Ensimmäinen hiprakkabloggaukseni. Ensimmäinen sinkkubloggaukseni. Ensimmäinen Mac-bloggaukseni. Ensimmäinen läppäribloggaukseni. Ensimmäinen ei-Tampereella-tehty bloggaukseni. Ensimmäinen bloggaukseni uudessa kodissani. Aika paljon ensimmäisiä. Ja siitäkin on vain pari viikkoa kun join ensimmäisen vodka-Margaritani.

Marsala menee sormiin ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että tästä entrystä tulee epäjohdonmukainen ja tasoltaan arveluttava. Näin kuitenkin erityisen paljon vaivaa päästäkseni Bloggeriin sisään, salasana kun oli hieman hakusessa ja Soneran sähköpostissa huoltokatko, joten tuo salasanan unohdusnappulakaan ei tuonut mitään apua. Lopulta kuitenkin pääsin sisään vain huomatakseni, että minulla ei oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa.

Vai onko? Katsotaan, haluanko alkaa kirjoittaa uudesta elämästäni. Ehkä haluan. Ehkä en. Emmintäni johtuu siitä, että haavat ovat vielä aika auki. En halua kirjoittaa katkeruudesta, enkä siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi. En halua kirjoittaa siitä miten typeräksi tuntee itsensä kun on luottanut lupauksiin, joita ei pidetäkään. En halua kirjoittaa siitä, miten vaikealta tuntuu ajatus siitä että vielä joskus luottaisi.

Haluan kirjoittaa uudesta alusta ja toivosta. Kyvystä antaa anteeksi, vaikka tekoja ei koskaan hyväksyisikään. Haluan kenties kirjoittaa uuden elämäni ensiaskelista ja vaikka siitä miten saatan aamulla hymyillä bussissa matkalla töihin.