Katsoin MTV3:n uuden kotimaisen uutuussarjan Firman aloitusjakson kiinnostuneena siitä onko käsikirjoittaja voinut keksiä jotain, joka ylittäisi minun työtodellisuuteni. Ei ollut. Makeat naurut sain paikoittain, sen verran tutuilta jotkut tilanteet tuntuivat. Tosin, todellisuus on huomattavasti tarua ihmeellisempää.

Tänään on ollut valtavan hyvä päivä.

Mies hankki ja asensi koneeseeni uuden, suuremman näytön. Maailma näyttää aivan erilaiselta. Ihanaa.

Nettiyhteys tökki viikonloppuna. Soitin asiakaspalveluun ja sain todella ystävällistä palvelua. Tunsin oloni aivan ...asiakkaaksi (siis positiivisessa mielessä, mikä on nykyään harvinaista). Asiakaspalvelu välitti pulmani tekniselle tuelle, tekninen tuki soitti minulle heti, sitten vielä oma-aloitteisesti uudelleen, välitti tiedot edelleen kentälle, josta minulle soitettiin ja ongelma ratkaistiin. Nyt netti toimii taas erinomaisesti ja olen Tyytyväinen Asiakas. Tänään kokemani voisi olla kaikkien asiakaspalvelutapahtumien huipputavoite. Täydellinen 110 prosenttinen suoritus, jossa kaikki ketjun osat loksahtavat täydellisesti paikoilleen. Hienoa Sonera ja suurkiitos!

Kokeilin uutta tonnikalarisottoreseptiä ja ruoasta tuli todella hyvää. Lauantain alkuillan Bills mat lunasti siten heti paikkansa uutena lempiohjelmanani. Eikä ohjetta tarvinnut edes "korjata". Pidän yksinkertaisista resepteistä, joissa luotetaan muutamaan raaka-aineeseen. Suhtaudun epäluuloisesti ruokaohjeisiin, joihin sisältyy paria kymmentä eri ainesosaa ja niiden keittämistä, paistamista, friteerausta, liekittämistä ja ryöppäämistä. Yksinkertainen on maukasta. Ohjelman tyyli viehätti minua myös. Osa ohjeista näytettiin ilman "selostusta", pelkkänä kuvana, luottaen katsojan käsityskykyyn.

Mistä tietää lukeneensa liikaa blogeja viimeisen vuorokauden sisällä? Kun näkee yöllä unta Schizo-Jannesta ja muista, ja ensimmäinen ajatus yöllä havahtuessa on "Mun täytyy blogata tästä!".

Tänään alkoi ykkösellä taas lempisarjani Monk. Sen jälkeen onkin sopiva puolen tunnin tauko ennen kolmosen Talismania. Tämä se on sitä lauantai-illan huumaa!

Missä menee sinnikyyden ja tyhmyyden välinen raja? Kuinka kauan on sisukasta ja positiivisella tavalla periksiantamatonta yrittää vielä? Milloin yrittäminen on enää ainoastaan typerää? Kuinka kauan kannattaa hakata, tai jopa antaa muiden hakata, päätään seinään? Mikä on se hetki, jolloin voi lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kohti auringonlaskua, vapaana ja rauahallisin mielin tietoisena siitä, että on tehnyt parhaansa? Suuri kysymys, ja minulla on vielä viikko aikaa pohtia. Tärkeintä kai on se, että itse tietää kuka on ja mitä on tehnyt.

Positiivista on se, että olen huomannut että lähelläni on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja kuuntelemaan kunhan vain annan mahdollisuuden ja kerron. Ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Se tuntuu hyvältä. Toivottavasti osaan joskus vastavuoroisesti tukea heitä.

Viikon aikana ehtii vielä hillota ja säilöä yhtä jos toistakin. Tällä hetkellä menossa ovat omenat. Soseesta tuli oikein maukasta ja kauniin väristäkin. Uskalsin jopa vähentää hillosokerin määrää alle ohjeessa olevan, kun kerran paikallis-tv:ssä esiintynyt martta sanoi, että niin voi tehdä.

Mieskin on jo koemaistanut raparperi-porkkanahillon ja karviais-porkkanahillon ja todennut ne herkullisiksi.

Minulla on menossa Suuret Säilömisorgiat. Eilen kokeilin kaikesta epäluulostani huolimatta uutta raparperi-porkkanahilloreseptiä. Niin, minustakin se kuulosti epäilyttävältä, ei oikeasti herkulliselta. En ole mikään mestarihilloaja ja jotenkin se vähän paloi pohjaan tai jotain kun siinä ohjeessa ei lukenut, että pitää hämmentää kun hillosokeri on lisätty. Siinä luki vain, että keitä 10 min hillosokerin lisäämisen jälkeen. Huiskasin sokerit sekaan, sekoitin ja odotin että hillo alkaisi uudelleen kiehua. Se ei alkanut, se oli ihan hiljaa, joten lisäsin parikin kertaa suurempaa vaihdetta silmään (tai siis tehoa levyyn). Opin, että hillo onkin salakavala vaanija. Miten niin söpö ja kotoinen voikaan olla niin pirullinen? Se vain odotti kattilassa, että koskisin siihen. Noin vartin kuluttua päätin vähän hämmentää, ja sitten se alkoi porista, hyppiä ja räiskyä, hädin tuskin sain vedetyksi kattilaa pois levyltä ilman palosuojahaalaria. Lusikkaan tarttui pohjasta jotain ruskeaa kökkää. Purkitin hillon ja jätin ne tummuneet pois. Oikein hyvää ja maukasta hilloa siitä tuli. Suosittelen.

Tänään poimin karviaiset ja keitin karviais-porkkanahilloa. Sekin uusi resepti. Mutta nyt olin jo viisaampi. Hillosokerin lisäämisen jälkeen hämmensin ja sekoitin melkein koko ajan. Enkä laittanut levyä täysille vaan odotin ihan kärsivällisesti, että hillo alkaa kiehua ja sitten kellotin sen 10 minuuttia.

Huomenna suunnittelin valmistavani omenasosetta. Täytyy vain ensin selvittää miten se tehdään.

Alkukeväästä kuulin jostakin olohuoneen ikkunan luota omituista jyrsimistä. Aluksi epäilin jättiläishiirtä, mutanttirottaa tai muuta jykevää jyrsijää ulkokaton ja alakaton välitilassa. Paikallistin äänen lähelle räystäskourua ja näin pienten puulastujen sinkoilevan siitä kohdasta missä syöksytorvi menee alakaton läpi. Hetken kuluttua erotin jo silmät ja kuonon. Oravahan siinä laajensi syöksytorven ympärillä olevaa alakaton aukkoa. Viikkoa myöhemmin juoksutorven juurella oli vuorivillaa, sillähän pesä kannattaa pehmustaa. Poikasilla oli hyvä ja turvallinen olla, pesään ei kuka tahansa päässytkään; ensin piti mennä aitaa pitkin, sitten kiivetä köynnöskehikkoa ja lopuksi tehdä mestarillinen loikka ylös, etukäpälät alakaton aukolle ja takakäpälät antennijohdon lenkille asettaen ja siitä edelleen pesään välikattoon.

Sitten orava raahasi yhden poikasista ulos. Se oli ihan pieni, pyöreä ja pörröinen. Orava ulkoilutti poikasta yhden päivän ja yritti sitten viedä takaisin pesään. Paitsi että poikanen ei osannut hypätä aidan päälle. Se oli liian korkealla. Se yritti kiivetä aitaa pitkin, mutta aita oli liian liukas ja poikanen liian pieni. Emo kantoi suussaan poikasen aidan päälle. Mutta voi, poikanen ei osannut myöskään mestariloikkaa ja syöksytorvikin osoittautui liian liukkaaksi kiivetä. Emokaan saanut tehtyä superloikkaa poikanen suussaan roikkuen. Ne yrittivät kauhean kauan, kaikkia mahdollisia variaatioita. Sitten ne luovuttivat. Poikanen jäi yöksi meidän seinustalla olevan multasäkkipinon taakse, siihen seinän ja pinon väliin. Minä olin kauhean huolissani. Voisihan joku Kauhea Vihollinen tulla ja syödä poikasen suihinsa tai jotain.

Onneksi seuraavana aamuna poikanen oli ihan kunnossa kun oravaemo tuli hakemaan sen puutarhaan puuhaamaan. Minä päätin pelastaa poikasen. Orava oli jo vanha tuttu, se oli käynyt talvella aina välillä meillä pummaamassa pähkinöitä ikkunan takana kun söimme aamiaista. Päätin esitellä oravalle meidän terassin penkkilaatikon. Laatikkoon pääsee alakautta, mutta olemme tukkineet sen hiirten varalta. Avasin laatikon kannen ja otin pois esteet sekä oravanpoikasille vaaralliset tavarat. Orava oli heti mukana. Hiilipussin ei tarvinnut kuin hieman rapsahtaa, kun se jo tuli katsomaan onko kyseessä jokin ihana uusi ruokintapussi tai muu herkku. Laitoin laatikon kannen kiinni ja orava sukelsi oitis ulkokautta laatikkoon. Menin sisälle ja katsoin ikkunasta kun se ohjasi sinne poikasensa.

Minulla oli hyvä mieli. Oranvanpoikanen asui laatkikossa kunnes oppi kiipeämään hyvin. Me seurasimme Miehen kanssa poikasen kehitystä ja kasvamista ihan isoksi aikuiseksi oravaksi jonkinlaista äidillistä/isällistä ylpeyttä tuntien.

Meillä ei tosin grillattu hetkeen, kun ne hiilet olivat siellä laatikossa.

Minulla on ollut kesän alusta saakka uusi työpaikka, lupaavalta näyttävä toimenkuva ja kiva titteli. Pääasiassa ominta aluettani; myyntiä ja markkinointia, mutta myös uusia haasteita ja aluevaltauksia. Olen odottanut kaikkea innolla. Joskus mieleen on pujahtanut pelko siitä, että en riitä täyttämään suuria saappaita. Sitten olen taas luottanut omaan ammattitaitooni ja kykyyni oppia uutta.

Nyt olen lähinnä turhautunut. Minulta puuttuvat edelleen perustyövälineet, kuten esim. tietokone. Yritys säästää kuluissa. Johtajan kaverille, jonka konsulttipalveluita yritys käyttää, on ostettu firman rahoilla läppäri. Nyt yritetään saada tätä ihmistä luopumaan läppäristä, jotta se saataisiin minulle. Työskentelen tällä hetkellä lainakoneella, johon ei "turhaan" asenneta ohjelmistoja. Kuitenkin minun on tarkoitus tehdä töitä täysipainoisesti. Viime viikolla sain vihdoin PowerPointin, kun en voinut tehdä alkuviikon asiakaskäynnille muuten presentaatiota. Luultavasti en koskaan tule saamaan pyytämääni PageMakeria.

Toki ymmärrän, että yrityksen on seurattava kuluja ja karsittava turhia menoja. Minun on silti vaikea ymmärtää sitä, että jopa kuulakärkikynät ja lyijytäytekynät jouduin itse ostamaan. Viivottimen, nitojan ja rei'ittimen sain sentään talon puolesta. Ymmärrän säästäväisyyden, mutta en sairaalloisissa mittasuhteissa.

Hiii! Heli haastoi minut elämäni ihka ensimmäiseen meemiin! Ilolla, innolla ja pientä ylpeyttäkin tuntien vastaan oitis kutsuun ja listaan kuusi tämän hetkistä suosikkikappalettani. Tosin joudun heti hieman kysymystä muokaamaan minulle soveltuvammaksi, ja listaan suosikkini eilen, tänään ja luultavasti myös huomenna.

• Kwan: Unconditional Love
  
• Maija Vilkkumaa: Mun elämä
  
• Louise Attaque: J't'emmène au vent
  
• Vangelis: Conquest Of Paradise
  
• Sås och Kopp: Traktor Alban
  
• I've Never Been To Me (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert leffan soundtrackiltä, esittäjänä Charlene)
  

Jotkut biisit vain kolahtavat kovempaa kuin toiset. Minulle tärkeintä on tunnelma.

Veera kirjoitti eilen elokuvista. Kommenttiosastolla sivuttiin sitä vastuuntunnetta, jota yhdessä jonkun kanssa leffaan mennessään tuntee tämän viihtymisestä. Se vastuuntunne pilaa omankin elokuvanautinnon jos huomaa seuralaisen pitkästyvän/kärsivän/ei-nauttivan.

Senpä vuoksi ollessani leffaseurana teen aivan kaikkeni ettei seuralaiseni vain huomaisi mahdollista kyllästymistäni. Jos en pidä rainasta, katson sen kiinnostuneen oloisena loppuun saakka, jotta toisen katsomisnautinto ei vain turmeltuisi. En katso kelloa niin että toinen huomaa sen, en kiemurtele tuolissa, en millään muotoa ilmineeraa että mielummin tuijottaisin vaikka pyykin pyörimistä pesukoneen luukun läpi. Tämä käyttäytymismalli aiheuttaa joskus tahattoman koomisia tilanteita.

Menimme useita vuosia sitten ystäväni kanssa katsomaan "Hevoskuiskaajaa". Olin lukenut kirjan ja pitänyt siitä erityisen paljon, joten odotukseni olivat todella korkealla. Olin hehkuttanut ja ylistänyt tarinaa kaverillenikin. Valitettavasti leffa olikin aivan tuhottoman surkea. Tooodella pitkästyttävä ja pitkitetty versio, josta oli onnistuttu hukkamaan kaikki hyvät asiat pois. Kirjan ekat 30 sivua ottivat leffassa yli tunnin ja ne vain siis valmistelivat itse asiaa. Kärsin. Tuskastuin. Pitkästyin. Yritin istua hiljaa paikallani. Jokainen minuutti oli liikaa. Se on ainoa leffa, josta olisin todella halunnut lähteä pois kesken kaiken. Vilkuilin vaivihkaa ystävääni, joka näytti keskittyvän täysillä valkokankaan tapahtumiin ja nauttivan. Kolmen tunnin kidutuksen jälkeen leffa vihdoin loppui.

Näytöksen jälkeen keskustelimme ystäväni kanssa leffasta ja totesin sen olleen minun mielestäni aivan hirveä. Uskoin vielä, että negatiiviseen kokemukseeni olivat vaikuttaneet omat liian korkeat ennakko-odotukseni. Yllätyin, kun ystäväni olikin kanssani samaa mieltä ylipitkästä, puuduttavasta ja kertakaikkisen surkeasta elokuvasta. Hän ei vain ollut halunnut sanoa mitään, jotta ei olisi pilannut minun katsomisnautintoani. Siellä me olimme kärsineet kolme tuntia salissa vierekkäin, valmiina koska tahansa lähtemään pois kesken, liian hienotunteisina sanoaksemme mitään ja visusti varoen pilaamasta toisen tunnelmaa.

No niin. Maanantai oli vika duunipäivä ja kävin toimistolla palauttamassa kännykän, avaimen, bensakortin ja muut sellaiset. Stressitaso oli ilmeisesti ollut viime viikkoina aikasti korkea, heti maanatai-iltana iski vuosisadan flunssa. Tiistain ja keskiviikon tein yhtä väliprojektia, joka sattui todella hyvään saumaan. Tein jotain hyödyllistä, tunsin olevani tarpeellinen. Tiedän, että ne jotka toimistolla maanantaina kyselivät jatkosuunnitelmistani eivät tarkoittaneet mitään pahaa, he vain olivat kiinnostuneita tietämään mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Väliprojekti antoi minulle mahdollisuuden olla vastaamatta "En tiedä.". Se tuntui hyvältä.

Eihän siinä oikeasti ole mitään pahaa, että ei vielä oikein tiedä mitä aikoo tehdä jatkossa. Ei kaikilla ole uutta työpaikkaa valmiina odottamassa kun he joutuvat yhden jättämään. Etenkin jos viimeiseen asti on uskonut saavansa jatkaa, ainakin jossakin toisessa projektissa jos ei siinä ihan ekassa alkuperäisessä. Joskus vain käy niin että kolme projektia ajaa metsään yht'aikaa, eikä siihen voi millään tavoin edes itse vaikuttaa. Silti sitä tuntee itsensä aivan totaaliseksi luuseriksi, sanoessaan Reippaan ja Positiivisen oloisena etsivänsä vielä uusia haasteita.

Tämä on nyt neljäs päivä flunssassa ja kuumeessa, kotona potien ja tuhisten. Aika alkaa käydä toooodella pitkäksi. Olen yrittänyt noudattaa Mindyn joskus aikoinaan muistaakseni Schizo-Jannelle antamaa neuvoa olla käyttämättä flunssaisena maitotuotteita, jotka ilmeisesti tarjoavat pöpöille mitä mainioimman alustan mellastaa. Olen myös juonut litratolkulla vihreää teetä, jonka kai jotenkin pitäisi tappaa bakteereja. Olen myös yrittänyt ahkerasti huuhdella nenää ja kurkkua suolavedellä. Se auttoi, infernaalinen tulehdus kurkussa rauhoittui. Olen siis käyttänyt lähes kaikki tietämäni vaihtoehtoiset konstit ja kikat yhdistettynä perinteisen länsimaisen lääketieteen keksintöön Duactiin. Minulla on hämärä mielikuva, että jotain voisin tehdä vielä tuoreella inkiväärillä, en vain millään muista mitä.

Tänään olen päässyt tylsistymisen sille asteelle, jolla katsotaan TV-shoppia. Kaikkein huolestuttavinta on se, että eräs tuotteista alkoi jo vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Vai mitä sanotte upeasta keittiöassistentista, Magic Bulletista? Se hoitaa kaikki keittiöaskareet 10 sekunnissa tai nopeammin. Se hienontaa, raastaa, murskaa, sekoittaa, vispaa, jauhaa, silppuaa ja mixaa. Lisäksi se on hyvin pieni, se vie vain kahvimukin kokoisen tilan keittiön työtasolta. Hm. Minnehän ne 16 muuta laitteeseen kuuluvaa osaa laitetaan? Puhumattakaan niistä kahdesta fantastisesta lisäosasta, jotka saa ihan ilmaiseksi, kaupan päälle. Minähän olen aina nauranut TV-shopille. Pitänyt sitä täydellisenä esimerkkinä totaalisesta huuhaasta! Onneksi Mies on huomenna kotona. Muuten varmaan alkaisin pelata kännykällä MTV:n typerää mobiilipeliä tai kirjoitella tv-chatiin. Toivottavasti flunssa menee pian ohi.

Olen ollut neljä kuukautta hiljaa. Neljä kuukautta minulla oli mielenkiintoinen, haastava ja innostava työ. Määräaikasella sopimuksella. Firmassa oli samantyyppinen työ avoinna. Ajattelin, että jos nuo neljä kuukautta yritän parhaani ja osoitan kykyni, saisin tuon paikan. Kuvittelin, että minulla oli näytön paikka, tilaisuus osoittaa kynteni. Head hunter etsi työhön tekijää, oli etsinyt jo muutaman kuukauden. Minä kävin head hunterin haastattelussa, koska esimies "halusi että kaikki hakijat ovat samalla viivalla". Ihan tosissani luulin, että minut otetaan vakavasti.

Nyt tehtävään on valittu henkilö. Minun määräaikainen työsuhteeni päättyy. Olen saanut tietää, että koko ajan etsittiinkin ihmistä, jolla on aivan eri alan koulutus kuin minulla. Valintaa tehtässä ei kuunneltu kollegoitani. Se, että olin hoitanut työni erinomaisesti, voittanut asiakkaiden luottamuksen, luonut hyvät ja toimivat yhteistyösuhteet ja saanut todella hyvää palautetta niin asiakkailta kuin kollegoiltanikin ei painanut vaa'assa tippaakaan.

Olen myös nyt tavannut tämän uuden ihmisen muutamia kertoja. En valitettavasti usko, että hän on oikea valinta. Minun on vaikea hyväksyä tapahtunut, ei vähiten sen vuoksi, että en usko valitun henkilön kykyihin hoitaa tehtävää.

Vaikean hyväksymisestä syntyy elämisen helppous. Ehkä kohta hyväksyn. Nyt vielä olen vuoroin surullinen ja vihainen.

Kaikille asioille löytyy aina hyvä ja looginen selitys, kunhan vaan jaksaa hetken odottaa. Tänään Hesarissa Tiede & Luonto -sivuilla oli juttu, jossa kerrottiin tavaroiden nakkelun kehittävän lapsen aivoja ja eiryisesti aivojen eri alueiden välisiä vuorovaikutusprosesseja. Artikkelissa kerrottiin, että lasta tulisi kieltämisen sijasta kannustaa heittämään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia tavaroita eri paikkoihin.

Perunahyökkäys, jonka kohteeksi Veera joutui ruokakaupassa olikin siis vain lapsen kehittämistä ja kasvattamista. Isoäiti, joka ei kieltänyt lasta heittelemästä, olikin aivotutkija. Veeran olisi siis pitänytkin toimia tilanteessa toisin. Esimerkiksi todeta isoäidille, että taitaapa olla aivojen vuorovaikutussuhteiden nopea kehitysvaihe menossa ja tarjota lapselle tomaattia tai muuta pehmeää vihannesta ja kannustaa tätä heittämään sillä isoäitiä.

Hesarin jutussa tosin kehoitetaan ottamaan huomioon myös heittelyn sosiaaliset vaikutukset. Tarkoittaisikohan se sittenkin sitä, että ruokakaupassa ei ole sopivaa nakella ja viskoa?

Ostin meille viime syksynä oikein kauniin ovikranssin, joka oli punottu jonkin ikivihreän pyöreälehtisen pensaan oksista ja jossa oli kaikenlaisia erilaisia marjoja koristeena. Ripustin kaunistuksen ulko-oveen ja melko pian huomasin, että lähistön tintit ja muut siivekkäät olivat käyneet maistelemassa viritystä. Etenkin ruusunmarjat olivat näyttäneet herkullisilta. Maku ei ollut kuitenkaan ilmeisesti vastannut odotuksia, joten kranssi sai olla talven kohtalaisen rauhassa. Kesä valitettavasti tuhosi kranssin. Märät ja kosteat ilmat taikoivat jokaisen marjan pintaan hurmaavan sinisen pumpulimaisen homepeitteen. Kaunistuksesta tuli kauhistus.

Nyt syksyllä päätin tehdä itse uuden ovikranssin. Vahingosta viisastuneena päätin käyttää tällä kertaa koristeina vain muovia ja muuta tekomateriaalia, ei mitään luonnonmarjoja. Viiniköynöksestä punottuun pyörykkeeseen sitten kiinnittelin tummanpunaisia pikkuomenoita ja vaaleanvihreitä huurremarjoja. Ripustin luomukseni silkkinauhalla oveemme. Se on nyt ollut siellä pari viikkoa. Ensimmäisellä viikolla huomasin, että kahta muoviomenaa oli toivorikkaasti nokittu. Tällä viikolla totesin, että muutamista huurremarjoista on palasia pois. Täällä asuvat tintit syövät kaiken.

Meille tuli postissa Ykkösosoitteeton kirje, jonka päällä luki "Ensimmäinen ja ainoa ilmoitus". Tokihan se piti avata. Erottuihan se niin edukseen niistä meille tavallisesti tulevista kirjeistä, joissa kirjekuoren päällä lukee "Ainoa lasku ja ensimmäinen kolmesta karhusta" tai "Viides kutsu ylioppilasjuhliin" . Lisäksi kuoressa luvattiin, että sisältä löytyy _Henkilökohtainen_ Finalistitunnus. Tuo henkilökohtainen kyllä hieman mietitytti, sillä kysehän oli osoitteettomasta lähetyksestä, mutta minähän olen aina ollutkin niin turhan epäluuloinen. Tarkastelin kuorta vielä lähemmin ja havaitsin, että taakse oli painettu varoitus siitä, että kuorta ei saa taittaa, vaurioittaa, repäistä tai tuhota. Miten sellainen käytös voisi jollekin tulla edes mieleen?! Kyseessähän oli Suojattu lähetys, joka sisälsi Aktivointiohjeet!!!

Avattuani kirjeen minulle selvisi, että Valitut Palat oli valmiina siirtämään 100.000 euroa voittajan henkilökohtaiselle pankkitilille suorinta tietä ja ilman viivytyksiä. (No, olisin ollut yllättynyt jos siirto tilille luvattaisiin tehdä kolmen pankin kautta ja viivyttelemällä jotta saadaan yliyön korot kerättyä.) Minun tuli vain toimia heti ja aktivoida Henkilökohtainen Finalistitunnukseni soittamalla annettuun numeroon. Vain aktivoimalla Finalistiasemani voisin olla Juhla-arvonnan päävoittaja.

Kuka näitä mainoksia kirjoittaa? Löytyykö Suomesta todella ihmisiä, jotka kädet täristen rientävät puhelimen ääreen aktivoimaan Finalistiasemaansa? Miksi Valitut Palat lähettää tällaisia kirjeitä? Seulotaanko niiden avulla esiin potentiaaliset asiakkaat logiikalla "Se, joka vastaa tähän, tilaa varmasti seuraavasta postituksesta myös kirjan"?

Minä pidän kovasti pupuista.

Iso Pupu, joka kävi ensin keväällä syömässä kaikki krookuksemme, jatkoi kesällä vierailujaan nauttien kohtuullisen säännöllisesti tasapainoisen ja monipuolisen aterian apilaa, angervoa ja liljaa. Sitten se pyöräytti neljä poikasta naapurin kukkapenkkiin.

Ison Pupun hoitaessa jälkikasvuaan ja siirrellessä sitä Turvallisempiin Paikkoihin, pihallemme ilmestyi Keskikokoinen Pupu jatkamaan apilan ja angervon niittämistä. Hyvin näytti maistuvan. Aloimme leikata nurmikkoa niin, että jätimme tahallamme purtavaa aidan viereen ja kivien ympärille.

Sitten tuli kaksi arkaakin arempaa Pikku Pupua, jotka säntäilivät pitkin pihaa säikkyen milloin mitäkin käpyä tai tuulenpuuskaa. Pelästyivätkö oikeasti vai oliko kyseessä riehuleikki, en tiedä. Hauskalta näytti.

Istutin eilen lisää kukkasipuleita. Tällä kertaa helmihyasinttejä, ne kun eivät näytä maistuvan hyvälle. Olen tosin harkinnut heinän säilömistä talvea varten. Eihän pupuille tule nälkä, kylmä ja kurjuus?!

Tampereen kaupungin liikennelaitoksen reittiopas on jostakin täysin käsittämättömästä syystä nimetty Repa Reittioppaaksi. Palvelu on erittäin kätevä, etenkin sellaiselle jonka kaupunkituntemus on vajavainen. Pelkän lähtöpaikan, saapumispaikan ja ajankohdan syöttämällä saa mitä mainioimpia reittiehdotuksia. Yleensä.

Joskus Repa Reittiopas on nimittäin varsin vitsikkäällä tuulella. Halusin päästä eräänä päivänä kotoani Keskustorille, tuolle aukiolle, jolla kaikki bussit Tampereella pysähtyvät. Syötin lähtö_pysäkin_ ja saapumiskohteen sekä lähtöaikani. Repa Reittiopas tuumi hetken ja päätti tarjota pelkkää reittisuunnitelmaa kokonaisvaltaisemman ratkaisun ja ottaa huomioon myös hyötyliikuntatarpeeni. Se ehdotti, että kävelisin ensin lähtöpysäkiltäni (jossa bussi x pysähtyy) reippaasti noin 1,5 km kohti itää, tuon samaisen bussin x kuudennelle pysäkille ja hyppäisin vasta siellä kyytiin. Bussilla x huristelisin sitten noin seitsemän kilometrin matkan ja jäisin pois yhtä pysäkkiä liian aikaisin. Viimeisen pysäkinvälin, noin 300 metriä, voisinkin taas reippailla.

Toisinaan Repa Reittiopas myös yrittää päteä. Paras viritys mielestäni tuli etsiessäni lähtöaikoja busseille z ja y, tällä kertaa terveyskeskukselta Keskustorille. Tiesin, että bussit z ja y pysähtyvät tk:n pysäkillä, joten annoin sen lähtöpysäkiksi Repalle. Odotin saavani tulokseksi bussien z ja y pysäkkikohtaiset lähtöajat. Ehei. Repa neuvoi minua ystävällisesti ensin ajamaan palvelulinjalla w noin 150 metrin matkan tk:n pysäkiltä koulun pysäkille, jossa voisin vaihtaa bussiin z. Bussilla z voisin sitten huristella matkaan, sen terveyskeskuksen pysäkin kautta ihan Keskustorille saakka.

Herääkö sinussakin epäilys? Onko Repa Reittiopas vain lumetta? Kulissi, joka on rakennettu, jotta me uskoisimme että se on joku atk-järjestelmä joka ne reitit meille ehdottaa. Mitä jos ne reittiohjeet sinne oikeasti syöttääkin kysely kerrallaan joku liikennelaitoksen pahankurinen pienipalkkainen reittineuvoja, joka hihittelee työkavereilleen voidessaan joskus hankaloittaa jonkun satunnaisen matkaajan elämää?

Näin keskiviikkona voin kertoa, että ei kannata olla millänsäkään jos maanantaina on Päivä Jolloin Kaikki Menee Pieleen. Tuollaisena maanantaina ei vastoinkäymisistä pidä lannistua. Ei edes vaikka olisi juuri soittanut sen Erittäin Tärkeän Puhelun, jossa piti vakuuttaa olevansa tyyni, tehokas ja ammattimainen, ja päivän teeman mukaan olisi onnistunut kuulostamaan Duracell-pupulta, joka on nauttinut liikaa energiajuomaa. Asiat järjestyvät kaikesta huolimatta. Ainakin jos on parantanut maanantaina karmaansa päättämällä oppia tuosta kokemuksesta. Keskiviikkona kaikki on jo paremmin.

Siiveniskujen Minttu kirjoitti tänään erittäin osuvasti Energiaimureista. Uskon, että jokainen meistä on elämänsä jossain vaiheessa törmännyt tuohon ihmistyyppiin. Kyse siis ei todellakaan ole ihmisistä jossakin elämän hetkellisessä kriisitilanteessa, vaan kroonisista roikkujista. Takertujista, joilla ei koskaan ole mikään hyvin ja jotka ripustautuvat sinuun ja syövät kaiken energiasi. He vaativat tukeasi jatkuvasti. He valittavat vaikka heillä olisi oikeasti hyvä ja tavallinen elämä. Mikään ei riitä heille. He vaativat sinulta vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin niitä ei ole. He loukkaantuvat jos olet väsynyt tai allapäin, koska se huonontaa suoritustasi heidän pönkittäjänään. Koko maailma yleensä pyörii vain heidän ympärillään. Muut ihmiset ovat olemassa vain heitä varten tai heitä vastaan.

Miten heihin sitten pitäisi suhtautua? Miksi se osapuoli, jonka energiat syödään, tuntee syyllisyyttä jos ei anna käyttää itseään rajattomasti, jos ei anna toisen kävellä sielunsa yli mennen tullen? Missä menee se raja jolloin ei enää tarvitse yrittää, auttaa ja tukea?

Minulla se meni siinä pisteessä, jossa minun piti valita joko minut tai ystävyytemme. Tiesin, että omien rajojeni asettaminen merkitsi lopullista ystävyyssuhteen päättymistä. Minun oli kuitenkin asetettava ne, muuten olisin hajonnut, minut olisi imetty loppuun. "Ystäväni" koki sen petturuutena. Surullista.

Tilasin Asuntomessuilla Heinolassa esittelijältä Kotivinkki-lehden. Se tuntui silloin aivan älyttömän hyvältä idealta. Sain kivan (sic!) kassin ja kaksi kesän numeroa heti mukaan, kaupan päälle. Tulimme lomalta kotiin ja koko juttu unohtui. Lehdet hautautuivat "Lukemattomien lehtien pinoon", joka on kuin musta aukko, yhtäkään niistä lukemattomista lehdistä ei muista enää sen jälkeen kun ne pinoon on nakannut.

Nyt viikolla ensimmäinen numero kolahti postilaatikkoon. Luin sen, ja toisen kesällä saamistani kaupanpäällisnumeroista, viikonloppuna ja ahdistuin (Mutta eihän se käy, ahdistuminen on varattu vain yhdelle Blogosfäärin persoonalle! -suom. huom.), siis hermostuin. Minä en ole Kotivinkki-ihminen.

Minulla ei ole lapsia, joten minä en vie heille jauhelihapannukakkua futiskentän laidalle ja leikkaa pannaria käteviksi annospaloiksi mukaan varaamillani keittiösaksilla vasta kentän reunalla. Minä en maalaa meille hauskoja tuoleja ja koristele niitä kivan erikoisesti erilaisin maalaustekniikoin. Minä en tee pikakohennusta yhteenkään huoneeseen kodissamme, en shabloonamaalauksella, enkä maalaamalla vastaväreillä energista tunnelmaa. Enkä myöskään aio palmikoida meille kynnykselle mattoa somistamaan sisääntuloa. Minun on myös vaikea nähdä itseni askartelemassa valaisinta paperinarusta tai sävyttämässä maakuuhuonettamme yhtenäiseksi mansikkajäätelön vivahteisiin.

Lehden ajatusmaailma tuntuu vieraalta ja hermostuttavalta. Minä en ole sellainen kodin hengetär (vaikka joskus haluaisinkin niin kuvitella), puuhakas perheenemäntä, supernainen, joka ilman effortin häivääkään laittaa ruoat, hoitaa kodin, uudistaa sisustuksen kivoilla pikku ideoilla, askartelee ja touhuaa. Onneksi. Pelkkä ajatuskin hengästyttää.

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että lehdessä on myös normaalimpia artikkeleita tyyliin 10 syytä matkustaa Dubaihin tai miten käsitellä perheen lemmikkiä kun vauva tulee kotiin. Varmaan ihan kivoja ja ajankohtaisia juttuja jollekin, mutta ei minulle.

Digi digi diigii kame kame kaameeraa raa raa raa. Digikaameeraa mera meeraa mee digi diigii dii!!!!!!!!!!!!!!!
Ostin eilen digikameran. Enkä mitä tahansa digikameraa vaan sen mielestäni parhaan mahdollisen. Minulla ei ole koskaan ennen ollut digikameraa. Se Ranskasta hypermarketista ostettu tavallinenkin on ollut jo pari vuotta kummallisesti rikki. Miehen videokameraa olen saanut tosin lainata ja sillä on ollut hyvä ottaa myös stillkuvia. Mutta nyt minulla on ihan oma digikamera!

Mies sanoi, että hymyilin koko illan.