Minä pidän kovasti pupuista.

Iso Pupu, joka kävi ensin keväällä syömässä kaikki krookuksemme, jatkoi kesällä vierailujaan nauttien kohtuullisen säännöllisesti tasapainoisen ja monipuolisen aterian apilaa, angervoa ja liljaa. Sitten se pyöräytti neljä poikasta naapurin kukkapenkkiin.

Ison Pupun hoitaessa jälkikasvuaan ja siirrellessä sitä Turvallisempiin Paikkoihin, pihallemme ilmestyi Keskikokoinen Pupu jatkamaan apilan ja angervon niittämistä. Hyvin näytti maistuvan. Aloimme leikata nurmikkoa niin, että jätimme tahallamme purtavaa aidan viereen ja kivien ympärille.

Sitten tuli kaksi arkaakin arempaa Pikku Pupua, jotka säntäilivät pitkin pihaa säikkyen milloin mitäkin käpyä tai tuulenpuuskaa. Pelästyivätkö oikeasti vai oliko kyseessä riehuleikki, en tiedä. Hauskalta näytti.

Istutin eilen lisää kukkasipuleita. Tällä kertaa helmihyasinttejä, ne kun eivät näytä maistuvan hyvälle. Olen tosin harkinnut heinän säilömistä talvea varten. Eihän pupuille tule nälkä, kylmä ja kurjuus?!

Tampereen kaupungin liikennelaitoksen reittiopas on jostakin täysin käsittämättömästä syystä nimetty Repa Reittioppaaksi. Palvelu on erittäin kätevä, etenkin sellaiselle jonka kaupunkituntemus on vajavainen. Pelkän lähtöpaikan, saapumispaikan ja ajankohdan syöttämällä saa mitä mainioimpia reittiehdotuksia. Yleensä.

Joskus Repa Reittiopas on nimittäin varsin vitsikkäällä tuulella. Halusin päästä eräänä päivänä kotoani Keskustorille, tuolle aukiolle, jolla kaikki bussit Tampereella pysähtyvät. Syötin lähtö_pysäkin_ ja saapumiskohteen sekä lähtöaikani. Repa Reittiopas tuumi hetken ja päätti tarjota pelkkää reittisuunnitelmaa kokonaisvaltaisemman ratkaisun ja ottaa huomioon myös hyötyliikuntatarpeeni. Se ehdotti, että kävelisin ensin lähtöpysäkiltäni (jossa bussi x pysähtyy) reippaasti noin 1,5 km kohti itää, tuon samaisen bussin x kuudennelle pysäkille ja hyppäisin vasta siellä kyytiin. Bussilla x huristelisin sitten noin seitsemän kilometrin matkan ja jäisin pois yhtä pysäkkiä liian aikaisin. Viimeisen pysäkinvälin, noin 300 metriä, voisinkin taas reippailla.

Toisinaan Repa Reittiopas myös yrittää päteä. Paras viritys mielestäni tuli etsiessäni lähtöaikoja busseille z ja y, tällä kertaa terveyskeskukselta Keskustorille. Tiesin, että bussit z ja y pysähtyvät tk:n pysäkillä, joten annoin sen lähtöpysäkiksi Repalle. Odotin saavani tulokseksi bussien z ja y pysäkkikohtaiset lähtöajat. Ehei. Repa neuvoi minua ystävällisesti ensin ajamaan palvelulinjalla w noin 150 metrin matkan tk:n pysäkiltä koulun pysäkille, jossa voisin vaihtaa bussiin z. Bussilla z voisin sitten huristella matkaan, sen terveyskeskuksen pysäkin kautta ihan Keskustorille saakka.

Herääkö sinussakin epäilys? Onko Repa Reittiopas vain lumetta? Kulissi, joka on rakennettu, jotta me uskoisimme että se on joku atk-järjestelmä joka ne reitit meille ehdottaa. Mitä jos ne reittiohjeet sinne oikeasti syöttääkin kysely kerrallaan joku liikennelaitoksen pahankurinen pienipalkkainen reittineuvoja, joka hihittelee työkavereilleen voidessaan joskus hankaloittaa jonkun satunnaisen matkaajan elämää?

Näin keskiviikkona voin kertoa, että ei kannata olla millänsäkään jos maanantaina on Päivä Jolloin Kaikki Menee Pieleen. Tuollaisena maanantaina ei vastoinkäymisistä pidä lannistua. Ei edes vaikka olisi juuri soittanut sen Erittäin Tärkeän Puhelun, jossa piti vakuuttaa olevansa tyyni, tehokas ja ammattimainen, ja päivän teeman mukaan olisi onnistunut kuulostamaan Duracell-pupulta, joka on nauttinut liikaa energiajuomaa. Asiat järjestyvät kaikesta huolimatta. Ainakin jos on parantanut maanantaina karmaansa päättämällä oppia tuosta kokemuksesta. Keskiviikkona kaikki on jo paremmin.

Siiveniskujen Minttu kirjoitti tänään erittäin osuvasti Energiaimureista. Uskon, että jokainen meistä on elämänsä jossain vaiheessa törmännyt tuohon ihmistyyppiin. Kyse siis ei todellakaan ole ihmisistä jossakin elämän hetkellisessä kriisitilanteessa, vaan kroonisista roikkujista. Takertujista, joilla ei koskaan ole mikään hyvin ja jotka ripustautuvat sinuun ja syövät kaiken energiasi. He vaativat tukeasi jatkuvasti. He valittavat vaikka heillä olisi oikeasti hyvä ja tavallinen elämä. Mikään ei riitä heille. He vaativat sinulta vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin niitä ei ole. He loukkaantuvat jos olet väsynyt tai allapäin, koska se huonontaa suoritustasi heidän pönkittäjänään. Koko maailma yleensä pyörii vain heidän ympärillään. Muut ihmiset ovat olemassa vain heitä varten tai heitä vastaan.

Miten heihin sitten pitäisi suhtautua? Miksi se osapuoli, jonka energiat syödään, tuntee syyllisyyttä jos ei anna käyttää itseään rajattomasti, jos ei anna toisen kävellä sielunsa yli mennen tullen? Missä menee se raja jolloin ei enää tarvitse yrittää, auttaa ja tukea?

Minulla se meni siinä pisteessä, jossa minun piti valita joko minut tai ystävyytemme. Tiesin, että omien rajojeni asettaminen merkitsi lopullista ystävyyssuhteen päättymistä. Minun oli kuitenkin asetettava ne, muuten olisin hajonnut, minut olisi imetty loppuun. "Ystäväni" koki sen petturuutena. Surullista.

Tilasin Asuntomessuilla Heinolassa esittelijältä Kotivinkki-lehden. Se tuntui silloin aivan älyttömän hyvältä idealta. Sain kivan (sic!) kassin ja kaksi kesän numeroa heti mukaan, kaupan päälle. Tulimme lomalta kotiin ja koko juttu unohtui. Lehdet hautautuivat "Lukemattomien lehtien pinoon", joka on kuin musta aukko, yhtäkään niistä lukemattomista lehdistä ei muista enää sen jälkeen kun ne pinoon on nakannut.

Nyt viikolla ensimmäinen numero kolahti postilaatikkoon. Luin sen, ja toisen kesällä saamistani kaupanpäällisnumeroista, viikonloppuna ja ahdistuin (Mutta eihän se käy, ahdistuminen on varattu vain yhdelle Blogosfäärin persoonalle! -suom. huom.), siis hermostuin. Minä en ole Kotivinkki-ihminen.

Minulla ei ole lapsia, joten minä en vie heille jauhelihapannukakkua futiskentän laidalle ja leikkaa pannaria käteviksi annospaloiksi mukaan varaamillani keittiösaksilla vasta kentän reunalla. Minä en maalaa meille hauskoja tuoleja ja koristele niitä kivan erikoisesti erilaisin maalaustekniikoin. Minä en tee pikakohennusta yhteenkään huoneeseen kodissamme, en shabloonamaalauksella, enkä maalaamalla vastaväreillä energista tunnelmaa. Enkä myöskään aio palmikoida meille kynnykselle mattoa somistamaan sisääntuloa. Minun on myös vaikea nähdä itseni askartelemassa valaisinta paperinarusta tai sävyttämässä maakuuhuonettamme yhtenäiseksi mansikkajäätelön vivahteisiin.

Lehden ajatusmaailma tuntuu vieraalta ja hermostuttavalta. Minä en ole sellainen kodin hengetär (vaikka joskus haluaisinkin niin kuvitella), puuhakas perheenemäntä, supernainen, joka ilman effortin häivääkään laittaa ruoat, hoitaa kodin, uudistaa sisustuksen kivoilla pikku ideoilla, askartelee ja touhuaa. Onneksi. Pelkkä ajatuskin hengästyttää.

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että lehdessä on myös normaalimpia artikkeleita tyyliin 10 syytä matkustaa Dubaihin tai miten käsitellä perheen lemmikkiä kun vauva tulee kotiin. Varmaan ihan kivoja ja ajankohtaisia juttuja jollekin, mutta ei minulle.

Digi digi diigii kame kame kaameeraa raa raa raa. Digikaameeraa mera meeraa mee digi diigii dii!!!!!!!!!!!!!!!
Ostin eilen digikameran. Enkä mitä tahansa digikameraa vaan sen mielestäni parhaan mahdollisen. Minulla ei ole koskaan ennen ollut digikameraa. Se Ranskasta hypermarketista ostettu tavallinenkin on ollut jo pari vuotta kummallisesti rikki. Miehen videokameraa olen saanut tosin lainata ja sillä on ollut hyvä ottaa myös stillkuvia. Mutta nyt minulla on ihan oma digikamera!

Mies sanoi, että hymyilin koko illan.

Migreeni on viheliäinen vaiva. Särky on hirvittävää, minulla se jyskyttää silmän takana. Kaikki äänet kuulostavat satakertaisilta, vihlovat korvia ja takovat päätä lekan lailla. Jokainen valonvälkähdys tuntuu porautuvan silmän läpi aivoihin miekan tapaan. Kipu vasaroi pään toisella puolella. Lääkkeet joskus auttavat, joskus eivät. Parhaimmassakin tapauksessa vaikutusta pitää odottaa vähintään tunti tai kaksi. Joskus harvoin migreeni menee heti kerralla pois, usein kipu jää vain hieman hillitympänä väijymään ja pamahtaa uudelleen päälle heti sopivan tilaisuuden tullen. Joskus särky on läsnä useamman vuorokauden, välillä kovempana, välillä hennompana.

Migreenissä olo on tokkurainen. Väsyttää. Luulin aluksi, että se johtuu lääkkeistä. Osittain ehkä niistäkin, mutta osittain migreenistä itsestään. Tuntuu myös ihan hiukan siltä kuin unissa, joissa yrittää juosta muttei pysty. Liikkeet ovat hieman tavallista hitaampia ja puheeseen pitää vähän keskittyä. Kirjoittaessa saattavat kirjaimet mennä kummalliseen järjestykseen. Keskittyminen on hankalaa, jopa ajattelu sattuu. Merkillisintä migreenissä ovat näköhäiriöt. On vinkeää yrittää tehdä vaikkapa Excel-taulukkoa, kun näkökentässä leijuvat mustat pallot peittävät osan taulukon soluista, niin että ei näe mitä niissä lukee. Joillakin esiintyy myös sahalaitoja, toisilla tunneleita.

Eniten minua nyppivät ihmiset jotka sanovat, että päänsärkyyn ei tarvitse särkylääkettä, reippailu raittiissa ulkoilmassa riittää. He eivät ole koskaan kokeneet migreeniä. Migreenisärky on niin kovaa, että jo ihan paikallaan oleminen ja hengittäminen on tuskallista. Ajatus siitä, että lähtisi ulos reippailemaan on migreenipotilaalla ihan yhtä kaukana kuin sellaisella ihmisellä, jolla on avomurtuma sääressä.

Migreeni on perinnöllinen juttu. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin opin tuntemaan "oman" migreenini. Vihollisen tunteminen auttaa vastahyökkäyksessä. On paljon, johon itse pystyn vaikuttamaan. En esimerkiksi milloinkaan jätä väliin aamiaista tai lounasta. Hormonaalisen migreenin vähentämiseksi olen tehnyt virityksen, jonka avulla noita "migreeniviikkoja" tulee harvemmin. Ja kun minun pitää valita a) olenko mukana pitämässä hauskaa koko juhlien ajan, juoden mehua/vettä/colaa vai b) juonko lasin viiniä/olutta/mitä tahansa alkoholipitoista juomaa ja lähden kotiin tunnin kuluttua potemaan hirveää migreeniä, ei valinta ole vaikea. Minusta juhlat ovat mukavia.

Luulin, että Diili on se syvin pohja, johon tosi-tv voi vajota. Väärin. Se on vasta alkua. Luin eilisestä Husiksesta Los Angelesilaisesta tv-kanavasta, jonka tosi-tv "Gana la Verde" eli "Voita vihreä" on saavuttanut lyhyessä ajassa miljoona katsojaa. Tuossa laatuohjelmassa kilpaillaan Green cardista, voittaja ei kuitenkaan suinkaan saa tuota himottua työ- ja oleskelulupaa, vaan hän saa vuoden ajan käyttää maahanmuuttokysymyksiin erikoistuneen juristin palveluja. Kiva. Tehtävät, joita kilpailijat suorittavat jättävät minut sanattomaksi: he mm. hyppäävät moottoritiellä rekasta toiseen, makaavat ruumisarkussa rottien joukossa ja syövät madoilla täytettyjä tacoja.

Miten pitkälle ihmisiä voi nöyryyttää tosi-tv:n voimalla? Kuinka kauan löytyy aina joku, joka haluaa saada kuuluisuutta ja päästä tv-ruutuun hinnalla millä hyvänsä? Kuinka kauan tv-yhtiöt keksivät lisää "unelmia", joita voi hyödyntää ja riistää? Kuinka kauan ihmiset suostuvat katsomaan ja sietämään olohuoneissaan tuota kaikkea roskaa?

Tehdäänkö seuraavaksi Suomessa tosi-tv vaikkapa leikkausjonossa olevista kaihipotilaista, jotka suorittavat kaikenlaisia haastavia ja hauskoja pikku tehtäviä. Hehän voisivat vaikka istua muurahaispesässä, hypätä basehypyn Meilahden sairaalan ylimmästä kerroksesta ja uittaa tukkeja. Voittaja pääsisi laserkirurgiseen leikkaukseen yksityissairaalaan?

Minua yököttää.

Jokaisella hieman pidemmällä lomalla minut valtaa tarve luoda tai askarrella jotain. Luomistani rajoittaa se tosiseikka, että piirrustus- ja maalaustaitoni on olematon. En osaa piirtää edes tikku-ukkoa niin, että joku ymmärtäisi sen olevan sellainen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen voi luoda oman taitonsa rajoissa. Kun maalaamisesta on kyse, kukat sekä abstraktit ja geometriset kuviot ovat kohtuullisen helppoja. Taitoni puutteellisuuden korvaa se into, jolla jokaiseen projektiin heittäydyn.

Toissa kesänä ostin vesiliukoiset posliini-/lasivärit ja koristelin meille naivistiset murokulhot. Eräällä joululomalla hankin kalvovärit ja tein ikkunakoristeen. Useana pääsiäisenä olen maalannut pääsiäismunia. Tänä kesänä tein lasipurkeista ja rautalangasta lyhtyjä ja koristelin ne lasiväreilläni.

Tämän kesän lasipurkkilyhtyprojektiani varten tarvitsin sopivan kokoisia lasipurkkeja. Ostin siis kaupasta pari hedelmäsosetta sisältävää Bona-purkkia. Hedelmäsose kuulosti herkulliselta. Lusikoidessani sosetta suuhuni hämmennyin. Sose oli kummallisen hyytelömäistä, ei lainkaan sellaista mitä tulee kun itse soseuttaa hedelmiä. Tutkin hetken sisällysluetteloa ja totesin syöväni päärynä-manogososeen lisäksi myös riisitärkkelystä, pektiiniä ja kaliumsitraattia. Kiva! Luulenpa, että jos minulla olisi lapsi, harkitsisin vakavasti hedelmäsoseen tekemistä itse. Ja minä kun naiivina luulin, että lastenruoat pyritään tekemään ilman kaiken maailman turhia lisäaineita.

Meillä on olohuoneessa jalkalamppu, joka valaisee ylöspäin. Se antaa kaunista, epäsuoraa valoa ja käytämme sitä paljon enemmän kuin kattolamppua. Kesällä tuo jalkalamppu meni rikki. Siihen ei enää tullut valoa ja samalla myös liukukytkimessä oleva led-merkkivalo pimeni. Olimme ostaneet valaisimen vain reilua vuotta aiemmin ja meitä harmitti.

Olin sitä mieltä, että jalkalampun tulee kestää normaalissa käytössä huomattavasti kauemmin kuin vuoden. Otin kuitin ja lampun kokoamisohjeen mukaani Citymarkettiin, josta lampun olimme ostaneet. Itse valaisinta en lähtenyt sinne raahaamaan, se on pidempi kuin minä ja siis erittäin hankala kuljettaa. Osiin en myöskään halunnut sitä vielä siinä vaiheessa ruveta purkamaan. Citymarketissa pohdittiin asiaa osastopäällikkötasolla, soitettiin jonnekin ja luvattiin, että meille toimitetaan uusi liukukytkin rikkoutuneen tilalle. He ottivat ylös yhteystietoni ja olin iloinen. Tätä se on se ystävällinen asiakaspalvelu!

Päivää myöhemmin minulle soitettiin Helsingistä, pääkonttorista. Ääni puhelimessa pyysi minua kertomaan miten valaisin on rikki. Selitin kaiken liukukytkimestä, ledistä ja siitä miten pistorasiakin on testattu ja todettu toimivaksi. Ääni sanoi, että led on vain merkkivalo ja että se ei siis millään tavoin vaikuta liukukytkimen toimintaan. Vastasin, että en valita siitä, että led ei pala, vaan siitä, että lamppu ei toimi lainkaan ja oletan siis ledin palamattomuuden viittaavan siihen, että koko liukukytkinrasia on rikki. Ääni kysyi minulta olenko vaihtanut lamppua valaisimeen. Kerroin, että olimme vaihtaneet lampun pari kuukautta ennen kuin valaisin hajosi. Edellinen lamppu kesti noin vuoden, joten lampun palamisestakaan ei voi olla kysymys. Minua alkoi ärsyttää. Miksi tuo ihminen ei voinut uskoa, että valaisin on rikki? Selitin uudelleen, että liukukytkimessä täytyy olla vikaa, kun lamppu ei syty ja ledikään ei pala. Taas minulle kerrottiin, että se led on vain merkkivalo ja sen pimeneminen ei vaikuta lampun toimintaan. Tunsin oloni jotenkin voimattomaksi. Miten saisin perille sanomani: "Liukukytkin on hajalla, sen osoittaa merkkivalon pimeys. Valaisin ei toimi, se ei mene päälle!"

Ääni puhelimessa kertoi minulle, että valaisimeen ei enää saa osia ja etenkin se pyytämäni osa on mahdoton toimittaa. Lisäksi hän totesi valaisimen olevan jo yli vuoden vanha. Hän tiedusteli minulta taas olenko kokeillut vaihtaa lamppua sen jälkeen kun valaisin pimeni. Sanoin, että en, sillä se oli tehty juuri paria kuukautta aikaisemmin. Kysyin onko hänen mielestään kohtuullista, että valaisin kestää vain hiukan toista vuotta. Tiedustelin myös onko minun tästä vedettävä se johtopäätös, että en jatkossa voi ostaa heiltä mitään huonekaluja tai muita kestotavaroita ala-arvoisen laadun vuoksi. Hän vastasi, että kyseisiä valaisimia on myyty tuhansia ja tämä on ainoa valitus, joka niistä on tullut. Ahaa, sanoin, teillä on siis laatutavaraa, mutta ne kuluttajat, jotka sattuvat saamaan maanantaikappaleen, jätätte siis aivan oman onnensa nojaan. Nyt olin jo todella vihainen.

Ääni puhelimessa sanoi, että hän lähettää minulle postissa kaksi lamppua, joita minun tulee kokeilla valaisimeen. Jos se sittenkin olisi vain rikkinäinen lamppu. Jos siinä liukukytkimessä ei olisikaan mitään vikaa. Ensimmäinen erä päättyi tasapeliin. Minä annoin periksi ja lupasin kokeilla. Se antaisi minulle aikaa kerätä voimia seuraavaan erään. Sillä minähän tiesin, että se liukukytkin oli hajalla ja että lampun vaihtaminen ei siis auttaisi pätkääkään.

Lamppujen odotusajan käytin hyödyllisesti. Mies etsi netistä linkkejä kuluttajavirastoon ja kuntien kuluttaja-asiamiehiin ja perehdyimme yhdessä kuluttajan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Luin myös Finlexistä koko Kuluttajansuojalain.

Lamput tulivat tänään. Naureskelimme Miehen kanssa pakettia avatessamme ja sanoimme toisillemme, että kai se nyt on pakko kokeilla. Voidaan sitten soittaa ja sanoa, että testattu on ja aloittaa toinen erä. Vaihdoimme toisen saamistamme uusista lampuista valaisimeen ja laitoimme töpselin seinään. Valaisin toimi! Jopa led-merkkivalo paloi taas!

Nyt minun täytyy enää soittaa sinne Helsinkiin pääkonttoriin ja sanoa, että ei siinä liukukytkimessä sitten ollutkaan mitään vikaa. Että se olikin vain palanut lamppu.

Kävimme eilen Heinolassa asuntomessuilla. Olin ostanut etukäteen lehden, jossa oli kaikkien talojen pohjapiirrokset arkkitehdin kommentoimina. Lueskelin lehteä viikonloppuna ja ehdotin Miehelle, että menisimme sitten messuilla ihan ensin katsomaan kaikkein mielenkiintoisimmat talot, jotta varmasti jaksaisimme hieman keskittyä niihin. Päätimme siis suunnata heti aluksi messualueen keskellä sijaitseviin taloihin 33, 34, 28 ja 23.

Saavuimme messuille ennen puoltapäivää. Heti astuttuamme portista sisään kohtasimme tomeran messutytön, joka ohjasi ihmislaumaa Messureitille. Laumauduimme kahdeksi sekunniksi. Muutaman askeleen ja yhden ajatuksen kuluttua ymmärsimme, että meitä johdatetaan väkisin katsomaan taloja numerojärjestyksessä. Katsoimme ympärillemme ja totesimme, että kävelemällä hieman eri suuntaan kuin muut, Messutoimiston ja Muksulan ohitse menevää kulkuväylää, pääsemme kätevästi keskelle messualuetta, juuri sinne minne olimme suunnitelleetkin. Meidän piti vain ohittaa karjalaumaa ajava tomera messutyttö, joka oli saanut Tehtävän.

Kävellessämme kohti Messutoimistoa messutyttö kysyi erittäin vaativaan sävyyn voiko hän auttaa meitä. Kerroimme, että ajattelimme kävellä tästä keskelle messualuetta. Se ei käynyt. Meidän piti mennä kiltisti Messureitille ja seurata sitä ja katsoa talot numerojärjestyksessä. Sanoin, että emme halua tehdä niin. Hän vaati meitä edelleen palaamaan Messureitille, josta saisimme alueesta hyvän kokonaiskuvan. Mies sanoi, että emme haluneet Messureitille, vaan halusimme päästä katsomaan taloja nro 33, 34, 28 ja 23. Tyttö sanoi, että Messutoimiston ja Muksulan ohi kulkevaa kävelytietä ei saa mennä, vaan meidän tulee noudattaa Messureittiä. Samaan aikaan hän edelleen jatkoi karjalauman ohjaamista erinomaisella tarmokkuudella. Minä olisin jo saattanut luovuttaa, mutta Mies ei. Hän jatkoi neuvotteluja Tehtävän saaneet messutytön kanssa ja ilmoitti, että hän ei aio kiertää turhan takia hirveää matkaa. Lopulta messutyttö lannistui ja saimme poiketa Messureitiltä.

Minä ymmärrän messutyttöä. Hän oli siellä töissä ja hän oli saanut Tehtävän. Hän osoitti kunnioitettavaa sinnikkyyttä ja tarmoa Tehtävän suorittamisessa. Sitä henkilöä, joka Tehtävän oli antanut, en ymmärrä. En yksinkertaisesti voi käsittää mitä järkeä on saada kaikki ihmiset kiertämään ne talot samassa järjestyksessä. Mikä on se kollektiivisuuden vaatimus, joka vaatii ihmisten sumputtamisen laumaan, joka velloo ja jonottaa talosta taloon? Suurin osa messuvieraista saapuu aamupäivällä. Jos he kaikki kulkevat samaa Messureittiä ja katsovat samat talot samassa järjestyksessä, niin on selvää, että Messureitin alkupään taloissa ei iltapäivällä ole ketään ja päinvastoin.

Ehkä Mies ja minä olemme hankalia messukävijöitä. Me kun emme suostu olemaan ajattelematta, olemaan muodostamatta omia reittejä ja suunnitelmia. Tekeekö se meistä asuntomessujen rebellejä?

Viime kesänä havaitsin puutarhassa, että karviaispensaat ja juhannusruusu tarvitsevat tukea. Päätin siis tehdä tukikehokot.

Menimme Miehen kanssa sellaiseen paikkaan, josta saa ostaa puutavaraa. Minun vaatimusestamme ostimme listaa. En halunnut, että pensastuista tulee tikkuja sormiin, ne täytyi siis rakentaa höylätystä puusta. Halusin myös pensastukien olevan sirot, joten listan tuli myös olla kohtalaisen ohutta. Löysimme etsimäni. Olin ottanut etukäteen mittoja pensaista ja sahasimme listat oikean pituisiksi, sillä tavalla ne oli myös huomattavasti helpompi kuljettaa kotiin.

Listat täytyi maalata, sillä en halunnut, että tukikehikot irvokkaasti paistaisivat pensaista, vaan halusin sävyttää ne pensaiden runkojen värisiksi. Menimme siis ostamaan maalia tai puunsuoja-ainetta tai jotain. Rautakaupassa myyjä suositteli erästä sanoen sen soveltuvan erittäin hyvin puutarhakalusteiden suojaamiseen. Mies sanoi, että sen tyyppiseen käyttöön sitä etsimmekin. Myöhemmin hän kertoi minulle, että ei todellakaan ollut kehdannut sanoa myyjälle, että aioimme maalata pensaiden tukikeppejä. Etenkään sen jälkeen kun olin valinnut oikeaa sävyä vähintään vartin.

Kotona Mies ystävällisesti teroitti kirveellä maahanpainettavien keppien päät. Minä maalasin tikut oikean sävyisiksi. Sitten oli aika rakentaa ne kehikot. Olin tehnyt huolellisen suunnitelman siitä, miten naulaan rimat kehikoksi niin että siitä tulee kaunis kokonaisuus. Olin katsellut joitakin tukikehikoita muissa puutarhoissa ja nähnyt varoittavia esimerkkejä siitä miten naulataan tikut ikäänkuin sikinsokin sekaisin. Meidän tukikehikoistamme tulisi symmetriset ja tasapainoiset.

Aloin kokoamistyön. Ensimmäinen suunnitelmani oli täysi susi. Tikut eivät pysyneet yhdessä. Tein toisen suunnitelman. Edelleen sama ongelma. Kun olin naulaamassa toista kohtaa, ensimmäinen irtosi. En lannistunut. Tein kolmannen suunnitelman, vaihdoin naulat erilaisiin. Lopulta, noin kahdenkymmenen erilaisen yrityksen ja kokeilun jälkeen, minun oli todettava, että en koskaan saisi tikkuja yhteen naulaamalla. Ruuvit eivät myöskään tulleet kysymykseen, koska ne olisivat halkaisseet ne sirot, ohuet listat. Ymmärsin, että listoista ei koskaan saisi koottua tukikehikoita. Kasasin pettyneenä tikut syliini ja vein ne itku kurkussa varastoon ja jätin ne sinne koko talveksi.

Tänä keväänä kaivoin tikut esiin varastosta. Käytin ne maahanpainettavat osat ja korvasin ne naulattavat vaakakepit eräänlaisella narulla. Nyt meidän pensaillamme on vihdoin tukekehikot, vaikka ei ihan niin hienot kuin niistä alkuperäisistä olisi tullut jos se suunnitelma olisi ollut toteuttamiskelpoinen.

Nyt on sitten minustakin tullut käännynnäinen. Lopetin tällä viikolla IE:n käyttämisen ja siirryin Mozillan Firefoxiin.

Olin miettinyt asiaa jo pitkään, aina Kalamukin kampanjasta lähtien. Pinserin Samin kirjoitus kesäkuun lopussa lisäsi vettä myllyyn. Viimeinen niitti oli tällä viikolla sattunut tapaus, vaikka en edes ole varma johtuiko se käyttämästäni selaimesta. Kesken mitä intensiivisimmän surffailuni netissä, näyttöni päätti järjestää diskon, ja koneeni sekosi. Siis ihan totaalisekosi. En tiennyt, että näyttö voi villkua sillä tavalla. Puuttui vain korviin kantautuva Village People ja diskopallo katosta. Suhteeni koneisiin on mitä merkillisin, joten luulin, että olen jo nähnyt kaikki mahdolliset sekoamistavat, mutta tämä oli suurempaa kuin koskaan. IT-ummikkona päättelin, että kaikki aiheutuu IE:stä, sillä se oli ainoa auki oleva juttu.

Nyt olen täysin ihastunut Tulikettuuni. Erityisesti siihen osoitelaatikon vieressä olevaan Googletus-laatikkoon.

Maanantaina aloimme suunnitella kesälomaamme. Sen vuoksi Naamioiden takana olevan kirjoittajan runo syksyn enteistä eilen tiistaina oli mielestäni aivan väärin ajoitettu, vaikka se niin kovin kaunis olikin. Nythän se kesä vasta alkaa!

Maantiedon tunneilla koulussa yritin kyllä kovasti seurata opetusta ja painaa mieleeni paikkoja ja kaupunkeja. Se ei vain jostain syystä onnistunut. Erityisesti Suomen maantieto tuottaa minulle edelleen tuskaa. Senpä vuoksi kesälomasuunnitelmia tehdessämme tarvitsin ehdottomasti avukseni kartan, jotta löytäisin mielenkiintoisia paikkoja ja kohtuullisia yöpymismahdollisuuksia muutaman suunnitelemamme pääkohteen lähistöltä. Löytämiäni kaupunkeja sitten naputtelin Googleen ja Matkailijaan.

Apuvälineenä minulla ei ollutkaan mikä tahansa kartta, vaan Peruskartasto, tuo jokaisen peruskoululaisen perusteos! Reittejä miettiessämme Mies ehdotti, että ajaisimme Kouvolan suunnalta Heinolaan asuntomessuille Jaalan kautta. Minusta ajatus oli kertakaikkisen huono. Kuusankoski - Jaala väli näytti olevan aivan hirvittävän pientä tietä. Matkahan kestäisi ikuisuuden. Mies ehdotti, että päättäisimme lopullisen reitin myöhemmin, katsottuamme vaihtoehtoja jostakin hieman enemmän ajantasalla olevasta kartasta. Tosiaan, olen saanut Peruskartaston ala-asteella. Vilkaisin etulehteä ja totesin, että Suomen sivut kartastossa ovat vuodelta 1972. Kenties tuon vuoden jälkeen on rakennettu muutama tie lisää ja paranneltukin useita. Ilmankos yhtään moottoritietä ei näkynyt ensi silmäyksellä.

Netistä luonnollisesti löytyi tuoreempi kartta ja reittihaku, joka ehdotti minulle aivan samaa reittiä kuin Mies. Kuusankoskelta Jaalan kautta Heinolaan, tosin uutta, vuoden 1972 jälkeen rakennettua tietä pitkin.

Minun täytyy alkaa antaa psykoterapiaa pyykeillemme.

Meillä on pesukone, joka ei ala lingota jos pyykit ovat epätasapainossa. On harmillista mennä koneen luo ohjelman loputtua aikomuksena nostaa pyykit kuivausrumpuun vain huomatakseen, että pesukone ei ole suostunut linkoamaan epästabiilia pyykkiä. Siinä ei auta muu kuin yrittää linkousta uudelleen, mikä on kurjaa jos on ajoittanut pyykinpesun ja kuivausrummutuksen siten, että sen juuri ja juuri ehtii tehdä ennen lähtöä johonkin paikkaan.

Osaako joku suositella pyykeillemme jotakin terapiamuotoa? Auttaako pyykin epätasapainoon paremmin väriterapia vai NLP? Miten saan pyykit visualisoimaan itsensä pesukoneen rumpuun harmooniseen tasapainoon?

No niin, nyt sekin on sitten todistettu. Kirjoitin eilen negatiivisen jutun siitä, miten minua nyppii kun naapurin vanha mies kävelee lenkillään meidän etupihamme läpi, ihan meidän ikkunoidemme alta. Täysin normaalissa järjestyksessä, kirjailtuani vuodatukseni loppuun, painoin ensin Preview-nappulaa tarkistaakseni kirjoituksen ja sitten Publish-nappulaa julkaistakseni sen. Kaikki tapahtui aivan niinkuin ennenkin, ihan normaalilla tavalla.

Blogini vain ei suostu julkaisemaan sitä juttua. Onko tässä vehkeessä joku negatiivisuussuodatin? Miksi kaikki muut saavat halutessaan kirjoittaa ikävistä asioista? Kyllä minullakin on siihen oikeus!

On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu. Joko se negatiivinen kirjoitus tukkii pahalla karmallaan koko blogini enkä saa mitään julkaistua ennen kuin poistan sen, tai sitten kenties blogini vain hyppää sen kirjoituksen yli ja julkaisee tämän jutun. Jäämme odottamaan.

Minä tiedän, että naapurin mies on vanha. Tiedän, että hän on asunut samassa asunnossa tämän rivitalon valmistumisesta lähtien, siis yli kolmekymmentä vuotta. Tiedän, että hän on juuri kotiutunut sairaalasta. Miksi minua sitten ärsyttää niin suunnattomasti, kun hän kulkee kävelylenkillänsä meidän etupihamme läpi, aivan ikkunoidemme alta, kiertääkseen talon päätyyn?

Olenko pikkumainen? Miksi minua nyppii aivan suunnattomasti? Siksi, että se on meidän etupihamme, meidän laatoituksemme ja meidän reviirimme. Ymmärtäisin, jos se olisi ainoa tie, tai edes oikotie, mutta kun se ei ole. Ilmeisesti reitti on vain vanha tapa siltä ajalta kun naapurin veli asui tässä asunnossa 10-15 vuotta sitten.

Yritän ymmärtää. Yritän sietää. Samaan aikaan pieni ääni sisälläni kysyy miksi minun pitäisi.

Täytyy yrittää viikonloppuna kehittää joku hienovarainen ratkaisu. Istuttaa kukkia eteen tai jotain.

Tänään tutustuin perinpohjaisesti pesukoneen nukkasihtiin ja erityisesti sen oikeaoppiseen takaisinasentamiseen puhdistuksen jälkeen.

Tiesittekö, että jos nukkasihdin asentaa takaisin väärin, vesi ei pysy pesukoneessa. Vesi itse asiassa virtaa melkoisella vauhdilla seinässä olevasta vedenottoliitännästä, pesukoneen läpi, nukkasihdin kautta lattialle.

Nyt tiedän nukkasihdistä ja sen tiivisteestä kaiken. Tiedän myös, että kun alkaa pestä pyykkiä heti sihdin puhdistamisen jälkeen, etenkin jos vähän on epävarma siitä saiko sen sihdin hyvin takaisin paikoilleen, ei kannata vain laittaa konetta päälle ja mennä puoleksi tunniksi muualle ja palata sitten tarkistamaan, että homma toimii.

Pesuhuoneen lattia on hyvin siisti. Se on huolella pesty. Pyykinpesuaineella.

Minun mielestäni sää ei ole este, vaan puutteelliset varusteet. Näinkin sateisena kesänä on helpottavaa, että sattuu ajattelemaan näin. Muuten saattaisi moni juttu jäädä tekemättä ja kokematta.

Erityisesti nautin puutarhatöiden tekemisestä sateella. Luulen, että sillä on jotain tekemistä heinäallergiani kanssa. Esim. juhannuspäivänä olin ulkona pihallamme kaatosateessa ja pesin puutarhakalusteet ja perkasin kukkapenkin. Sadetakissa, sadehousuissa ja kumisaappaissa se oli ihan hauskaa puuhaa. Veden solina kuulosti kivalta, eikä siitepölyä lentänyt nenään vaikka kuinka pöyhi. Hyttysiäkin oli tavallista vähemmän. Tosin heti kun siirryin lähelle seinää, lensi yksi itikka huppuni sisään, ja arvatkaa kuinka vaikeaa sitä oli yrittää hutkia, kun käsineet olivat ihan sellaisessa märässä multamössössä.

Välillä unohdan, että on ihmisiä, jotka eivät koe sadetta samalla tavalla kuin minä. Olimme Miehen kanssa eräänä viikonloppuna kylässä yhdellä mökillä. Lauantai-illaksi oli suunniteltu grillaamista ja eväät hankittu sen mukaisesti. Sinä lauantaina satoi, mutta Mies ja minä emme edes ajatelleet sen estävän grillausta. Olimme ainoita. Ihmettelin, sillä eihän kyseessä ollut mikään kaatosade, joka olisi huuhtonut pihvit grillistä järveen. Ehdotin jopa sateenvarjon käyttämistä ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pitelijäksi. Se otettiin vastaan hyvänä vitsinä. En yrittänyt enempää. Söimme kaikki tavallista ruokaa. En vieläkään voi ymmärtää miksi siinä säässä ei muka olisi voinut grillata.

Minulla on taas polkupyörä.

Edellisen kerran minulla oli fillari Helsingissä. Se oli joskus 80-luvun alussa saamani kolmivaihteinen vaaleansininen Nopsa. Siinä 90-luvun puolivälissä lisävarustelin pyörääni tarakalle kiinnitettävällä korilla. Samoihin aikoihin myös valveuduin ja hankin pyöräilykypärän. Töölöstä oli kiva polkea Stockalle, shoppaaminen tosin oli hieman rajoittunutta fillarikypärää ja sitä koria raahatessa. Ajelin mielelläni myös Seurasaareen, Cafe Tamminiemeen, syömään maailman suurimpia korvapuusteja ihanan vaniliakermavaahdon kanssa. Teetäkin sai juoda niin monta kuppia kun jaksoi.

Cafe Tamminiemessä olin myös Miehen kanssa ekoilla virallisilla treffeillämme. Puolitimme korvapuustin ja pullasta löytyi peukalonpään kokoinen kivi. Täysin tavoiltani poiketen en nostanut asiasta meteliä, siirsin vain kiven zenmäisen tyynenä lautasen reunalle ja kehoitin ystäväpariskuntaamme varomaan mahdollisia muita kiviä. Missä muussa tilanteessa tahansa, vastaavanlaisen tapahtuman sattuessa, olisin vaatinut uuden pullan, selityksen siitä miten kiven on ylipäänsä ollut mahdollista joutua pullaan, johdon selvityksen siitä mihin toimenpiteisiin vastaavan tapahtuman estämiseksi on ryhdytty sekä hyvityksen pullan hinnasta.

No niin, takaisin siihen pyöräasiaan. Vaaleansininen Nopsani unohtui Töölössä muutamaksi talveksi ulos ja se ruostui. Edelleen ajelin sillä hyvillä mielin, koska minusta ruoste oli vain kosmeettinen haitta. Lisäksi minun ei tarvinnut olla kovinkaan huolestunut siitä, että pyöräni varastettaisiin, se kun ei ollut houkuttelevan näköinen. Päättelyni mukaan varas ottaisi mielummin sen vieressä olevan ziljoonavaihteisen maastopyörän kuin minun ruostuneen 80-luvun kukkaseni.

Sitten taloyhtiö tilasi pihalle roskalavan, jolle asukkaat saivat heittää turhat rojunsa. Nopsani koki siinä projektissa kovan kohtalon. Pihallamme oli nimittäin myös toinen vaaleansininen, kolmivaihteinen Nopsa. Sen satula oli ihan rikki. Tuon Nopsan omistaja ilmeisesti nakkasi minun pyöräni lavalle luullen sitä omakseen. Roskalava lähti matkaan, ja huomasin fillarini olevan poissa. Se toinen Nopsa jäi edelleen pihalle rönöttämään.

Nyt minulla on taas pyörä. Keväällä taloyhtiömme täällä Tampereella tilasi pihalle roskalavan. Yhtiökokouksessa oli päätetty, että kaikki ei-kenenkään-omistamat romupyörät heitetään kevättalkoissa pois pyöräkellarista. Hyvissä ajoin kaikille asukkaille jaettiin laput, joilla kunkin piti merkitä oma(t) pyöränsä. Merkkaamattomat fillarit kannettiin sitten talkoopäivänä roskalavalle. Lavalle vietiin myös eräs oikein mielenkiintoinen Pohjantyttö-merkkinen, jonkin verran ruostunut pyörä. Siinä oli kolme vaihdetta, samaa Torpedo-merkkiä kuin vanhassa Nopsassanikin. Lukko oli auki ja avain lukossa. Dyykkasin pyörän lavalta.