisen jälkeen. Seuralaiseni annos oli haalea, minun päälllisin puolin kuuma. Syödessäni huomasin annoksen jäähtyvän juuri niin nopeasti kuin vain mikrotettu ruoka voi. Lisäksi osa kananpaloista oli kylmiä sisältä. Ymmärrän kastikepohjan käytön ravintolassa, mutta tämä oli jo liikaa. Ruoka-annos vaikutti siltä, että pasta oli keitetty etukäteen, kastike tehty kanoineen päivineen valmiiksi, molemmat jäähdytetty ja sitten tilauksesta keittiö "valmisti" annoksen laittamalla pastan ja kastikkeen lautaselle ja mikrottamalla sen.

Mainitsinko jo, että tuskin enää menen Don Corleoneen syömään?

Lisää mielenkiintoisia työpaikkailmoituksia:


Pidän erityisesti viimeisestä lauseesta, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Hakisitko sinä tätä paikkaa?


Etenkin, kun yritys ei osaa edes päättää tarvitsevatko he assistessin vai assitenssin. Mutta onneksi rekryfirma on työmarkki-noiden asiantuntija.

Meillä töissä ei ole tärkeää se, että asiat tulevat hoidettua. Tärkeintä on se, että jokainen meistä on paikalla kahdeksan tuntia päivässä. Jos työt kasaantuvat samanaikaisten projektien ja määräaikojen vuoksi, ei ylitöihin saa jäädä. Kaikilla on kuitenkin töitä enemmän kuin kahdeksassa tunnissa on mahdollista tehdä. Jos joku jää oma-aloitteisesti tekemään pidempää päivää saadakseen hommat hoidettua, hänet nuhdellaan siitä. Mitään kiitosta ei luonnollisestikaan anneta.

Huippu tässä johtamismenetelmässä saavutettiin mielestäni tänä keväänä, kun myynti odotti järjestelmään päivitystä, joka minun piti tehdä. Samalla viikolla oli tapahtuma, johon minun oli koottava aineisto. Molemmat piti tehdä samaan aikaan, päivitystä ei voinut tehdä ja aineistoa ei saanut aikaisemmin. Anoin yrityksemme ohjesäännön mukaan kirjallisesti kahdelta eri henkilöltä - esimieheltäni ja osaston johtajalta - lupaa tehdä ylitöitä, jotta saisin molemmat hommat hoidettua. Kertyneet tunnit olisin ottanut vapaana sopivana hetkenä; ylityöstä ei luonnolisestikaan missään olosuhteissa makseta rahana. En saanut lupaa tehdä ylitöitä. Sen sijaan minulle kerrottiin, että myynti voi odottaa päivitystä kahdesta kolmeen päivään, jona aikana asiakaspalvelu seisoo ja yrityksestä ei lähde yhtäkään toimitusta.

Johtamismenetelmänähän tämä on hyvin yksinkertainen ja helposti mitattavissa oleva. Huippusuoritus on kahdeksan tuntia päivässä, huono suoritus vähemmän tai enemmän kuin kahdeksan tuntia. Täysin toisarvoista on se, toimivatko prosessit ja hoituvatko hommat.

Lueskelin Mean kirjoitusta äitienpäiväkorteista ja kommenttien kakkukeskustelu muistutti mieleeni Ellen Svinhufvud -kakun kohtalon.

Kaikkihan, tai ainakin ne jotka ovat katsoneet Ylen MOT-ohjelmansa, muistavat miten Stockan kopio Ellen Svinhufvud -kakusta aiheutti Stellan, kakun alkuperäisen valmistajan, tuhoutumisen ja alkuperäisen kakun häviämisen. Mielestäni on joteensakin ironista, että Stockan kopiokakun nimi on "Sans Rival" eli ilman kilpailijaa.

Nyt Ellen Svinhufvud kuitenkin tekee come backin, Billnäsin ruukin valmistamana.

Luulisi, että työvire olisi aivan huipussaan kaksi viikkoa loman jälkeen. Mutta kun ei. Nämä unettomat sunnuntaiyöt alkavat todella ottaa päähän. Nukahtaminen ei onnistu kun tietää, että aamulla täytyy taas suunnistaa töihin. Ajatus kiertää työasioissa ja vaikka nukkumaan mennessä nukutti, ei uni tule. Minun täytyy päästä pois tuolta, se organisaatio ei ole terve.

Ok. Tiedän, että avoimet työpaikat ovat vähentyneet, mutta silti.

Jos organisaatiossa on henkilö, joka ei hoida työtään eikä ole kiinnostunut kehittymään tai saamaan uusia haasteita, josta valitetaan ja jolle lopulta annetaan varoitus - kenen luulette olevan ainoa, joka pääsee ulkomaille koulutukseen? Aivan. Ehkä me muut voimme oppia tästä jotain. Sic.

Minä en ole koskaan onnistunut ymmärtämään mitä ihmiset ajattelevat valehdellessaan toiselle päin naamaa. Pitävätkö he toista todella niin tyhmänä, että tämä ei ymmärrä? Vai onko se pelkkää arroganssia, täydellistä välinpitämättömyyttä ja ylemmyydentunnetta? Vai onko heillä oikeasti jokin harhakäsitys siitä, että he valehtelemalla pelastavat kasvonsa, että he eivät paljastu?

Minun on vaikea sulattaa sitä että minulle valehdellaan. Kuten tänään. Olin ilmoittautunut tilaisuuteen sähköpostilla, saanut vahvistuksen ja lupauksen siitä että saan ajo-ohjeet myöhemmin. Ohjeita ei kuulunut, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, koska yleensä osaan paikkoihin osoitteen perusteella. Olin paikalla noin 15 minuuttia ennen tilaisuuden alkua ja odottelin. Siihen aikaan kun tilaisuuden olisi pitänyt alkaa soitin järjestäjälle. Juttu oli peruttu koska ilmoittautuneita ei ollut tullut tarpeeksi. Järjestäjä olisi halunnut soittaa minulle ilmoittaakseen, mutta ei ollut saanut numeroani selville. Hän kertoi, että numerotiedotus ei löytänyt minulle mitään yhteystietoja. Muuten hyvä selitysyritys, mutta siinä on kaksi ongelmaa: ensinnäkin sähköpostitse lähettämässäni ilmoittautumisessa on yhteystietoni, myös se puhelinnumero. Se näkyy myös järjestäjän minulle lähettämässä vahvistuksessa. Toiseksi, puhelinnumeroni saa numerotiedotuksesta.

Vedän tapahtuneesta omat johtopäätökseni, enkä usko että lähitulevaisuudessa tulen olemaan tekemisissä tuon palveluja myyvän yrityksen kanssa.

Selasin liikelahjakuvastoa ja silmiini osui tällainen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinäpä epämukava retkituoli. Sitten näin kapineen nimen. Grilli?! Siis miten? Grilli Forest?! Mitä tuolla metallihäkkyrällä on tekemistä metsän ja retkeilyn kanssa? Metsässä ainakin minun lapsuudessani sytytettiin nuotio. Kalliolla se ei käynyt, koska kalliot eivät pidä nuotioista; liika kuumuus saa kiven halkeamaan ja arvet ovat pysyvät. Mutta ei sitä tuolla hökötyksellä auteta.


Sitten näin selventävän kuvan. Ilmeisesti nykyään on syytä aina olla niin tehokas, että myös metsäretkellä multitasking on päivän sana. Kuka nyt hyvänen aika enää rupeaa kiireettömästi istuskelemaan luonnon helmassa tulta tuijotellen, makkaran tirinää tikunnokassa kuunnellen. Ei muuta kuin nopea nuotion sytytys, grilli Forest paikoilleen ja makkarat paistumaan. Sillä aikaa voi vaikka katsoa sähköpostit tai päivittää naamakirjan tilaa tai jotain.

Ensimmäisestä kuvasta voimme todeta, että grilli Forest on kokoontaitettava, joten makkaranpaiston jälkeen sen saa kätevästi takaisin mukaansa - kuumana, nokisena ja rasvaisena. Onneksi minä en myy liikelahjoja.

Viimeksi kun järjestin suuremmat juhlat, tarjottavaa jäi yli aivan valtavan paljon. Juustokuutioita syötiin kaksi viikkoa kolmessa taloudessa. Munavoin syöntiurakkaan osallistui juhlien jälkeen kymmenisen ihmistä, silti sitä jäi runsaasti poisheitettäväksikin.

Senpä vuoksi tällä kertaa päätin olla juhlaherkkuja varatessani erityisen kohtuullinen ja tolkullinen. Tiedostin jatkuvasti sen, että minulla on taipumus ylilyönteihin. Harkitsin jokaisen tarjottavan kohdalla huolellisesti tarvittavaa määrää ja yritin vetää arviotani alaspäin.

Rakas auttoi minua pyrkimyksissäni kohtuullisuuteen. Useimmiten hänen huumorinsa avulla pystyin seisahtumaan ja näkemään miten moponi oli lähtenyt keulimaan. Tosin kaupassa pikkuleipiä ja keksejä ostaessamme en suostunut luovuttamaan vaan ostin kaksi laatikkoa vadelmakierteitä. En millään voinut uskoa, että yksi laatikko riittäisi.

Juhlat olivat ihanat. Niiden jälkeen meillä oli jäljellä kaksi täytekakkua, kolme keikauskakkua, puolitoista laatikollista vadelmapikkuleipiä, puolitoista pakettia keksejä ja aika paljon munavoita. Suolaisten tarjottavien määrän olin onnistunut arvioimaan kohdalleen. Onneksi olin keskittynyt olemaan kohtuullinen.

Nallekarkit pelastivat maailmani pariinkin otteeseen kesälomamatkallamme. Majoittuessamme hotelliin nälkäisinä pitkän etapin jälkeen kohosi mielialani kummasti nähdessäni pikkupussin nallekarkkeja tyynylläni odottamassa. Verensokeri nousi hetkessä ja nallekarkkien avulla ravintolan etsintä ja ruoan odotus helpottuivat.

Ostinkin loppumatkasta suurensuuren pussin nallekarkkeja Suomeen tuomiseksi. Viimeisessä hotellissa avasin pussin, otin pari karkkia ja jätin loput pöydälle kun lähdimme katselemaan nähtävyyksiä. Oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Illalla totesin, että minulla oli yksi suuri yhteensulanut möykky nallekarkkia.

Olen todella iloinen siitä, että nallekarkit on nyt lanseerattu uudelleen Suomeen.