Vietettyäni aivan syntisenherkullisen caffè mocha -hetken lentokentän Starbucksissa, jatkoin matkaani töihin ja kuuntelin aamuradiota. Kanava taisi olla Aalto. Juontajat jutustelivat ja soittivat väliin biisejä - ihan normaalikaavaa siis.

Jo biisin ensimmäiset riimit kiinnittivät huomioni. Ne alittivat jopa joululahjojen pakettikortteihin rustaamani epätoivoiset viritelmät. Säkeet oli kirjoitettu väkipakolla rimmaamaan, sopi se musiikkiin tai ei. Hetken epäuskon jälkeen tajusin: Aamutiimi oli tehnyt biisin, jota yksi juontajista esitti! Tosin se ei sopinut käsitykseeni siitä, mitä Aallon aamutiimi tekee, paremminkin tuollainen istui paremmin NRJ:n aamuihin. Ei, tämä ei ollutkaan hauska pila, vaan oikea biisi soittolistalta.

Sitten huomio kiinittyi sanoitukseen: suomalaisen miehen huono itsetunto, yleinen melankolia, samaa sarjaa sen kanssa, joka hukkasi elämän valttikortit. Aloin tirskua. Kunnon nauru irtosi siinä kohtaa missä sanottiin jotakin siitä että ihastuksen kohteella on "jonossa monta ottajaa, monella tapaa".

Sitten Empaatikko sisälläni puuttui asiaan. Joku raukka on vihdoinkin, kymmenen vuoden uurastuksen ja aidon musikaalisen palon jälkeen saanut biisinsä radioon ja minä vain nauran sille. Suhtautuisin nyt edes asiallisesti. Mutta kun en voi, koska biisi on vain niin huono ja laulajan äänessäkään ei totisesti ole kehumista.

Väliosan puolipömpöösit pillit viimeistelevät kaiken. Tämä on parasta camp-huumoria aikoihin.

Biisi loppuu ja yksi juontajista ilmoittaa sen olleen Samuli Edelmannin "Se viimeinen".