Alkukeväästä kuulin jostakin olohuoneen ikkunan luota omituista jyrsimistä. Aluksi epäilin jättiläishiirtä, mutanttirottaa tai muuta jykevää jyrsijää ulkokaton ja alakaton välitilassa. Paikallistin äänen lähelle räystäskourua ja näin pienten puulastujen sinkoilevan siitä kohdasta missä syöksytorvi menee alakaton läpi. Hetken kuluttua erotin jo silmät ja kuonon. Oravahan siinä laajensi syöksytorven ympärillä olevaa alakaton aukkoa. Viikkoa myöhemmin juoksutorven juurella oli vuorivillaa, sillähän pesä kannattaa pehmustaa. Poikasilla oli hyvä ja turvallinen olla, pesään ei kuka tahansa päässytkään; ensin piti mennä aitaa pitkin, sitten kiivetä köynnöskehikkoa ja lopuksi tehdä mestarillinen loikka ylös, etukäpälät alakaton aukolle ja takakäpälät antennijohdon lenkille asettaen ja siitä edelleen pesään välikattoon.

Sitten orava raahasi yhden poikasista ulos. Se oli ihan pieni, pyöreä ja pörröinen. Orava ulkoilutti poikasta yhden päivän ja yritti sitten viedä takaisin pesään. Paitsi että poikanen ei osannut hypätä aidan päälle. Se oli liian korkealla. Se yritti kiivetä aitaa pitkin, mutta aita oli liian liukas ja poikanen liian pieni. Emo kantoi suussaan poikasen aidan päälle. Mutta voi, poikanen ei osannut myöskään mestariloikkaa ja syöksytorvikin osoittautui liian liukkaaksi kiivetä. Emokaan saanut tehtyä superloikkaa poikanen suussaan roikkuen. Ne yrittivät kauhean kauan, kaikkia mahdollisia variaatioita. Sitten ne luovuttivat. Poikanen jäi yöksi meidän seinustalla olevan multasäkkipinon taakse, siihen seinän ja pinon väliin. Minä olin kauhean huolissani. Voisihan joku Kauhea Vihollinen tulla ja syödä poikasen suihinsa tai jotain.

Onneksi seuraavana aamuna poikanen oli ihan kunnossa kun oravaemo tuli hakemaan sen puutarhaan puuhaamaan. Minä päätin pelastaa poikasen. Orava oli jo vanha tuttu, se oli käynyt talvella aina välillä meillä pummaamassa pähkinöitä ikkunan takana kun söimme aamiaista. Päätin esitellä oravalle meidän terassin penkkilaatikon. Laatikkoon pääsee alakautta, mutta olemme tukkineet sen hiirten varalta. Avasin laatikon kannen ja otin pois esteet sekä oravanpoikasille vaaralliset tavarat. Orava oli heti mukana. Hiilipussin ei tarvinnut kuin hieman rapsahtaa, kun se jo tuli katsomaan onko kyseessä jokin ihana uusi ruokintapussi tai muu herkku. Laitoin laatikon kannen kiinni ja orava sukelsi oitis ulkokautta laatikkoon. Menin sisälle ja katsoin ikkunasta kun se ohjasi sinne poikasensa.

Minulla oli hyvä mieli. Oranvanpoikanen asui laatkikossa kunnes oppi kiipeämään hyvin. Me seurasimme Miehen kanssa poikasen kehitystä ja kasvamista ihan isoksi aikuiseksi oravaksi jonkinlaista äidillistä/isällistä ylpeyttä tuntien.

Meillä ei tosin grillattu hetkeen, kun ne hiilet olivat siellä laatikossa.

Minulla on ollut kesän alusta saakka uusi työpaikka, lupaavalta näyttävä toimenkuva ja kiva titteli. Pääasiassa ominta aluettani; myyntiä ja markkinointia, mutta myös uusia haasteita ja aluevaltauksia. Olen odottanut kaikkea innolla. Joskus mieleen on pujahtanut pelko siitä, että en riitä täyttämään suuria saappaita. Sitten olen taas luottanut omaan ammattitaitooni ja kykyyni oppia uutta.

Nyt olen lähinnä turhautunut. Minulta puuttuvat edelleen perustyövälineet, kuten esim. tietokone. Yritys säästää kuluissa. Johtajan kaverille, jonka konsulttipalveluita yritys käyttää, on ostettu firman rahoilla läppäri. Nyt yritetään saada tätä ihmistä luopumaan läppäristä, jotta se saataisiin minulle. Työskentelen tällä hetkellä lainakoneella, johon ei "turhaan" asenneta ohjelmistoja. Kuitenkin minun on tarkoitus tehdä töitä täysipainoisesti. Viime viikolla sain vihdoin PowerPointin, kun en voinut tehdä alkuviikon asiakaskäynnille muuten presentaatiota. Luultavasti en koskaan tule saamaan pyytämääni PageMakeria.

Toki ymmärrän, että yrityksen on seurattava kuluja ja karsittava turhia menoja. Minun on silti vaikea ymmärtää sitä, että jopa kuulakärkikynät ja lyijytäytekynät jouduin itse ostamaan. Viivottimen, nitojan ja rei'ittimen sain sentään talon puolesta. Ymmärrän säästäväisyyden, mutta en sairaalloisissa mittasuhteissa.

Hiii! Heli haastoi minut elämäni ihka ensimmäiseen meemiin! Ilolla, innolla ja pientä ylpeyttäkin tuntien vastaan oitis kutsuun ja listaan kuusi tämän hetkistä suosikkikappalettani. Tosin joudun heti hieman kysymystä muokaamaan minulle soveltuvammaksi, ja listaan suosikkini eilen, tänään ja luultavasti myös huomenna.

• Kwan: Unconditional Love
  
• Maija Vilkkumaa: Mun elämä
  
• Louise Attaque: J't'emmène au vent
  
• Vangelis: Conquest Of Paradise
  
• Sås och Kopp: Traktor Alban
  
• I've Never Been To Me (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert leffan soundtrackiltä, esittäjänä Charlene)
  

Jotkut biisit vain kolahtavat kovempaa kuin toiset. Minulle tärkeintä on tunnelma.

Veera kirjoitti eilen elokuvista. Kommenttiosastolla sivuttiin sitä vastuuntunnetta, jota yhdessä jonkun kanssa leffaan mennessään tuntee tämän viihtymisestä. Se vastuuntunne pilaa omankin elokuvanautinnon jos huomaa seuralaisen pitkästyvän/kärsivän/ei-nauttivan.

Senpä vuoksi ollessani leffaseurana teen aivan kaikkeni ettei seuralaiseni vain huomaisi mahdollista kyllästymistäni. Jos en pidä rainasta, katson sen kiinnostuneen oloisena loppuun saakka, jotta toisen katsomisnautinto ei vain turmeltuisi. En katso kelloa niin että toinen huomaa sen, en kiemurtele tuolissa, en millään muotoa ilmineeraa että mielummin tuijottaisin vaikka pyykin pyörimistä pesukoneen luukun läpi. Tämä käyttäytymismalli aiheuttaa joskus tahattoman koomisia tilanteita.

Menimme useita vuosia sitten ystäväni kanssa katsomaan "Hevoskuiskaajaa". Olin lukenut kirjan ja pitänyt siitä erityisen paljon, joten odotukseni olivat todella korkealla. Olin hehkuttanut ja ylistänyt tarinaa kaverillenikin. Valitettavasti leffa olikin aivan tuhottoman surkea. Tooodella pitkästyttävä ja pitkitetty versio, josta oli onnistuttu hukkamaan kaikki hyvät asiat pois. Kirjan ekat 30 sivua ottivat leffassa yli tunnin ja ne vain siis valmistelivat itse asiaa. Kärsin. Tuskastuin. Pitkästyin. Yritin istua hiljaa paikallani. Jokainen minuutti oli liikaa. Se on ainoa leffa, josta olisin todella halunnut lähteä pois kesken kaiken. Vilkuilin vaivihkaa ystävääni, joka näytti keskittyvän täysillä valkokankaan tapahtumiin ja nauttivan. Kolmen tunnin kidutuksen jälkeen leffa vihdoin loppui.

Näytöksen jälkeen keskustelimme ystäväni kanssa leffasta ja totesin sen olleen minun mielestäni aivan hirveä. Uskoin vielä, että negatiiviseen kokemukseeni olivat vaikuttaneet omat liian korkeat ennakko-odotukseni. Yllätyin, kun ystäväni olikin kanssani samaa mieltä ylipitkästä, puuduttavasta ja kertakaikkisen surkeasta elokuvasta. Hän ei vain ollut halunnut sanoa mitään, jotta ei olisi pilannut minun katsomisnautintoani. Siellä me olimme kärsineet kolme tuntia salissa vierekkäin, valmiina koska tahansa lähtemään pois kesken, liian hienotunteisina sanoaksemme mitään ja visusti varoen pilaamasta toisen tunnelmaa.

No niin. Maanantai oli vika duunipäivä ja kävin toimistolla palauttamassa kännykän, avaimen, bensakortin ja muut sellaiset. Stressitaso oli ilmeisesti ollut viime viikkoina aikasti korkea, heti maanatai-iltana iski vuosisadan flunssa. Tiistain ja keskiviikon tein yhtä väliprojektia, joka sattui todella hyvään saumaan. Tein jotain hyödyllistä, tunsin olevani tarpeellinen. Tiedän, että ne jotka toimistolla maanantaina kyselivät jatkosuunnitelmistani eivät tarkoittaneet mitään pahaa, he vain olivat kiinnostuneita tietämään mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Väliprojekti antoi minulle mahdollisuuden olla vastaamatta "En tiedä.". Se tuntui hyvältä.

Eihän siinä oikeasti ole mitään pahaa, että ei vielä oikein tiedä mitä aikoo tehdä jatkossa. Ei kaikilla ole uutta työpaikkaa valmiina odottamassa kun he joutuvat yhden jättämään. Etenkin jos viimeiseen asti on uskonut saavansa jatkaa, ainakin jossakin toisessa projektissa jos ei siinä ihan ekassa alkuperäisessä. Joskus vain käy niin että kolme projektia ajaa metsään yht'aikaa, eikä siihen voi millään tavoin edes itse vaikuttaa. Silti sitä tuntee itsensä aivan totaaliseksi luuseriksi, sanoessaan Reippaan ja Positiivisen oloisena etsivänsä vielä uusia haasteita.

Tämä on nyt neljäs päivä flunssassa ja kuumeessa, kotona potien ja tuhisten. Aika alkaa käydä toooodella pitkäksi. Olen yrittänyt noudattaa Mindyn joskus aikoinaan muistaakseni Schizo-Jannelle antamaa neuvoa olla käyttämättä flunssaisena maitotuotteita, jotka ilmeisesti tarjoavat pöpöille mitä mainioimman alustan mellastaa. Olen myös juonut litratolkulla vihreää teetä, jonka kai jotenkin pitäisi tappaa bakteereja. Olen myös yrittänyt ahkerasti huuhdella nenää ja kurkkua suolavedellä. Se auttoi, infernaalinen tulehdus kurkussa rauhoittui. Olen siis käyttänyt lähes kaikki tietämäni vaihtoehtoiset konstit ja kikat yhdistettynä perinteisen länsimaisen lääketieteen keksintöön Duactiin. Minulla on hämärä mielikuva, että jotain voisin tehdä vielä tuoreella inkiväärillä, en vain millään muista mitä.

Tänään olen päässyt tylsistymisen sille asteelle, jolla katsotaan TV-shoppia. Kaikkein huolestuttavinta on se, että eräs tuotteista alkoi jo vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Vai mitä sanotte upeasta keittiöassistentista, Magic Bulletista? Se hoitaa kaikki keittiöaskareet 10 sekunnissa tai nopeammin. Se hienontaa, raastaa, murskaa, sekoittaa, vispaa, jauhaa, silppuaa ja mixaa. Lisäksi se on hyvin pieni, se vie vain kahvimukin kokoisen tilan keittiön työtasolta. Hm. Minnehän ne 16 muuta laitteeseen kuuluvaa osaa laitetaan? Puhumattakaan niistä kahdesta fantastisesta lisäosasta, jotka saa ihan ilmaiseksi, kaupan päälle. Minähän olen aina nauranut TV-shopille. Pitänyt sitä täydellisenä esimerkkinä totaalisesta huuhaasta! Onneksi Mies on huomenna kotona. Muuten varmaan alkaisin pelata kännykällä MTV:n typerää mobiilipeliä tai kirjoitella tv-chatiin. Toivottavasti flunssa menee pian ohi.

Olen ollut neljä kuukautta hiljaa. Neljä kuukautta minulla oli mielenkiintoinen, haastava ja innostava työ. Määräaikasella sopimuksella. Firmassa oli samantyyppinen työ avoinna. Ajattelin, että jos nuo neljä kuukautta yritän parhaani ja osoitan kykyni, saisin tuon paikan. Kuvittelin, että minulla oli näytön paikka, tilaisuus osoittaa kynteni. Head hunter etsi työhön tekijää, oli etsinyt jo muutaman kuukauden. Minä kävin head hunterin haastattelussa, koska esimies "halusi että kaikki hakijat ovat samalla viivalla". Ihan tosissani luulin, että minut otetaan vakavasti.

Nyt tehtävään on valittu henkilö. Minun määräaikainen työsuhteeni päättyy. Olen saanut tietää, että koko ajan etsittiinkin ihmistä, jolla on aivan eri alan koulutus kuin minulla. Valintaa tehtässä ei kuunneltu kollegoitani. Se, että olin hoitanut työni erinomaisesti, voittanut asiakkaiden luottamuksen, luonut hyvät ja toimivat yhteistyösuhteet ja saanut todella hyvää palautetta niin asiakkailta kuin kollegoiltanikin ei painanut vaa'assa tippaakaan.

Olen myös nyt tavannut tämän uuden ihmisen muutamia kertoja. En valitettavasti usko, että hän on oikea valinta. Minun on vaikea hyväksyä tapahtunut, ei vähiten sen vuoksi, että en usko valitun henkilön kykyihin hoitaa tehtävää.

Vaikean hyväksymisestä syntyy elämisen helppous. Ehkä kohta hyväksyn. Nyt vielä olen vuoroin surullinen ja vihainen.

Kaikille asioille löytyy aina hyvä ja looginen selitys, kunhan vaan jaksaa hetken odottaa. Tänään Hesarissa Tiede & Luonto -sivuilla oli juttu, jossa kerrottiin tavaroiden nakkelun kehittävän lapsen aivoja ja eiryisesti aivojen eri alueiden välisiä vuorovaikutusprosesseja. Artikkelissa kerrottiin, että lasta tulisi kieltämisen sijasta kannustaa heittämään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia tavaroita eri paikkoihin.

Perunahyökkäys, jonka kohteeksi Veera joutui ruokakaupassa olikin siis vain lapsen kehittämistä ja kasvattamista. Isoäiti, joka ei kieltänyt lasta heittelemästä, olikin aivotutkija. Veeran olisi siis pitänytkin toimia tilanteessa toisin. Esimerkiksi todeta isoäidille, että taitaapa olla aivojen vuorovaikutussuhteiden nopea kehitysvaihe menossa ja tarjota lapselle tomaattia tai muuta pehmeää vihannesta ja kannustaa tätä heittämään sillä isoäitiä.

Hesarin jutussa tosin kehoitetaan ottamaan huomioon myös heittelyn sosiaaliset vaikutukset. Tarkoittaisikohan se sittenkin sitä, että ruokakaupassa ei ole sopivaa nakella ja viskoa?

Ostin meille viime syksynä oikein kauniin ovikranssin, joka oli punottu jonkin ikivihreän pyöreälehtisen pensaan oksista ja jossa oli kaikenlaisia erilaisia marjoja koristeena. Ripustin kaunistuksen ulko-oveen ja melko pian huomasin, että lähistön tintit ja muut siivekkäät olivat käyneet maistelemassa viritystä. Etenkin ruusunmarjat olivat näyttäneet herkullisilta. Maku ei ollut kuitenkaan ilmeisesti vastannut odotuksia, joten kranssi sai olla talven kohtalaisen rauhassa. Kesä valitettavasti tuhosi kranssin. Märät ja kosteat ilmat taikoivat jokaisen marjan pintaan hurmaavan sinisen pumpulimaisen homepeitteen. Kaunistuksesta tuli kauhistus.

Nyt syksyllä päätin tehdä itse uuden ovikranssin. Vahingosta viisastuneena päätin käyttää tällä kertaa koristeina vain muovia ja muuta tekomateriaalia, ei mitään luonnonmarjoja. Viiniköynöksestä punottuun pyörykkeeseen sitten kiinnittelin tummanpunaisia pikkuomenoita ja vaaleanvihreitä huurremarjoja. Ripustin luomukseni silkkinauhalla oveemme. Se on nyt ollut siellä pari viikkoa. Ensimmäisellä viikolla huomasin, että kahta muoviomenaa oli toivorikkaasti nokittu. Tällä viikolla totesin, että muutamista huurremarjoista on palasia pois. Täällä asuvat tintit syövät kaiken.

Meille tuli postissa Ykkösosoitteeton kirje, jonka päällä luki "Ensimmäinen ja ainoa ilmoitus". Tokihan se piti avata. Erottuihan se niin edukseen niistä meille tavallisesti tulevista kirjeistä, joissa kirjekuoren päällä lukee "Ainoa lasku ja ensimmäinen kolmesta karhusta" tai "Viides kutsu ylioppilasjuhliin" . Lisäksi kuoressa luvattiin, että sisältä löytyy _Henkilökohtainen_ Finalistitunnus. Tuo henkilökohtainen kyllä hieman mietitytti, sillä kysehän oli osoitteettomasta lähetyksestä, mutta minähän olen aina ollutkin niin turhan epäluuloinen. Tarkastelin kuorta vielä lähemmin ja havaitsin, että taakse oli painettu varoitus siitä, että kuorta ei saa taittaa, vaurioittaa, repäistä tai tuhota. Miten sellainen käytös voisi jollekin tulla edes mieleen?! Kyseessähän oli Suojattu lähetys, joka sisälsi Aktivointiohjeet!!!

Avattuani kirjeen minulle selvisi, että Valitut Palat oli valmiina siirtämään 100.000 euroa voittajan henkilökohtaiselle pankkitilille suorinta tietä ja ilman viivytyksiä. (No, olisin ollut yllättynyt jos siirto tilille luvattaisiin tehdä kolmen pankin kautta ja viivyttelemällä jotta saadaan yliyön korot kerättyä.) Minun tuli vain toimia heti ja aktivoida Henkilökohtainen Finalistitunnukseni soittamalla annettuun numeroon. Vain aktivoimalla Finalistiasemani voisin olla Juhla-arvonnan päävoittaja.

Kuka näitä mainoksia kirjoittaa? Löytyykö Suomesta todella ihmisiä, jotka kädet täristen rientävät puhelimen ääreen aktivoimaan Finalistiasemaansa? Miksi Valitut Palat lähettää tällaisia kirjeitä? Seulotaanko niiden avulla esiin potentiaaliset asiakkaat logiikalla "Se, joka vastaa tähän, tilaa varmasti seuraavasta postituksesta myös kirjan"?

Minä pidän kovasti pupuista.

Iso Pupu, joka kävi ensin keväällä syömässä kaikki krookuksemme, jatkoi kesällä vierailujaan nauttien kohtuullisen säännöllisesti tasapainoisen ja monipuolisen aterian apilaa, angervoa ja liljaa. Sitten se pyöräytti neljä poikasta naapurin kukkapenkkiin.

Ison Pupun hoitaessa jälkikasvuaan ja siirrellessä sitä Turvallisempiin Paikkoihin, pihallemme ilmestyi Keskikokoinen Pupu jatkamaan apilan ja angervon niittämistä. Hyvin näytti maistuvan. Aloimme leikata nurmikkoa niin, että jätimme tahallamme purtavaa aidan viereen ja kivien ympärille.

Sitten tuli kaksi arkaakin arempaa Pikku Pupua, jotka säntäilivät pitkin pihaa säikkyen milloin mitäkin käpyä tai tuulenpuuskaa. Pelästyivätkö oikeasti vai oliko kyseessä riehuleikki, en tiedä. Hauskalta näytti.

Istutin eilen lisää kukkasipuleita. Tällä kertaa helmihyasinttejä, ne kun eivät näytä maistuvan hyvälle. Olen tosin harkinnut heinän säilömistä talvea varten. Eihän pupuille tule nälkä, kylmä ja kurjuus?!

Tampereen kaupungin liikennelaitoksen reittiopas on jostakin täysin käsittämättömästä syystä nimetty Repa Reittioppaaksi. Palvelu on erittäin kätevä, etenkin sellaiselle jonka kaupunkituntemus on vajavainen. Pelkän lähtöpaikan, saapumispaikan ja ajankohdan syöttämällä saa mitä mainioimpia reittiehdotuksia. Yleensä.

Joskus Repa Reittiopas on nimittäin varsin vitsikkäällä tuulella. Halusin päästä eräänä päivänä kotoani Keskustorille, tuolle aukiolle, jolla kaikki bussit Tampereella pysähtyvät. Syötin lähtö_pysäkin_ ja saapumiskohteen sekä lähtöaikani. Repa Reittiopas tuumi hetken ja päätti tarjota pelkkää reittisuunnitelmaa kokonaisvaltaisemman ratkaisun ja ottaa huomioon myös hyötyliikuntatarpeeni. Se ehdotti, että kävelisin ensin lähtöpysäkiltäni (jossa bussi x pysähtyy) reippaasti noin 1,5 km kohti itää, tuon samaisen bussin x kuudennelle pysäkille ja hyppäisin vasta siellä kyytiin. Bussilla x huristelisin sitten noin seitsemän kilometrin matkan ja jäisin pois yhtä pysäkkiä liian aikaisin. Viimeisen pysäkinvälin, noin 300 metriä, voisinkin taas reippailla.

Toisinaan Repa Reittiopas myös yrittää päteä. Paras viritys mielestäni tuli etsiessäni lähtöaikoja busseille z ja y, tällä kertaa terveyskeskukselta Keskustorille. Tiesin, että bussit z ja y pysähtyvät tk:n pysäkillä, joten annoin sen lähtöpysäkiksi Repalle. Odotin saavani tulokseksi bussien z ja y pysäkkikohtaiset lähtöajat. Ehei. Repa neuvoi minua ystävällisesti ensin ajamaan palvelulinjalla w noin 150 metrin matkan tk:n pysäkiltä koulun pysäkille, jossa voisin vaihtaa bussiin z. Bussilla z voisin sitten huristella matkaan, sen terveyskeskuksen pysäkin kautta ihan Keskustorille saakka.

Herääkö sinussakin epäilys? Onko Repa Reittiopas vain lumetta? Kulissi, joka on rakennettu, jotta me uskoisimme että se on joku atk-järjestelmä joka ne reitit meille ehdottaa. Mitä jos ne reittiohjeet sinne oikeasti syöttääkin kysely kerrallaan joku liikennelaitoksen pahankurinen pienipalkkainen reittineuvoja, joka hihittelee työkavereilleen voidessaan joskus hankaloittaa jonkun satunnaisen matkaajan elämää?

Näin keskiviikkona voin kertoa, että ei kannata olla millänsäkään jos maanantaina on Päivä Jolloin Kaikki Menee Pieleen. Tuollaisena maanantaina ei vastoinkäymisistä pidä lannistua. Ei edes vaikka olisi juuri soittanut sen Erittäin Tärkeän Puhelun, jossa piti vakuuttaa olevansa tyyni, tehokas ja ammattimainen, ja päivän teeman mukaan olisi onnistunut kuulostamaan Duracell-pupulta, joka on nauttinut liikaa energiajuomaa. Asiat järjestyvät kaikesta huolimatta. Ainakin jos on parantanut maanantaina karmaansa päättämällä oppia tuosta kokemuksesta. Keskiviikkona kaikki on jo paremmin.

Siiveniskujen Minttu kirjoitti tänään erittäin osuvasti Energiaimureista. Uskon, että jokainen meistä on elämänsä jossain vaiheessa törmännyt tuohon ihmistyyppiin. Kyse siis ei todellakaan ole ihmisistä jossakin elämän hetkellisessä kriisitilanteessa, vaan kroonisista roikkujista. Takertujista, joilla ei koskaan ole mikään hyvin ja jotka ripustautuvat sinuun ja syövät kaiken energiasi. He vaativat tukeasi jatkuvasti. He valittavat vaikka heillä olisi oikeasti hyvä ja tavallinen elämä. Mikään ei riitä heille. He vaativat sinulta vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin niitä ei ole. He loukkaantuvat jos olet väsynyt tai allapäin, koska se huonontaa suoritustasi heidän pönkittäjänään. Koko maailma yleensä pyörii vain heidän ympärillään. Muut ihmiset ovat olemassa vain heitä varten tai heitä vastaan.

Miten heihin sitten pitäisi suhtautua? Miksi se osapuoli, jonka energiat syödään, tuntee syyllisyyttä jos ei anna käyttää itseään rajattomasti, jos ei anna toisen kävellä sielunsa yli mennen tullen? Missä menee se raja jolloin ei enää tarvitse yrittää, auttaa ja tukea?

Minulla se meni siinä pisteessä, jossa minun piti valita joko minut tai ystävyytemme. Tiesin, että omien rajojeni asettaminen merkitsi lopullista ystävyyssuhteen päättymistä. Minun oli kuitenkin asetettava ne, muuten olisin hajonnut, minut olisi imetty loppuun. "Ystäväni" koki sen petturuutena. Surullista.

Tilasin Asuntomessuilla Heinolassa esittelijältä Kotivinkki-lehden. Se tuntui silloin aivan älyttömän hyvältä idealta. Sain kivan (sic!) kassin ja kaksi kesän numeroa heti mukaan, kaupan päälle. Tulimme lomalta kotiin ja koko juttu unohtui. Lehdet hautautuivat "Lukemattomien lehtien pinoon", joka on kuin musta aukko, yhtäkään niistä lukemattomista lehdistä ei muista enää sen jälkeen kun ne pinoon on nakannut.

Nyt viikolla ensimmäinen numero kolahti postilaatikkoon. Luin sen, ja toisen kesällä saamistani kaupanpäällisnumeroista, viikonloppuna ja ahdistuin (Mutta eihän se käy, ahdistuminen on varattu vain yhdelle Blogosfäärin persoonalle! -suom. huom.), siis hermostuin. Minä en ole Kotivinkki-ihminen.

Minulla ei ole lapsia, joten minä en vie heille jauhelihapannukakkua futiskentän laidalle ja leikkaa pannaria käteviksi annospaloiksi mukaan varaamillani keittiösaksilla vasta kentän reunalla. Minä en maalaa meille hauskoja tuoleja ja koristele niitä kivan erikoisesti erilaisin maalaustekniikoin. Minä en tee pikakohennusta yhteenkään huoneeseen kodissamme, en shabloonamaalauksella, enkä maalaamalla vastaväreillä energista tunnelmaa. Enkä myöskään aio palmikoida meille kynnykselle mattoa somistamaan sisääntuloa. Minun on myös vaikea nähdä itseni askartelemassa valaisinta paperinarusta tai sävyttämässä maakuuhuonettamme yhtenäiseksi mansikkajäätelön vivahteisiin.

Lehden ajatusmaailma tuntuu vieraalta ja hermostuttavalta. Minä en ole sellainen kodin hengetär (vaikka joskus haluaisinkin niin kuvitella), puuhakas perheenemäntä, supernainen, joka ilman effortin häivääkään laittaa ruoat, hoitaa kodin, uudistaa sisustuksen kivoilla pikku ideoilla, askartelee ja touhuaa. Onneksi. Pelkkä ajatuskin hengästyttää.

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että lehdessä on myös normaalimpia artikkeleita tyyliin 10 syytä matkustaa Dubaihin tai miten käsitellä perheen lemmikkiä kun vauva tulee kotiin. Varmaan ihan kivoja ja ajankohtaisia juttuja jollekin, mutta ei minulle.

Digi digi diigii kame kame kaameeraa raa raa raa. Digikaameeraa mera meeraa mee digi diigii dii!!!!!!!!!!!!!!!
Ostin eilen digikameran. Enkä mitä tahansa digikameraa vaan sen mielestäni parhaan mahdollisen. Minulla ei ole koskaan ennen ollut digikameraa. Se Ranskasta hypermarketista ostettu tavallinenkin on ollut jo pari vuotta kummallisesti rikki. Miehen videokameraa olen saanut tosin lainata ja sillä on ollut hyvä ottaa myös stillkuvia. Mutta nyt minulla on ihan oma digikamera!

Mies sanoi, että hymyilin koko illan.

Migreeni on viheliäinen vaiva. Särky on hirvittävää, minulla se jyskyttää silmän takana. Kaikki äänet kuulostavat satakertaisilta, vihlovat korvia ja takovat päätä lekan lailla. Jokainen valonvälkähdys tuntuu porautuvan silmän läpi aivoihin miekan tapaan. Kipu vasaroi pään toisella puolella. Lääkkeet joskus auttavat, joskus eivät. Parhaimmassakin tapauksessa vaikutusta pitää odottaa vähintään tunti tai kaksi. Joskus harvoin migreeni menee heti kerralla pois, usein kipu jää vain hieman hillitympänä väijymään ja pamahtaa uudelleen päälle heti sopivan tilaisuuden tullen. Joskus särky on läsnä useamman vuorokauden, välillä kovempana, välillä hennompana.

Migreenissä olo on tokkurainen. Väsyttää. Luulin aluksi, että se johtuu lääkkeistä. Osittain ehkä niistäkin, mutta osittain migreenistä itsestään. Tuntuu myös ihan hiukan siltä kuin unissa, joissa yrittää juosta muttei pysty. Liikkeet ovat hieman tavallista hitaampia ja puheeseen pitää vähän keskittyä. Kirjoittaessa saattavat kirjaimet mennä kummalliseen järjestykseen. Keskittyminen on hankalaa, jopa ajattelu sattuu. Merkillisintä migreenissä ovat näköhäiriöt. On vinkeää yrittää tehdä vaikkapa Excel-taulukkoa, kun näkökentässä leijuvat mustat pallot peittävät osan taulukon soluista, niin että ei näe mitä niissä lukee. Joillakin esiintyy myös sahalaitoja, toisilla tunneleita.

Eniten minua nyppivät ihmiset jotka sanovat, että päänsärkyyn ei tarvitse särkylääkettä, reippailu raittiissa ulkoilmassa riittää. He eivät ole koskaan kokeneet migreeniä. Migreenisärky on niin kovaa, että jo ihan paikallaan oleminen ja hengittäminen on tuskallista. Ajatus siitä, että lähtisi ulos reippailemaan on migreenipotilaalla ihan yhtä kaukana kuin sellaisella ihmisellä, jolla on avomurtuma sääressä.

Migreeni on perinnöllinen juttu. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin opin tuntemaan "oman" migreenini. Vihollisen tunteminen auttaa vastahyökkäyksessä. On paljon, johon itse pystyn vaikuttamaan. En esimerkiksi milloinkaan jätä väliin aamiaista tai lounasta. Hormonaalisen migreenin vähentämiseksi olen tehnyt virityksen, jonka avulla noita "migreeniviikkoja" tulee harvemmin. Ja kun minun pitää valita a) olenko mukana pitämässä hauskaa koko juhlien ajan, juoden mehua/vettä/colaa vai b) juonko lasin viiniä/olutta/mitä tahansa alkoholipitoista juomaa ja lähden kotiin tunnin kuluttua potemaan hirveää migreeniä, ei valinta ole vaikea. Minusta juhlat ovat mukavia.

Luulin, että Diili on se syvin pohja, johon tosi-tv voi vajota. Väärin. Se on vasta alkua. Luin eilisestä Husiksesta Los Angelesilaisesta tv-kanavasta, jonka tosi-tv "Gana la Verde" eli "Voita vihreä" on saavuttanut lyhyessä ajassa miljoona katsojaa. Tuossa laatuohjelmassa kilpaillaan Green cardista, voittaja ei kuitenkaan suinkaan saa tuota himottua työ- ja oleskelulupaa, vaan hän saa vuoden ajan käyttää maahanmuuttokysymyksiin erikoistuneen juristin palveluja. Kiva. Tehtävät, joita kilpailijat suorittavat jättävät minut sanattomaksi: he mm. hyppäävät moottoritiellä rekasta toiseen, makaavat ruumisarkussa rottien joukossa ja syövät madoilla täytettyjä tacoja.

Miten pitkälle ihmisiä voi nöyryyttää tosi-tv:n voimalla? Kuinka kauan löytyy aina joku, joka haluaa saada kuuluisuutta ja päästä tv-ruutuun hinnalla millä hyvänsä? Kuinka kauan tv-yhtiöt keksivät lisää "unelmia", joita voi hyödyntää ja riistää? Kuinka kauan ihmiset suostuvat katsomaan ja sietämään olohuoneissaan tuota kaikkea roskaa?

Tehdäänkö seuraavaksi Suomessa tosi-tv vaikkapa leikkausjonossa olevista kaihipotilaista, jotka suorittavat kaikenlaisia haastavia ja hauskoja pikku tehtäviä. Hehän voisivat vaikka istua muurahaispesässä, hypätä basehypyn Meilahden sairaalan ylimmästä kerroksesta ja uittaa tukkeja. Voittaja pääsisi laserkirurgiseen leikkaukseen yksityissairaalaan?

Minua yököttää.

Jokaisella hieman pidemmällä lomalla minut valtaa tarve luoda tai askarrella jotain. Luomistani rajoittaa se tosiseikka, että piirrustus- ja maalaustaitoni on olematon. En osaa piirtää edes tikku-ukkoa niin, että joku ymmärtäisi sen olevan sellainen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen voi luoda oman taitonsa rajoissa. Kun maalaamisesta on kyse, kukat sekä abstraktit ja geometriset kuviot ovat kohtuullisen helppoja. Taitoni puutteellisuuden korvaa se into, jolla jokaiseen projektiin heittäydyn.

Toissa kesänä ostin vesiliukoiset posliini-/lasivärit ja koristelin meille naivistiset murokulhot. Eräällä joululomalla hankin kalvovärit ja tein ikkunakoristeen. Useana pääsiäisenä olen maalannut pääsiäismunia. Tänä kesänä tein lasipurkeista ja rautalangasta lyhtyjä ja koristelin ne lasiväreilläni.

Tämän kesän lasipurkkilyhtyprojektiani varten tarvitsin sopivan kokoisia lasipurkkeja. Ostin siis kaupasta pari hedelmäsosetta sisältävää Bona-purkkia. Hedelmäsose kuulosti herkulliselta. Lusikoidessani sosetta suuhuni hämmennyin. Sose oli kummallisen hyytelömäistä, ei lainkaan sellaista mitä tulee kun itse soseuttaa hedelmiä. Tutkin hetken sisällysluetteloa ja totesin syöväni päärynä-manogososeen lisäksi myös riisitärkkelystä, pektiiniä ja kaliumsitraattia. Kiva! Luulenpa, että jos minulla olisi lapsi, harkitsisin vakavasti hedelmäsoseen tekemistä itse. Ja minä kun naiivina luulin, että lastenruoat pyritään tekemään ilman kaiken maailman turhia lisäaineita.

Meillä on olohuoneessa jalkalamppu, joka valaisee ylöspäin. Se antaa kaunista, epäsuoraa valoa ja käytämme sitä paljon enemmän kuin kattolamppua. Kesällä tuo jalkalamppu meni rikki. Siihen ei enää tullut valoa ja samalla myös liukukytkimessä oleva led-merkkivalo pimeni. Olimme ostaneet valaisimen vain reilua vuotta aiemmin ja meitä harmitti.

Olin sitä mieltä, että jalkalampun tulee kestää normaalissa käytössä huomattavasti kauemmin kuin vuoden. Otin kuitin ja lampun kokoamisohjeen mukaani Citymarkettiin, josta lampun olimme ostaneet. Itse valaisinta en lähtenyt sinne raahaamaan, se on pidempi kuin minä ja siis erittäin hankala kuljettaa. Osiin en myöskään halunnut sitä vielä siinä vaiheessa ruveta purkamaan. Citymarketissa pohdittiin asiaa osastopäällikkötasolla, soitettiin jonnekin ja luvattiin, että meille toimitetaan uusi liukukytkin rikkoutuneen tilalle. He ottivat ylös yhteystietoni ja olin iloinen. Tätä se on se ystävällinen asiakaspalvelu!

Päivää myöhemmin minulle soitettiin Helsingistä, pääkonttorista. Ääni puhelimessa pyysi minua kertomaan miten valaisin on rikki. Selitin kaiken liukukytkimestä, ledistä ja siitä miten pistorasiakin on testattu ja todettu toimivaksi. Ääni sanoi, että led on vain merkkivalo ja että se ei siis millään tavoin vaikuta liukukytkimen toimintaan. Vastasin, että en valita siitä, että led ei pala, vaan siitä, että lamppu ei toimi lainkaan ja oletan siis ledin palamattomuuden viittaavan siihen, että koko liukukytkinrasia on rikki. Ääni kysyi minulta olenko vaihtanut lamppua valaisimeen. Kerroin, että olimme vaihtaneet lampun pari kuukautta ennen kuin valaisin hajosi. Edellinen lamppu kesti noin vuoden, joten lampun palamisestakaan ei voi olla kysymys. Minua alkoi ärsyttää. Miksi tuo ihminen ei voinut uskoa, että valaisin on rikki? Selitin uudelleen, että liukukytkimessä täytyy olla vikaa, kun lamppu ei syty ja ledikään ei pala. Taas minulle kerrottiin, että se led on vain merkkivalo ja sen pimeneminen ei vaikuta lampun toimintaan. Tunsin oloni jotenkin voimattomaksi. Miten saisin perille sanomani: "Liukukytkin on hajalla, sen osoittaa merkkivalon pimeys. Valaisin ei toimi, se ei mene päälle!"

Ääni puhelimessa kertoi minulle, että valaisimeen ei enää saa osia ja etenkin se pyytämäni osa on mahdoton toimittaa. Lisäksi hän totesi valaisimen olevan jo yli vuoden vanha. Hän tiedusteli minulta taas olenko kokeillut vaihtaa lamppua sen jälkeen kun valaisin pimeni. Sanoin, että en, sillä se oli tehty juuri paria kuukautta aikaisemmin. Kysyin onko hänen mielestään kohtuullista, että valaisin kestää vain hiukan toista vuotta. Tiedustelin myös onko minun tästä vedettävä se johtopäätös, että en jatkossa voi ostaa heiltä mitään huonekaluja tai muita kestotavaroita ala-arvoisen laadun vuoksi. Hän vastasi, että kyseisiä valaisimia on myyty tuhansia ja tämä on ainoa valitus, joka niistä on tullut. Ahaa, sanoin, teillä on siis laatutavaraa, mutta ne kuluttajat, jotka sattuvat saamaan maanantaikappaleen, jätätte siis aivan oman onnensa nojaan. Nyt olin jo todella vihainen.

Ääni puhelimessa sanoi, että hän lähettää minulle postissa kaksi lamppua, joita minun tulee kokeilla valaisimeen. Jos se sittenkin olisi vain rikkinäinen lamppu. Jos siinä liukukytkimessä ei olisikaan mitään vikaa. Ensimmäinen erä päättyi tasapeliin. Minä annoin periksi ja lupasin kokeilla. Se antaisi minulle aikaa kerätä voimia seuraavaan erään. Sillä minähän tiesin, että se liukukytkin oli hajalla ja että lampun vaihtaminen ei siis auttaisi pätkääkään.

Lamppujen odotusajan käytin hyödyllisesti. Mies etsi netistä linkkejä kuluttajavirastoon ja kuntien kuluttaja-asiamiehiin ja perehdyimme yhdessä kuluttajan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Luin myös Finlexistä koko Kuluttajansuojalain.

Lamput tulivat tänään. Naureskelimme Miehen kanssa pakettia avatessamme ja sanoimme toisillemme, että kai se nyt on pakko kokeilla. Voidaan sitten soittaa ja sanoa, että testattu on ja aloittaa toinen erä. Vaihdoimme toisen saamistamme uusista lampuista valaisimeen ja laitoimme töpselin seinään. Valaisin toimi! Jopa led-merkkivalo paloi taas!

Nyt minun täytyy enää soittaa sinne Helsinkiin pääkonttoriin ja sanoa, että ei siinä liukukytkimessä sitten ollutkaan mitään vikaa. Että se olikin vain palanut lamppu.

Kävimme eilen Heinolassa asuntomessuilla. Olin ostanut etukäteen lehden, jossa oli kaikkien talojen pohjapiirrokset arkkitehdin kommentoimina. Lueskelin lehteä viikonloppuna ja ehdotin Miehelle, että menisimme sitten messuilla ihan ensin katsomaan kaikkein mielenkiintoisimmat talot, jotta varmasti jaksaisimme hieman keskittyä niihin. Päätimme siis suunnata heti aluksi messualueen keskellä sijaitseviin taloihin 33, 34, 28 ja 23.

Saavuimme messuille ennen puoltapäivää. Heti astuttuamme portista sisään kohtasimme tomeran messutytön, joka ohjasi ihmislaumaa Messureitille. Laumauduimme kahdeksi sekunniksi. Muutaman askeleen ja yhden ajatuksen kuluttua ymmärsimme, että meitä johdatetaan väkisin katsomaan taloja numerojärjestyksessä. Katsoimme ympärillemme ja totesimme, että kävelemällä hieman eri suuntaan kuin muut, Messutoimiston ja Muksulan ohitse menevää kulkuväylää, pääsemme kätevästi keskelle messualuetta, juuri sinne minne olimme suunnitelleetkin. Meidän piti vain ohittaa karjalaumaa ajava tomera messutyttö, joka oli saanut Tehtävän.

Kävellessämme kohti Messutoimistoa messutyttö kysyi erittäin vaativaan sävyyn voiko hän auttaa meitä. Kerroimme, että ajattelimme kävellä tästä keskelle messualuetta. Se ei käynyt. Meidän piti mennä kiltisti Messureitille ja seurata sitä ja katsoa talot numerojärjestyksessä. Sanoin, että emme halua tehdä niin. Hän vaati meitä edelleen palaamaan Messureitille, josta saisimme alueesta hyvän kokonaiskuvan. Mies sanoi, että emme haluneet Messureitille, vaan halusimme päästä katsomaan taloja nro 33, 34, 28 ja 23. Tyttö sanoi, että Messutoimiston ja Muksulan ohi kulkevaa kävelytietä ei saa mennä, vaan meidän tulee noudattaa Messureittiä. Samaan aikaan hän edelleen jatkoi karjalauman ohjaamista erinomaisella tarmokkuudella. Minä olisin jo saattanut luovuttaa, mutta Mies ei. Hän jatkoi neuvotteluja Tehtävän saaneet messutytön kanssa ja ilmoitti, että hän ei aio kiertää turhan takia hirveää matkaa. Lopulta messutyttö lannistui ja saimme poiketa Messureitiltä.

Minä ymmärrän messutyttöä. Hän oli siellä töissä ja hän oli saanut Tehtävän. Hän osoitti kunnioitettavaa sinnikkyyttä ja tarmoa Tehtävän suorittamisessa. Sitä henkilöä, joka Tehtävän oli antanut, en ymmärrä. En yksinkertaisesti voi käsittää mitä järkeä on saada kaikki ihmiset kiertämään ne talot samassa järjestyksessä. Mikä on se kollektiivisuuden vaatimus, joka vaatii ihmisten sumputtamisen laumaan, joka velloo ja jonottaa talosta taloon? Suurin osa messuvieraista saapuu aamupäivällä. Jos he kaikki kulkevat samaa Messureittiä ja katsovat samat talot samassa järjestyksessä, niin on selvää, että Messureitin alkupään taloissa ei iltapäivällä ole ketään ja päinvastoin.

Ehkä Mies ja minä olemme hankalia messukävijöitä. Me kun emme suostu olemaan ajattelematta, olemaan muodostamatta omia reittejä ja suunnitelmia. Tekeekö se meistä asuntomessujen rebellejä?