Omituinen teenkeittäjä

2009-12-02T21:45:00.001+03:00

Ally McBeal oli aikoinaan ehdoton lempisarjani.
Olenko ainoa, jolle tästä uutisesta tulee etsimättä mieleen Elaine ja Face Bra?

2009-10-03T20:37:00.006+04:00

Minulla on taipumus syödä tutussa ravintolassa aina samaa ruokaa. Jos olen löytänyt jonkun mielestäni fantastisen annoksen, tilaan sen myös seuraavalla kerralla. Ajatuskulkuni on: "Miksi korjaisin jotain jos se ei ole rikki".

Don Corleone -ravintolan kanavartaat sitruuna-voikastikkeessa on mielestäni ollut aina kertakaikkisen taivaallinen annos. Kävin taas pitkästä aikaa ravintolassa ja kauhukseni huomasin, että lista on muutettu. Sitruuna-voikastike oli tipotiessään. Ei auttanut muu kuin löytää listalta uusi ruoka. Päätin kokeilla pasta-annosta broilerilla, paprikalla ja sipulilla tomaatti-juustokastikkeessa. (Huomautus: netissä ravintolan sivuilla oleva ruokalista on hieman erilainen kuin se mikä ravintolassa oli muutama päivä sitten.)

Annokset tulivat pöytään epäilyttävän nopeasti, noin viisi minuuttia tilauksen tekemisen jälkeen. Seuralaiseni annos oli haalea, minun päälllisin puolin kuuma. Syödessäni huomasin annoksen jäähtyvän juuri niin nopeasti kuin vain mikrotettu ruoka voi. Lisäksi osa kananpaloista oli kylmiä sisältä. Ymmärrän kastikepohjan käytön ravintolassa, mutta tämä oli jo liikaa. Ruoka-annos vaikutti siltä, että pasta oli keitetty etukäteen, kastike tehty kanoineen päivineen valmiiksi, molemmat jäähdytetty ja sitten tilauksesta keittiö "valmisti" annoksen laittamalla pastan ja kastikkeen lautaselle ja mikrottamalla sen.

Mainitsinko jo, että tuskin enää menen Don Corleoneen syömään?

2009-09-23T22:18:00.000+04:00

Lisää mielenkiintoisia työpaikkailmoituksia:

Pidän erityisesti viimeisestä lauseesta, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

2009-06-15T22:36:00.001+04:00

Hakisitko sinä tätä paikkaa?

Etenkin, kun yritys ei osaa edes päättää tarvitsevatko he assistessin vai assitenssin. Mutta onneksi rekryfirma on työmarkki-noiden asiantuntija.

2009-06-14T22:51:00.000+04:00

Meillä töissä ei ole tärkeää se, että asiat tulevat hoidettua. Tärkeintä on se, että jokainen meistä on paikalla kahdeksan tuntia päivässä. Jos työt kasaantuvat samanaikaisten projektien ja määräaikojen vuoksi, ei ylitöihin saa jäädä. Kaikilla on kuitenkin töitä enemmän kuin kahdeksassa tunnissa on mahdollista tehdä. Jos joku jää oma-aloitteisesti tekemään pidempää päivää saadakseen hommat hoidettua, hänet nuhdellaan siitä. Mitään kiitosta ei luonnollisestikaan anneta.

Huippu tässä johtamismenetelmässä saavutettiin mielestäni tänä keväänä, kun myynti odotti järjestelmään päivitystä, joka minun piti tehdä. Samalla viikolla oli tapahtuma, johon minun oli koottava aineisto. Molemmat piti tehdä samaan aikaan, päivitystä ei voinut tehdä ja aineistoa ei saanut aikaisemmin. Anoin yrityksemme ohjesäännön mukaan kirjallisesti kahdelta eri henkilöltä - esimieheltäni ja osaston johtajalta - lupaa tehdä ylitöitä, jotta saisin molemmat hommat hoidettua. Kertyneet tunnit olisin ottanut vapaana sopivana hetkenä; ylityöstä ei luonnolisestikaan missään olosuhteissa makseta rahana. En saanut lupaa tehdä ylitöitä. Sen sijaan minulle kerrottiin, että myynti voi odottaa päivitystä kahdesta kolmeen päivään, jona aikana asiakaspalvelu seisoo ja yrityksestä ei lähde yhtäkään toimitusta.

Johtamismenetelmänähän tämä on hyvin yksinkertainen ja helposti mitattavissa oleva. Huippusuoritus on kahdeksan tuntia päivässä, huono suoritus vähemmän tai enemmän kuin kahdeksan tuntia. Täysin toisarvoista on se, toimivatko prosessit ja hoituvatko hommat.

2009-05-07T22:15:00.002+04:00

Lueskelin Mean kirjoitusta äitienpäiväkorteista ja kommenttien kakkukeskustelu muistutti mieleeni Ellen Svinhufvud -kakun kohtalon.

Kaikkihan, tai ainakin ne jotka ovat katsoneet Ylen MOT-ohjelmansa, muistavat miten Stockan kopio Ellen Svinhufvud -kakusta aiheutti Stellan, kakun alkuperäisen valmistajan, tuhoutumisen ja alkuperäisen kakun häviämisen. Mielestäni on joteensakin ironista, että Stockan kopiokakun nimi on "Sans Rival" eli ilman kilpailijaa.

Nyt Ellen Svinhufvud kuitenkin tekee come backin, Billnäsin ruukin valmistamana.

2009-05-04T00:38:00.002+04:00

Luulisi, että työvire olisi aivan huipussaan kaksi viikkoa loman jälkeen. Mutta kun ei. Nämä unettomat sunnuntaiyöt alkavat todella ottaa päähän. Nukahtaminen ei onnistu kun tietää, että aamulla täytyy taas suunnistaa töihin. Ajatus kiertää työasioissa ja vaikka nukkumaan mennessä nukutti, ei uni tule. Minun täytyy päästä pois tuolta, se organisaatio ei ole terve.

2009-04-06T18:36:00.000+04:00

Ok. Tiedän, että avoimet työpaikat ovat vähentyneet, mutta silti.

2009-03-21T19:24:00.001+03:00

Jos organisaatiossa on henkilö, joka ei hoida työtään eikä ole kiinnostunut kehittymään tai saamaan uusia haasteita, josta valitetaan ja jolle lopulta annetaan varoitus - kenen luulette olevan ainoa, joka pääsee ulkomaille koulutukseen? Aivan. Ehkä me muut voimme oppia tästä jotain. Sic.

2009-03-19T22:50:00.000+03:00

Minä en ole koskaan onnistunut ymmärtämään mitä ihmiset ajattelevat valehdellessaan toiselle päin naamaa. Pitävätkö he toista todella niin tyhmänä, että tämä ei ymmärrä? Vai onko se pelkkää arroganssia, täydellistä välinpitämättömyyttä ja ylemmyydentunnetta? Vai onko heillä oikeasti jokin harhakäsitys siitä, että he valehtelemalla pelastavat kasvonsa, että he eivät paljastu?

Minun on vaikea sulattaa sitä että minulle valehdellaan. Kuten tänään. Olin ilmoittautunut tilaisuuteen sähköpostilla, saanut vahvistuksen ja lupauksen siitä että saan ajo-ohjeet myöhemmin. Ohjeita ei kuulunut, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, koska yleensä osaan paikkoihin osoitteen perusteella. Olin paikalla noin 15 minuuttia ennen tilaisuuden alkua ja odottelin. Siihen aikaan kun tilaisuuden olisi pitänyt alkaa soitin järjestäjälle. Juttu oli peruttu koska ilmoittautuneita ei ollut tullut tarpeeksi. Järjestäjä olisi halunnut soittaa minulle ilmoittaakseen, mutta ei ollut saanut numeroani selville. Hän kertoi, että numerotiedotus ei löytänyt minulle mitään yhteystietoja. Muuten hyvä selitysyritys, mutta siinä on kaksi ongelmaa: ensinnäkin sähköpostitse lähettämässäni ilmoittautumisessa on yhteystietoni, myös se puhelinnumero. Se näkyy myös järjestäjän minulle lähettämässä vahvistuksessa. Toiseksi, puhelinnumeroni saa numerotiedotuksesta.

Vedän tapahtuneesta omat johtopäätökseni, enkä usko että lähitulevaisuudessa tulen olemaan tekemisissä tuon palveluja myyvän yrityksen kanssa.

2009-03-18T23:53:00.000+03:00

Selasin liikelahjakuvastoa ja silmiini osui tällainen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinäpä epämukava retkituoli. Sitten näin kapineen nimen. Grilli?! Siis miten? Grilli Forest?! Mitä tuolla metallihäkkyrällä on tekemistä metsän ja retkeilyn kanssa? Metsässä ainakin minun lapsuudessani sytytettiin nuotio. Kalliolla se ei käynyt, koska kalliot eivät pidä nuotioista; liika kuumuus saa kiven halkeamaan ja arvet ovat pysyvät. Mutta ei sitä tuolla hökötyksellä auteta.

Sitten näin selventävän kuvan. Ilmeisesti nykyään on syytä aina olla niin tehokas, että myös metsäretkellä multitasking on päivän sana. Kuka nyt hyvänen aika enää rupeaa kiireettömästi istuskelemaan luonnon helmassa tulta tuijotellen, makkaran tirinää tikunnokassa kuunnellen. Ei muuta kuin nopea nuotion sytytys, grilli Forest paikoilleen ja makkarat paistumaan. Sillä aikaa voi vaikka katsoa sähköpostit tai päivittää naamakirjan tilaa tai jotain.

Ensimmäisestä kuvasta voimme todeta, että grilli Forest on kokoontaitettava, joten makkaranpaiston jälkeen sen saa kätevästi takaisin mukaansa - kuumana, nokisena ja rasvaisena. Onneksi minä en myy liikelahjoja.

2009-03-17T13:16:00.001+03:00

Viimeksi kun järjestin suuremmat juhlat, tarjottavaa jäi yli aivan valtavan paljon. Juustokuutioita syötiin kaksi viikkoa kolmessa taloudessa. Munavoin syöntiurakkaan osallistui juhlien jälkeen kymmenisen ihmistä, silti sitä jäi runsaasti poisheitettäväksikin.

Senpä vuoksi tällä kertaa päätin olla juhlaherkkuja varatessani erityisen kohtuullinen ja tolkullinen. Tiedostin jatkuvasti sen, että minulla on taipumus ylilyönteihin. Harkitsin jokaisen tarjottavan kohdalla huolellisesti tarvittavaa määrää ja yritin vetää arviotani alaspäin.

Rakas auttoi minua pyrkimyksissäni kohtuullisuuteen. Useimmiten hänen huumorinsa avulla pystyin seisahtumaan ja näkemään miten moponi oli lähtenyt keulimaan. Tosin kaupassa pikkuleipiä ja keksejä ostaessamme en suostunut luovuttamaan vaan ostin kaksi laatikkoa vadelmakierteitä. En millään voinut uskoa, että yksi laatikko riittäisi.

Juhlat olivat ihanat. Niiden jälkeen meillä oli jäljellä kaksi täytekakkua, kolme keikauskakkua, puolitoista laatikollista vadelmapikkuleipiä, puolitoista pakettia keksejä ja aika paljon munavoita. Suolaisten tarjottavien määrän olin onnistunut arvioimaan kohdalleen. Onneksi olin keskittynyt olemaan kohtuullinen.

2009-02-27T23:55:00.000+03:00

Nallekarkit pelastivat maailmani pariinkin otteeseen kesälomamatkallamme. Majoittuessamme hotelliin nälkäisinä pitkän etapin jälkeen kohosi mielialani kummasti nähdessäni pikkupussin nallekarkkeja tyynylläni odottamassa. Verensokeri nousi hetkessä ja nallekarkkien avulla ravintolan etsintä ja ruoan odotus helpottuivat.

Ostinkin loppumatkasta suurensuuren pussin nallekarkkeja Suomeen tuomiseksi. Viimeisessä hotellissa avasin pussin, otin pari karkkia ja jätin loput pöydälle kun lähdimme katselemaan nähtävyyksiä. Oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Illalla totesin, että minulla oli yksi suuri yhteensulanut möykky nallekarkkia.

Olen todella iloinen siitä, että nallekarkit on nyt lanseerattu uudelleen Suomeen.

2009-02-21T19:09:00.002+03:00

Joskus huomaan miten valtavan paljon olen kaivannut jotain vasta sitten kun olen saanut sen - vaikka vain hetkeksi - takaisin. Olin torstai-iltana Stockalla shoppaamassa kun sattumalta törmäsin siellä sisareeni ja jatkoimme puuhaa yhdessä. Aivan valtavan ihanaa! Sinänsä varmaankin arkista ja tavallista, heille joiden sisar on aina Suomessa. Minulle todella harvinaista herkkua! Hyvä mieli jatkuu edelleen. Tuntuu siltä kun jokin puuttuva palanen olisi löytynyt ja tullut paikalleen.

2009-02-08T23:29:00.001+03:00

Myyntipällikkö juoksi ja oli kiitollinen kuutamosta. Se valaisi edes hiukan hiekkatietä, joka mutkitteli peltojen välissä hämäläisessä maalaismaisemassa. Jos yö olisi ollut pilvinen hän olisi ollut pulassa. Metsän rajassa, risteyksessä, näkyivät auton valot ja myyntipäällikkö toivoi, että ne kuuluivat bussille jonka oli tarkoitus noutaa asiakastilaisuuden osallistujat pois mökiltä. Hän toivoi epätoivoisesti, että hän ehtisi juosta linja-auton luo ennenkuin se kyllästyisi odottamaan ja lähtisi pois.

Tilaisuuden järjestelyt hämmästyttivät häntä, joka hetki enemmän. Toimistopäällikkö oli mustasukkaisesti halunnut hoitaa kaiken yhdessä toimitusjohtajan kanssa, kahden miehen voimin. Myyntipäällikkö ei ollut päässyt mukaan palavereihin, ne oli pidetty siten, että hän ei edes tiennyt niistä. Hänen kysellessään asiakastilaisuudesta ja sen järjestelyistä hänelle oli todettu vain lyhyesti kaiken olevan hallinnassa. Se ihmetytti myyntipäällikköä, sillä aikaisemmissa työpaikoissaan hän oli järjestänyt useita tilaisuuksia menestyksellä ja nyt hänen osaamistaan ei haluttu hyödyntää. Toimitusjohtaja oli tosin esittänyt toiveen siitä, että myyntipäällikkö pukeutuisi tilaisuuteen kukkamekkoon.

Ensimmäinen todellinen huolenaihe oli ollut firmaan tilaisuutta varten jostakin raahattu vanha käytöstä poistettu jääkaappi, joka haisi hirvittävältä. Myyntipäällikköä hirvitti ajatus siitä, että siinä säilytettäisiin vieraille tarkoitettua ruokaa. Sihteeri oli tehnyt parhaansa ja pessyt jääkaapin ennen kuin se oli siirretty juhlapaikalle, toimitusjohtajan mökille. Kaappi haisi silti, haju oli saanut pinttyä siihen ties kuinka kauan.

Juhlapäivänä toimitusjohtaja ja sihteeri olivat läheteneet aamulla mökille hoitamaan järjestelyjä. Iltapäivällä osa asiakkaista tuli toimistolle, josta bussikuljetus lähti. Bussi oli myöhässä. Hetkeen kukaan ei tiennyt monelta bussin piti saapua, koska henkilö, jolle asia oli delegoitu ei ollut tulossa tilaisuuteen eikä siis ollut paikalla. Toimistopäällikölle oli myös epäselvää mistä yrityksestä auto oli tilattu. Onneksi bussi lopulta saapui paikalle ja päästiin matkaan. Loput asiakkaat haettiinkin reilut puoli tuntia myöhässä heidän toimitaloltaan.

Asiakastilaisuuden tarkoitus oli myös toimia henkilökunnan virkistysjuhlana. Sillä tavalla saatiin kätevästi kaksi kärpästä samalla iskulla. Valitettavasti se johti siihen, että kukaan tilaisuutta järjestäneistä henkilöistä ei ollut asiakastilaisuudessa enää "töissä". Ohjelmassa oli tervetuliaispuhe, liikunnalllisia pelejä, saunomista ja yhteislaulua. Toimitusjohtaja ja toimistopäällikkö nauttivat illasta ja antimista. Siihen pisteeseen saakka, että loppuillasta toimistopäällikkö kaivoi itselleen jostakin lautasen, käveli jääkaapille ja kahmi itselleen syötävää. Hänen mieleensä ei tullutkaan ottaa huomioon asiakkaita ja tarjota yöpalaa myös heille.

Myyntipäällikkö totesi asiakkaiden pitävän häntä tilaisuuden emäntänä. Siihen vaikuttivat varmasti useat tekijät. Hän oli bussissa toivottanut asiakkaat tervetulleiksi, tarjoillut matkajuomia, pitänyt illan aika huolta vieraiden viihtymisestä ja ollut sihteerin lisäksi yrityksen ainoa selvä henkilö.

Myyntipäällikkö totesi että aktiivisempi liikunnan harrastaminen voisi olla hyväksi, juoksu hengästytti. Linja-auto alkoi liikkua, se teki käännöksen ja lähti hitaasti ajamaan. Myyntipäällikkö tavoitti bussin ja paukautti kämmenellä pari kertaa sen kulmaan. Auto pysähtyi ja etuovi avattiin. Hengästyneenä myyntipäällikkö varmisti kuskilta että kyseessä oli asiakastilaisuuteen tilattu kyyti. Kuskilla oli vain kuljetuksen tilanneen henkilön nimi ja numero. Hän sanoi odotelleensa jo hyvän tovin ja yrittänyt soittaakin, mutta puhelin oli pois päältä. Sitten hän oli päättänyt lähteä takaisin talleille.

Paluumatkalla asiakkaat lauloivat. Myyntipäällikkö jakoi kiitoslahjat ja organisoi bussin reitin siten, että mahdollisimman moni pääsi kätevästi kotiin. Toimistopäällikkö nukkui koko matkan.

2009-02-06T23:40:00.002+03:00

Opin tällä viikolla, että "Ruotsin lainsäädännön mukaan alkoholijuomien mainoksissa ei saa esiintyä viittauksia muuhun kuin itse tuotteeseen eli käytännössä näkyvissä voivat olla pullo tai tölkki, raaka-aineet ja tuotemerkki."

En kadehdi mainonnan tekijän asemaa naapurimaassamme. Sakkoja viinien maahantuojille on rapissut mm. siitä, että lehtimainoksessa on näkynyt jotain niinkin radikaalia kuin tammilankku tai korkkiruuvi! Olen sanaton.

2008-10-11T23:33:00.002+04:00

Joinakin päivinä vain ovat senat sakaisin. Päivällä töissä selittää tohkeissaan kilpailijan mainoksen olevan "paksettu". Tarkoituksena oli luonnollisesti sanoa "painettu muuta lehteä paksummalle paperille".

Sama meno jatkuu koko päivän. Niin että lopulta illansuussa tulee tokaisseeksi toiselle tämän olevan "vastarannan haaska".

2008-10-05T00:10:00.000+04:00

Ruotsalaisen iltapäivälehden nettisivuilla oli uutinen.

Tekstistä ei käy ilmi onko ylemmssä kuvassa somalilainen merirosvolaiva, sen kaappaama aselastissa oleva ukrainalaisalus vai jokin näitä jahtaavista sota-aluksista.

2008-10-04T00:32:00.002+04:00

Mitä tekee konttoripällikkö kun sähköpostiserveri on nurin? Luonnollisesti tiedottaa koko henkilöstölle asiasta - sähköpostilla.

2007-10-05T21:54:00.000+04:00

Meidän vaakamme on ystävällisesti siirtynyt sanalliseen arviointiin. Aikaisemmin se ilmoitti minulle aamuisin painoni kiloina yhden desimaalin tarkkudella täysin säälimättömästi. Tänä aamuna se vain totesi minulle "low". Erittäin huomaavaista. Kyllä minä tiedän, että se ei pidä paikkaansa, mutta silti se tuntui ilahduttavalta. Vaakamme tsemppaa minua. Aivan kuin se tietäisi, että korvatulehdus vaatii terapeuttisia herkkuja ja hemmottelua parantuakseen. Ei silloin voi mennä lenkille.

2007-10-03T20:42:00.000+04:00

Yrityksessä noudatettiin tarkkaa talouspolitiikkaa. Keväällä kuitenkin rohjettiin hankkia Ikeasta kahdeksan uutta kahvikuppia. Se helpotti neuvottelujen ja tapaamisten kahvitusten järjestämistä huomattavasti. Siihen asti kahvikuppeja oli ollut neljä ehjää, nekin jo parhaat päivänsä nähneitä. Omistajaperheen jäsenet eivät pitäneet muovikupeista ja kaikki mukit olivat mainosmukeja, joten neljällä kulahtaneella kupilla oli jotenkin pitänyt vain pärjätä.

Uudet kahvikupit olivat olleet talossa vain viikon päivät kun yksi kirjaamon työntekijöistä erehtyi nauttimaan aamukahvinsa yhdestä niistä. Puoli päivää konttoripäällikkö juoksi ympäri taloa etsimässä puuttuvaa kuppia puoliääneen päivitellen: "Juurihan niitä ostettiin kahdeksan ja nyt jo yksi puuttuu!". Helpotus lienee ollut suuri, kun kadonnut kuppi löytyi kirjaamosta. Seuraavana päivänä keittiön kaappiin hyllynreunaan oli ilmestynyt kirjallinen ohje siitä, että kahvikupit ovat vain ja ainoastaan vieraskäyttöön.

Termoskannuja kahvia varten oli kaksi kaunista, sellaista teräksistä. Tosin niistä vain toinen piti kahvin lämpimänä. Käytännössä siis vain yhtä termoskannua saattoi käyttää. Tämä asetti omat haasteensa niissä tilanteissa, joissa kahvitus tarvittiin samaan aikaan kahteen eri tilaisuuteen. Teenjuojia ei luonnollisestikaan voinut huomioida milloinkaan. Joskus tosin yritysjohto nappasi vedenkeittimen kannun mukaansa neuvotteluihin, jolloin kukaan henkilöstöstä ei saanut teevettä.

Kahvin kanssa tarjottiin aina kaurakeksejä. Aina. Ihan aina. Iänikuisia, samoja, kammottavia kaurakeksejä. Eräänä päivänä kaurakeksit olivat loppu. Kaapissa oli vain rasia, jossa oli talven ensimmäisten piparkakkujen jämämurut. Sihteeriä harmitti, mitä hän nyt kattaisi kahvin kanssa? Nolotti. Vieraat olivat jo tulossa ja tarkoitus oli antaa yrityksestä hyvä vaikutelma tehokkaana, korkealaatuisena ja asiantuntevana organisaationa. Onneksi konttoripäällikkö ratkaisi tilanteen. Hän löysi piparkakkulaatikosta neljä ehjää ja yhden puolikkaan piparkakun. Kahvitus oli kolmelle.

2007-07-24T22:29:00.000+04:00

Maanantaina rakas aloittaa paluumatkan Suomeen. Ensin ambulanssilla Kööpenhaminaan ja sieltä edelleen lennolla Helsinkiin, josta edelleen ambulanssilla sairaalaan. Saan matkalta väliaikatietoja tekstareina. Siivoan, että rakkaan on hyvä tulla sitten joskus kun kotiutumisen aika tulee. Siitä kauan siihen menee, ei ole mitän tietoa. Iltapäivällä käyn tervehtimässä ystäviä. Rakkaan lento on perillä Suomessa niin myöhään illalla, että sairaalaan ei voi enää siihen aikaan mennä. Näkemisemme siirtyy siis tiistaille.

Tiistaiaamuna saan käyttää kaiken itsehillintäni mennäkseni sairaalaan vasta yhdeksäksi. Netistä olen edellisenä iltana osaston sivuilta lukenut, että omaiset ovat tervetulleita ja että heillä ei ole varsinaista vierailuaikaa. Voi sitä iloa kun näen vihdoin rakkaani. Vierailu on käytännön syistä lyhyt mutta onnellani ei ole rajoja saadessani tietää rakkaani pääsevän kotiin vielä samana päivänä. Minulle tulee myös kiire ruokakauppaan.

Iltapäivällä kotona, rakkaan sylissä, iskee viimeinen sekavien tunteiden aalto; loputkin kaaoksen, huolen ja kaipauksen rippeet tulvahtavat esiin. Nyt niiden on turvallista tulla. Illalla olen valtavan onnellinen, helpottunut ja huojentunut. Nyt minun maailmani on taas paikoillaan.

2007-07-22T23:03:00.000+04:00

Sunnuntai alkaa aamutekstarilla ja -puhelulla. Ovat sairaalassakin huomioineet rakkaan juhlapäivän ja tarjoilleet aamiaisen laulun ja herkkujen kera. Hän on saanut jo nousta varovasti seisomaan. Puhumme pitkään.

Oloni on valtavan helpottunut ja maailma tuntuu taas huomattavasti valoisammalta. Puhumme päivän aikana useaan otteeseen puhelimessa ja huomaan taas nauravani vapautuneesti. On helppo hengittää. Rakkaan toipuminen edistyy hienosti, hän on jo ottanut muutamia askeleitakin.

Oleilen koko päivän kotona puuhastellen kaikkea pientä ja viihdyn. Huomenna kenties jo näemme toisemme.

2007-07-21T23:59:00.000+04:00

Lauantaina aamutekstarin ja -puhelun jälkeen alkavat omat tunteet velloa pintaan. Tähän asti olen keskittynyt vain rakkaani vointiin. Olen pysynyt vahvana, rauhallisena ja positiivisena jotta hän saisi voimia ja hänen olonsa olisi mahdollisimman hyvä. Nyt kun hänen toipumisensa on hyvällä mallilla, voin antaa sijaa omille tunteilleni. Itkettää. Mutta itku tekee hyvää, se puhdistaa ja parantaa. Annan sen tulla.

Totean, että minun täytyy jollain tavalla käsitellä tämä viikko, päivä päivältä. Päätän kirjoittaa kaiken blogiini. Kun aloitan, en ole vielä varma julkaisenko yhtäkään riviä. Tämä on minun debriefingini.

Kirjoittaminen helpottaa. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Jokaisen päivän omaksi postauksekseen. Käyn läpi kaikki pelon, huolen, helpotuksen, pettymyksen, surun, voimattomuuden, masennuksen, ilon ja kiitollisuuden tunteet, jotka sisälläni ovat velloneet.

Ystäväni E soittaa illansuussa ja kuulostelee oloani sekä tietysti kyselee rakkaani vointia. Hän muistuttaa minua syömisestä, olen laihtunut näiden muutamien päivien aikana pari-kolme kiloa. Käyn suihkussa ja haen kiinalaisesta ruokaa kotiin. Elämä alkaa tuntua taas valoisammalta.

Rakkaani soittaa ja juttelemme pitkään. Ilouutinen on se, että hän saa varovasti yrittä huomenna pystyyn hetkeksi. Puhelun jälkeen jatkan taas kirjoittamista.

2007-07-20T23:36:00.000+04:00

Perjantaiaamuna vaihdamme taas hyvät huomenet tekstareilla. Olen menossa kahdeksaksi töihin ja puhumme vasta minun ehdittyäni toimistolle. Sovimme, että en lähde Saksaan, koska rakkaan Suomeen palaaminen tapahtuu aivan minä päivänä hyvänsä.

Töissä on viimeinen päivä ennen lomaa ja aikamoinen kiire. Aamupäivällä vaikuttaa siltä, että rakas tulee Suomeen sunnuntaina. Upeaa, voisimme viettää yhdessä juhlapäivää! Iltapäivällä varmistuu että paluu siirtyykin maanantaille. Suomesta lentää lääkäri rakasta hakemaan. Kuljetus tapahtuu ensin ambulanssilla Köpikseen ja sieltä koneella Suomeen. Saksan lähikaupungista kun ei kulje sellaisia koneita, joihin paarit mahtuisivat.

Töiden jälkeen ruokakaupan kautta kotiin. Ostan lohta pakastimeen odottamaan. Puhumme pitkään puhelimessa ja olen todella onnellinen siitä, että rakas kuulostaa taas jo paljon pirteämmältä. Hän on jopa kaivanut läppärinsä esiin ja se on hyvä merkki jos mikä. Helpotuksen tunne on suuri, pahin on nyt takana päin ja rakkaan toipuminen on hyvällä alulla.

Illalla olo on tyhjä ja nukkumaan osaan mennä vasta myöhään, kuten muinakin iltoina.

2007-07-19T22:30:00.000+04:00

Torstaiaamu alkaa jo tutulla rutiinilla; tekstarihuomenet ja soitto. Plastiikkakirralta on edellisenä iltana käynyt lääkäri pahoittelemassa operaation viivästymistä. Jos haavat eivät ole tulehtuneet ja ihosiirtoja ei vaadita, on toiveissa päästä pikkuhiljaa Suomeen. Tämän päivän operaatio näyttää missä mennään.

Matkalla töihin itkettää kunnolla, ensimmäistä kertaa. Se tarkoittaa sitä että huoli, stressi ja shokki alkavat vähitellen purkautua. Hyvä merkki. Töissä hommat hoituvat rutiinilla ja katselen taas lentoja Saksaan.

Iltapäivällä rakas soittaa heräämöstä, kaikki hyvin. Ei infektiota, ei ihosiirtoja. Emme voi puhua kauaa, koska rakkaan kädet ovat tumpuissa ja ystävällinen hoitaja pitää puhelinta hänen korvallaan. Laitan viestiä eteenpäin muille läheisille.

Illalla näen ihanan ystäväni E:n. Hänellä on minulle kaunis kannustuskortti ja yllätyslahja. Miten kiitollinen olenkaan siitä että minulla on hänenlaisensa ystävä. Hän on joka päivä soittanut minulle useampaan otteeseen ja kysellyt miten menee ja miten rakkaani voi. Puhumme siitä miten minusta tuntuu epätodelliselta se, että maailma ympärilläni ei ole pysähtynyt vaan jatkaa tavallista kulkuaan. Olen edelleen poissaoleva ja ajatukseni ovat rakkaani luona.

Kiirehdin kotiin soittamaan rakkaalleni. Ihanaa on kuulla puhelimessa miten hän selvästi voi jo paremmin. Saan tietää, että SOS-palvelu on luvannut neuvotella kotiinkuljetuksesta hoitavan lääkärin kanssa seuraavana päivänä. Kuljetus tapahtuu lentokoneella, paaripaikalla, rakkaani kun ei vielä saa istua. Ikuinen optimisti minussa alkaa iloita ja toivoa parasta; kuljetusta kotiin heti huomenna.

2007-07-18T22:10:00.000+04:00

Keskiviikkoaamu alkaa rakkaan tekstarilla lähettämällä hyvällä huomenella. Puhumme puhelimessa. Työmatkalla tuntuu jo tutuksi tullut möykky vatsassa. Huolettaa.

Aamupäivällä rakas tekstaa minulle ja saan tietää, että kyse ei olekaan mistään hiusmurtumasta lantiossa, vaan selkänikamien siipiluita on murtunut viisi oikealta puolelta. Juttelemme taas puhelimessa. Onneksi murtumat eivät vaadi toimenpiteitä. Tuntuu jollakin kummallisella tavalla helpottavalta saada asioille nimet ja määritelmät. Aivan kuin kokonaisuus olisi sillä tavalla helpommin hallittavissa.

Päivän haavaoperaatio mietityttää. Yritän lohduttautua sillä että plastiikkakirurginen osasto varmasti tietää mitä tekee. Se,että operaatio siirtyi edelliseltä päivältä tälle päivälle kertoo minulle myös huojentavaa viestiä sen kiireellisyydestä. Yleisanestesia sinänsä ei minua huolestuta, luotan anestesialääkäreihin ja heidän ammattitaitoonsa. Toivon että haavoissa ei ole infektiota ja että niihin ei tulekaan. Se, että rakas vaihtaa osastoa operaation jälkeen mietityttää myös. Mitä jos kännykän ja muiden tavaroiden siirto osastolta toiselle kestää kauhean kauan ja en kuule hänestä pitkään aikaan? Kännykkä on minulle tällä hetkellä todellinen life line.

Ruoka ei maistu ja katson taas netistä lentoja Saksaan. Samalla surffaan sairaalan sivuille ja yritän ymmärtää saksaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua ottaa päähän että en ole opiskellut tuota germaanien brutaalilta kuulostavaa kieltä. Olen päättänyt lentää rakkaani luo lauantaina jos hän pian ei pääse Suomeen.

Tuntuu helpottavalta, että töiden jälkeen voi mennä ruokakaupan kautta suoraan kotiin. Illalle ei ole mitään ennalta sovittua ohjelmaa. Normaalien asioiden tekeminen tuntuu omituiselta. Minun maailmani on pysähtynyt ja elän henkäyksen ja hetken kerrallaan. Se että elämä ympärilläni jatkuu täysin normaalisti tuntuu luonnottamalta.

Illalla säädän kännykkkääni paremmin kuuluvan tekstarin merkkiäänen. Juttelen rakkaan kanssa ja saan kuulla, että haavanhoito-operaatio on siirretty seuraavalle päivälle koska sairaalassa on ollut kova ruuhka ja kaikki leikkaussalit ja anestesiologit ovat olleet varattuina jonkin onnettomuuden takia. Voi miten toivon, että hän pääsisi jo Suomeen! Tekisivät Suomessa sitten nuo haavajutut kuntoon!

2007-07-17T22:00:00.000+04:00

Tiistaiaamuna rakas lähettää tekstarilla hyvät huomenet. Töissä kaikki tuntuu melko merkityksettömältä. Tuntuu kummalliselta tehdä tavallisia asioita. Soitan äidille ja kerron mitä on sattunut, edellisenä iltana minulla ei ollut siihen voimia.

Yritän pysyä rauhallisena, panikointi ei auta mitään. Olen kuitenkin melko huolissani, sillä aamun tekstarin jälkeen ei ole kuulunut mitään. Pelottaa, jostakin syystä minulla on sellainen käsitys että ekat 48 tuntia onnettomuuden jälkeen ovat ratkaisevat. Ajatus karkaa väkisin mahdollisiin komplikaatioihin. Yritän pysyä kasassa ja odotan. Teen töissä lastauslaiturilla rakkaan minulle opettamaa tai chi -huoltenpoistoharjoitusta.

Illaksi on varattu kampaajaa ja muuta hömppäkaunistautumista lomaa varten. Ne tuntuvat täysin absurdeilta. Vihdoin rakas soittaa ollessani matkalla kampaajalle. On helpottavaa kuulla hänen äänensä. Häntä on koko päivä kuljeteltu sängyssä pitkin sairaalaa röntgeneihin ja muihin. Haavat käsissä ja kasvoissa vaativat hoitoa, joka on päätetty tehdä yleisanestesiassa vielä samana iltana. Välitän tietoa eteenpäin muille läheisille. Kotimatkalla hengittäminen tuntuu yhtä vaikealta kuin eilenkin.

Kotiin tultuani juttelen rakkaan kanssa lisää. Operaatio on siirretty seuraavaan päivään ja hän on saanut syödä ekan kerran onnettomuuden jälkeen. Kasvojen iho on alkanut kiristää siteiden poiston jälkeen ja se tuntuu ilkeältä.

Illalla ihana ystäväni E soittaa, taas. Hän on ottanut tavaksi soittaa useamman kerran päivässä ja kysellä kuulumisia. Se helpottaa. Koko päivä on mennyt kuin usvassa.

2007-07-16T22:00:00.000+04:00

Uutinen tulee maanantaina iltapäivällä. Rakas soittaa ja aloittaa puhelun sanoilla "Älä nyt säikähdä." Hän oli matkannut Saksaan lauantaina aloittaakseen Euroopan-lomamme. Minä olisin vielä tämän viikon töissä ja lentäisin sitten Frankfurtiin, josta yhdessä jatkaisimme Luxembourgiin, Pariisiin, Pohjois-Ranskaan, Belgiaan ja Hollantiin. Se olisi ensimmäinen yhteinen motomatkamme, jota me molemmat olimme kovasti odottaneet.

Hän on sairaalassa, moottoripyörä on lähtenyt autobahnilla kovassa vauhdissa käsistä ja hän on kaatunut. Ensimmäinen ajatukseni on helpotus siitä että hän pystyy soittamaan minulle ja vaikuttaa tolkulta. Ei siis ilmeisesti ainakaan pään alueen vammaa. Hän kertoo puhelimessa, että röntgenit, magneettikuvat ja ultrat on otettu ja mitään suurempaa ei ole rikki. Kaikki toimii. Seuraava helpotus. Käsissä ja kasvoissa on asfaltti-ihottumaa ja lisäksi jossain lantion alueella epäillään hiusmurtumaa. Yritän pysyä puhelimessa rauhallisena, kyyneleet valuvat, mutta ääneni on vakaa vaikkakin melko pieni. Hän jatkaa kertomalla että pyörä on aivan tuusan nuuskana. Mitä väliä sillä on, ajattelen. Kunhan hän on kunnossa.

Puhelun jälkeen tärisen ja kyyneleet valuvat. Kuitenkin samaan aikaan olen jotenkin turta. Alan soittaa hotelleihin ja perua varauksia. Helpottaa kun voi tehdä jotain konkreettista. Sen verran shokissa kuitenkin olen, että soitan ekana vahingossa siihen hotelliin jossa rakas on ollut edellisen yön.

Kotimatkalla en halua moottoritielle. Ajan varovasti, koska käsitän olevani edelleen shokissa. Ilta kuluu hiljalleen, puhun muutaman ihmisen kanssa puhelimessa. Olen hyvin väsynyt ja päätä särkee. Rakas soittaa minulle, puhumme pitkään. Onneksi hänelle on tuotu hänen kännykkänsä ja sen laturi. Olen todella onnellinen siitä, että saksalaisissa sairaaloissa saa osastollakin käyttää kännykkää.

Illalla mietin, miten elämämme ei loppujen lopuksi ole meidän käsissämme ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että rakkaalle ei käynyt pahemmin.

2006-12-15T00:41:00.000+03:00

Huomenna on pikkujoulut, ihanaa! Huomenna on pikkujoulut, voi kauheeta! Mitä minä panen päälleni?! Joskus ihmettelen miten vaatekaappini voi olla niin täynnä vaatteita kun siellä ei ole mitään päällepantavaa.

Olin suunnitellut meneväni tänään aikaisin nukkumaan jotta huomenna sitten jaksan. Ja katin kontit. Jo aikoja sitten valmiit joulukortit tarvitsivat vielä loppusilauksen ja postituksen, sitten kirjoitin sähköpostia. Yht'kkiä kello oli jo tosi paljon ja vaatteet sovittamatta ja valitsematta. Nyt se on hoidettu ja kynnetkin jo lakattu, mutta vielä huivi on silittämättä ja käsilaukku vaihtamatta. Ja nyt ei voi tehdä mitään kun ne lakatut kynnet eivät vielä ole kuivat. Naisen elämä on merkillistä.

2006-12-09T17:44:00.000+03:00

Merkillistä miten jollakin tietyllä hetkellä tai jossakin tietyssä mielentilassa jokin biisi voi tehdä niin suuren vaikutuksen. Koko syksyn Juha Tapion laulaessa radiossa "Sä kelpaat kelle vaan" olen ruuvannut volyymia suuremmalle ja ollut sitä mieltä että tyyppi laulaa vain minulle. Koko syksyn biisi on tullut päivittäin, parhaina päivinä kahdestikin. Lohduttaen, valaen uskoa tulevaan.

Sanat osuvat
...Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin, parhaat vuotes maahan poljettiin... Vaikka vei sulta uskon ihmisiin... Puoltakaan en sun kivustas voi tietää... Mut joku aamu sä heräät huomaamaan, sä selvisit ja kelpaat kelle vaan... Olet kaunis, vaikket enää tunne niin... Hetki vielä, kirkas aamu aukeaa...

Okei, tarvitsin siis jonkun laulamaan minulle radiossa, että olen kaunis ja vahva ja selviän kyllä. Jos olisin Ally McBeal, se olisi varmaankin ollut minun teemabiisini. Vaikka joo, myönnän että tuo parhaiden vuosien maahanpolkeminen tuntuu nyt hieman melodramaattiselta. Mutta jollakin kummallisella tavalla tuolla biisillä oli vahvistava ja terapeuttinen vaikutus. Suotakoon se minulle.

2006-12-08T18:53:00.000+03:00

Jääkaappini toiminta kummastuttaa minua. Kaappi on Helkaman kaksiovinen malli ja ilmeisesti alkuperäinen, talon rakennusvaiheessa keittiöön asennettu. Kaapissa on yläosa ja alaosa, molemmat todellakin jääkaappeja (sic!) vaikka ensimmäistä kertaa asuntoa katsastaessani luulinkin (vai paremminkin toivoin) alempaa yksikköä pakastimeksi.

Ylemmän ja alemman osan välillä on kiinteähkö, kahdessa osassa oleva muovihylly. Kaapin muut hyllyt ovat perinteisiä lankahyllyjä. Tuo muovihylly ilmeisesti jollain tavalla rajoittaa kylmän ilman kiertoa kaapin sisällä. Tästä seuraa se, että kaapin alaosan lämpötila on hyvinkin eri kuin yläosan.

Aluksi säilytin alaosassa hedelmiä, jotka homehtuivat, mädäntyivät ja pilaantuivat siellä todella nopeasti. Ostettuani muutaman jääkaappilämpömittarin ja säädeltyäni lämpötilaa huolella ja hartaudella totesin, että kaapin alaosassa ei oikeastaan voi säilyttää mitään. Yläosan lämpötila on jääkaapille sopivat kolme-neljä astetta, kun taas alaosan lämpötila ei laske alle 15 asteen. Ei millään.

Alaosa on nyt saanut kunnian toimia baarikaappina, johon on kerätty kaikki ne vuosien saatossa saadut tuliaisjuomat joita kukaan ei ole koskaan juonut. Säilytyslämpötila on tosin viineillekin väärä, nekin vaatisivat kylmempää kaappia. Väkevät nyt säilyvät missä tahansa. Vai säilyvätkö? Juuri se on pulmani noiden juomien kanssa. Osa pulloista on avattuja, osa avaamattomia. Suurin osa kummallisuuksia, kuten Pause Caféta, Parfait Amouria, Cointreauta tai Cardinal Melonia. Siis mitä on Cardinal Melon? Hyvää peruskamaa kuten vodkaa, viskiä, sambucaa, Camparia tai Amaretto di Saronnoa on hyvin vähän tai ei lainkaan. Minun kulutuksellani kaikkea on jäljellä vielä 20 vuoden kuluttua, mutta miten kauan juomat oikeasti säilyvät? Kannattaisiko ne kummallisuudet nyt vain heti heittää viemäriin, vai olisiko vielä aikaa hankkia joku drinksukirja, kunnolliset määrät oheisrompetta: mixereitä, hedelmiä, pillejä ja sateenvarjoja ja pitää bileet?

No niin, eksyin aiheesta. Luulen, että alan hiljalleen katsella uutta jääkaappia. Olisi kiva jos siinä olisi myös pakastin. Sinkkutaloudessa ruoanlaitto ilman pakastusmahdollisuutta tarkoittaa samaa lounasta ainakin kolme, yleensä neljä päivää peräkkäin. Pakkausjäätelöä olisi myös kiva syödä taas, siis vaikka sitä Carte d'Orin jätskiä jossa on keksejä ja suklaata.

2006-12-07T20:02:00.000+03:00

Olen vähän katsellut netissä eri seuranhakusaitteja. Ihan vain lämmitelläkseni. Tiedostan sen että en ole vielä läheskään valmis mihinkään uuteen. Olen kuitenkin selaillut ilmoituksia, jos vaikka...

Yhdellä palstalla kaikki hakemassani ikähaarukassa olevat miehet ilmoittavat yhdeksi harrastuksistaan "Patikoinnin, retkeilyn ja vaeltamisen". Yäk. Minulle siitä tulee mieleen jossain korvessa päivätolkulla rämpiminen raskaita kantamuksia raahaten erityisen kaukana lämpimästä juoksevasta vedestä ja muista mukavuuksista. Ei houkuttele. Samalla yritän muistuttaa iteseäni siitä, että kaikki on suhteellista. Jonkun patikointi voi tarkoittaa lähimetsässä poluilla kävelemistä kauppakeskuksen jouluvalojen siintäessä taivaanrannassa. Ja täytyy myöntää, että nauttisin kyllä kovasti retkestä nuotiolle paistamaan makkaraa tikun nokassa.

Määritelmä urheilullinen tai urheileva saa myös karvani nousemaan pystyyn. Minusta on täysin sietämätöntä, että koko muu elämä järjestetään salilla käyntien tai muiden urheiluharrastusten mukaan. Kohtuullinen liikunta on tietysti asia erikseen.

Olen myös havainnut miten nimimerkki voi välittömästi karkoittaa kaiken mielenkiinnon. Vai minkälaisen vaikutuksen sinuun tekisi "Kolli Keravalta" tai "JekyllHyde"? Nimimerkki "Pekka Hevonen" tosin jätti minut ihmettelemään. Hevonen? Oikeasti, hevonen? Ehkä olen vain väärää kohderyhmää ja en siksi tajua. Luultavasti en saa koskaan tietää.

Jotkut ilmoitukset tuntuvat hyviltä ja oikeasti mielenkiintoisilta. Niihin haluaisi vastata. Mutta empaatti minussa potkii vastaan. En ole vielä valmis päästämään ketään oikeasti lähelle ja siksi vastaaminen tuntuu väärältä. Aloittaisin jotakin jota en olisi valmis viemään eteenpäin. Toisaalta minusta olisi hauska deittailla. Tavata ihmisiä, käydä ulkona syömässä, keskustella, mennä leffaan. Ei mitään sen enempää - tai vähempää.

2006-11-17T22:33:00.000+03:00

Ensimmäinen hiprakkabloggaukseni. Ensimmäinen sinkkubloggaukseni. Ensimmäinen Mac-bloggaukseni. Ensimmäinen läppäribloggaukseni. Ensimmäinen ei-Tampereella-tehty bloggaukseni. Ensimmäinen bloggaukseni uudessa kodissani. Aika paljon ensimmäisiä. Ja siitäkin on vain pari viikkoa kun join ensimmäisen vodka-Margaritani.

Marsala menee sormiin ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että tästä entrystä tulee epäjohdonmukainen ja tasoltaan arveluttava. Näin kuitenkin erityisen paljon vaivaa päästäkseni Bloggeriin sisään, salasana kun oli hieman hakusessa ja Soneran sähköpostissa huoltokatko, joten tuo salasanan unohdusnappulakaan ei tuonut mitään apua. Lopulta kuitenkin pääsin sisään vain huomatakseni, että minulla ei oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa.

Vai onko? Katsotaan, haluanko alkaa kirjoittaa uudesta elämästäni. Ehkä haluan. Ehkä en. Emmintäni johtuu siitä, että haavat ovat vielä aika auki. En halua kirjoittaa katkeruudesta, enkä siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi. En halua kirjoittaa siitä miten typeräksi tuntee itsensä kun on luottanut lupauksiin, joita ei pidetäkään. En halua kirjoittaa siitä, miten vaikealta tuntuu ajatus siitä että vielä joskus luottaisi.

Haluan kirjoittaa uudesta alusta ja toivosta. Kyvystä antaa anteeksi, vaikka tekoja ei koskaan hyväksyisikään. Haluan kenties kirjoittaa uuden elämäni ensiaskelista ja vaikka siitä miten saatan aamulla hymyillä bussissa matkalla töihin.

2006-02-28T17:45:00.000+03:00

Säännönmukaisesti, aina noin kahden vuoden välein, minulle tulee tarve vaihtaa kännykkää. Ei siksi että tarvitsisin uusia ominaisuuksia tai siksi että edellinen kännykkä olisi rikki tai jotain. Haluan vain uuden kännykän. Tiedättehän, samalla tavoin kuin joku muu ostaa aina uusia kenkiä tai laukkuja tai huiveja. Minä ostan lompakoita, kalenterinkansia ja kännyköitä. Lompakoita on laatikossa edelleen noin kymmenen, siitäkin huolimatta että myin niitä pois kirpparilla toissavuonna jo toiset kymmenen. Filofaxiin kansia löytyy neljät; kolmet suuremmat ja yhdet pienemmät, tosin vain yhdet Filofaxin omat. Kännyköissä on menossa jo neljäs tai viides malli, ja minulla on ollut kännykkä vasta kymmenen vuotta.

On siis selvää, että minun ei kannata ostaa kovin kalliita kännyköitä. Se olisi tuhlausta.

Nyt olen taas ihastunut uuteen puhelimeen, vaikka juuri muutama kuukausi sitten julistin suuresti epäileväni simpukkamallien kestävyyttä. Mutta ketäpä ei houkuttelisi välitön nautinto. Etenkin kun se olisi sivistynyt ja modernisti muotoiltu. Onkohan vanha kapulani joku moukka? Kävin jo katsomassa ja hypistelemässä uutta ihanuutta kolmessa kaupassa.

Sitten keksin miten voisin välttää uuden kännyn oston. Minä tuunaisin nykyistä kännykkääni! Enhän minä oikeasti kaivannut mitään uusia toiminnallisia ominaisuuksia. Halusin vain jotain uutta kivaa ja piristävää. Ratkaisu oli kännykkäkoru. Eikä mikä tahansa kännykkäkoru, vaan kaunein ja tyylikkäin näkemäni sellainen. Nyt olen täydellisen tyytyväinen vanhaan hopeanväriseen puhelimeeni, jonka taustakuvana on merihevonen ja jota koristaa fisu sinisin ja turkoosein helmin. Siinä uudessa puhelimessa ei edes olisi ripustuskohtaa kännykkäkorulleni.

2006-02-27T18:45:00.000+03:00

Minut meemattiin. Minusta on aina hauskaa kun minut meemataan.
Kiitos TuoToi!
Reagointi tosin kesti siinä reilun kuukauden kivikautisista tietoliikenneyhteyksistä johtuen. Mutta nyt myös Omituinen teenkeittäjä paljastaa omituiset tapansa. Jos ketään enää kiinnostaa, tai on koskaan edes kiinnostanut.

Minusta tavaroiden täytyy olla järjestyksessä. Siis lasien nätisti hyllyllä vierekkäin, vaatteiden siisteissä pinoissa kaapissa, kenkien rivissä eteisessä jne. Jos ei ole, niin huiskasen ne äkkiä järjestykseen. Ai ei omituista? Mutta entä kun ruokakaupassa ostostenteon lomassa alkaa häiritä se Fazerina-patukka, jonka joku asiakas on mielensä muutettuaan laittanut Geisha-patukoiden laatikkoon tai se postikortti, joka on korttitelineessä laitettu väärään lokeroon. Tai siis kun sen siinä sivussa järjestää takaisin paikoilleen, samalla kun heittää sen Fazerin sinisen ostoskärryyn tai valitsee sen synttärikortin kaverilleen. (Minähän pidin Monkista, miksiköhän?)
Kaupassa ei voi ostaa sitä ekaa tyrkyllä olevaa, hyllyllä etummaisena sijaitsevaa tuotetta vaan täytyy valkata. Puolustuksekseni sanottakoon, että tämä on sukuvika, eikä se edes perustu mallioppimiseen vaan geeneihin. Olin ekaa kertaa sisareni kanssa ruokakaupassa, sisko teki ostokset ja minä vain hengasin mukana ja pidin seuraa. Meinasin saada hepulin kun hän käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin minä. Ne Atrian nakkipaketit ovat kaikki ihan samanlaisia, mutta silti täytyy valkata. Sitä etummaista ei edes ajattele ottavansa. Sama toistui deodoranttien kanssa. Miksi? No tietysti täytyy valita Hyvä Yksilö, koska saman hinnan tuotteesta maksaa joka tapauksessa, oli se sitten maanantaikappale tai lajinsa huippuedustaja. (Joku muukin on joskus kirjoittanut tämän tyyppisestä käyttäytymisestä.)
Keitän teetä useita kertoja päivässä. Laitan teenlehdet teepalloon, napsautan vesipannun päälle ja menen tekemään jotain muuta odottaessani veden kiehumista. Tunnin tai parin kuluttua muistan, että olin keittämässä teetä ja napsautan vesipannun uudelleen päälle,… Juon teetä huomattavasti harvemmin kuin keitän sitä. Siitä myös tämän blogin nimi.
Kun olen lähdössä kotoa, seison hellan edessä, osoitan jokaista nappulaa vuoronperään ja sanon "nolla, nolla, nolla, nolla". Sitten vielä tarkistan, ettei vedenkeitin jää päälle. Kun aikoinaan olin pakotettu siirtymään kaasuhellasta sähkösellaiseen, jätin levyn alussa aina päälle. Kaasuhellassa näkyi liekki, sähköhellasta ei levystä nähnyt oliko se vielä päällä vai ei. Ainakaan ihan heti. Sitten kun levy oli ollut puolisen tuntia tai tunnin päällä, sen kyllä huomasi, levy hehkui punaisena ja keittiö oli melkoisen lämmin. Myös vedenkeittimellä olen yrittänyt lämmittää kotia. Vedenkeittimessämme on automaattikatkaisu, joka toimii vain jos keittimessä on vettä. Jos keitin on tyhjä ja vahingossa päällä, se lämpenee ja lämpenee ja lämpenee.
Olen alkanut kutoa ja jopa myös virkata. Kyllä. Se on omituista, erittäin omituista. Minä olin koulun käsityötunnilla se onneton tumpelo, jonka mummo kutoi aina puolet kulloinkin työn alla olevasta tehtävästä, muuten mikään ei olisi koskaan valmistunut. Viime syksynä minuun iski jonkinlainen käsityösalama ja olenkin sitten tehnyt viisi ponchoa (neljä virkaten ja yhden kutoen), neljät sukat, yhdet lapaset ja kaksi pipoa. Kutominen onkin aivan valtavan hauskaa, eikä se olekaan edes vaikeaa kuten luulin! Eräs tuttavani sanoi päätyneensä ystäviensä kanssa siihen, että lankoihin laitetaan jotain addiktiivista ainetta. Muuten neulomiseen ei jäisi niin koukkuun.

2006-02-25T19:05:00.000+03:00

Vein ystävänpäivänä kännykkäni tarvikeakun Päämies-kauppaan, josta olin sen ostanut. Akku oli aivan finaalissa ja mielestäni akun normaalin käyttöiän tulee olla pidempi kuin kolme kuukautta. Päämies-kauppa lupasi lähettää akun huoltoon, josta saisin uuden akun viallisen tilalle viikonloppuun mennessä. Olin tyytyväinen. Minulle luvattiin soittaa kun voisin noutaa akun.

Menin tänään kyselemään akkua vaikka minulle ei oltukaan soitettu. Luvatusta valmistumisajankohdasta oli jo kuitenkin kulunut viikko. Jos jokin asia luvataan hoitaa viikossa, jaksan odottaa kaksi, mutta sen jälkeen tekee tiukkaa.

Tämänpäiväinen asiointikokemus oli taas vertaansa vailla. Kysyin akkua ja sanoin että minulle ei ole soitettu. Myyjä sanoi, että se johtuu siitä, että akku ei ole vielä saapunut huollosta. Kerroin että akku oli luvattu minulle viikossa. Myyjä sanoi, että ei voi sille mitään, joskus kestää kauemmin. Sitä paitsi yleensä huoltoon lähetetään puhelimia ja nekin saattavat kestää useita viikkoja. Hän tarkisti varmuuden vuoksi huollosta saapuneiden laitteiden korin. Kerroin, että nyt on jo kulunut kaksi viikkoa. Myyjä sanoi, että huollossa saattaa olla ruuhkaa, eikä kukaan tiedä kauan huollossa menee, eikä hän voi sille mitään. Yleensä akkuja ei edes lähetetä huoltoon. Hän kysyi olenko käynyt aikaisemmin tiedustelemassa akkuani. En ollut, koska nyt oli mennyt viikko siitä kun sen piti olla tullut ja olen odottanut soittoa. Kysyin milloin mahdollisesti saisin akkuni. Myyjä sanoi, että hän ei tiedä, eikä huoltokaan tiedä. Jankkasin hetken ja sain aivan samanlaisia vastauksia, jotka olivat aivan yhtä tyhjän kanssa. Tunsin itseni voimattomaksi. Akku oli lähetetty huoltoon, eikä kukaan tiennyt missä työvaiheessa se oli ja kauan sen saaminen vielä kestäisi. Pitäisikö minun odottaa vielä viikko, kuukausi vai puoli vuotta?

Kysyin onko liikkeessä olemassa joku vastuuhenkilö, vaikka myymälänhoitaja, ja pyysin saada hänen yhteystietonsa. Sanoin, että hän varmaan voisi selvittää missä akkuni on ja kauan sen saaminen kestää. Myyjä vastasi, että myymälävastaavakaan ei voi sitä tietää, koska hän on aina ketjun toisessa paikallisessa kaupassa. Sitä paitsi viivästyminen ei ollut myyjien vika. Sanoin toki ymmärtäväni sen. Minähän vain halusin saada tietää missä akkuni on ja kauan minun vielä täytyy odottaa. Sanoin, että minun on vaikea hyväksyä vastauksia, joiden sisältö on “Minä olen vain töissä täällä, enkä siis voi tietää mistään mitään.” tai “Akku on huollossa, se tulee kun tulee, kukaan ei tiedä milloin. Herran haltuun.” Sanoin, että jonkun täytyy tietää jotain, jos ei myyjän niin myymälävastaavan, jos ei myymälävastaavan niin tämän esimiehen.

Myyjän vastaus sai minut epäilemään, että olen jonkintyyppisessä absurdissa näytelmässä. “Mutta ethän sinä ole pyytänyt soittamaan huoltoon ja selvittämään missä akkusi on ja milloin se tulee!”

2005-10-07T18:28:00.000+04:00

No niin. Kauran kirjoituksen luettuani aukesi jokin nostalgiapato ja tamburiinin paukutus ei jätä minua rauhaan. Ala-asteella minulla oli aivan valtavan hieno sininen pitkähihainen froteesta valmistettu jumppapuku ja valkoiset nahkaiset jumppatossut, joiden mokkapohjissa oli kumiset liukuesteet. Erityisesti jumppapuku sai minut tuntemaan itseni urheilulliseksi. Opettaja paukutti tamburiinia sellaisella pehmeäpäisellä nuijalla ja me juoksimme tahdissa ympyrää jumppasalissa. Siitä on hienot muistot, ehkä sen vuoksi että niinä hetkinä olin jumppatunnilla hyvä. Muissa lajeissa en ollut hyvä, mutta rytmitaju on minulla aina ollut kohdallaan ja osasin siis juosta tahdissa.

Yläasteella kahdeksannella luokalla sisäliikuntatunneilleni ilmestyi kuntopallo. Se oli mielestäni maailman järjettömin kapine. Luokkatoverini suhtautuivat siihen täysin tyynesti, joten oletan että se oli esitelty heille jo seiskalla. Olin vaihtanut koulua, enkä ollut kuuna päivänä nähnyt moista. Se oli sellainen koripallon kokoinen, mutta huomattavasti painavampi pallo, jota piti nostella. Mielummin olisin nostellut puntteja, niistä saa sentään jollain tavalla otteen. Mutta ei, me nostelimme palloja. Muistaakseni joskus myös heittelimme niitä.

Yläasteella meidät myös pakotettiin suunnistamaan. Se, että metsässä oli meidän lisäksemme juoksemassa myös itsensäpaljastajia ja heitä jahtaavia poliiseja ei haitannut, ainakaan opettajaa. Hiihto samaisessa metsässä oli talvella opettajan suosikkilaji. Liikuntatunti oli keskellä päivää, joten oli aikamoinen suoritus ehtiä vaihtaa vaatteet, kävellä ladun alkuun, hiihtaista, kävellä takaisin koululle, käydä suihkussa ja laittaa itsensä kahdessa tunnissa. Siitä oli leikki ja rentoutuminen kaukana! En vieläkään ole hiihtänyt tuon jälkeen, vaikka se kenties voisi omaa tahtia suoritettuna, kaikessa rauhassa, olla ihan kivaakin.

Kouluaikaiset liikuntakokemukseni ovat siis pääosin negatiivisia. Koululiikunnan tarkoituksena tuskin on etäännyttää liikunnasta tai taata, että yksikään aikuinen ei koskaan hiihdä tai telinevoimistele. Toivoisinkin, että nykyään kouluissa liikunta olisi hieman enemmän oppilaslähtöistä, että kaikkien ei tarvitsisi suorittaa samoja asioita, että oppilaat saisivat valita. Onneksi olen vanhempana löytänyt minulle sopivia lajeja, joista aidosti nautin ja joita saan tehdä omista lähtökohdistani.

2005-10-05T21:56:00.000+04:00

Putkiremontti lähestyy huimaavaa vauhtia ja viimeiset kahdeksan päivää olen pussittanut tavaroita. Pelkään, että tämä pakkaus- ja suojausvaihde voi jäädä päälle. Näen jo itseni kulkemassa kaupoissa tai ystävien luona mukanani muovipusseja ja teippiä, pakkaamassa kaikki käsiini osuvat kirjat ja tekstiilit kahteen muovipussiin ja teippaamassa pussit tiukasti kiinni.

Olen myös toiminut kuluttaja-aktivistina. Kävin kaupassa, joka mainosti suuresti ja näkyvästi tarjoustuotetta, joka sitten kohtaamani myyjän mukaan ei ollut ollenkaan tarjouksessa ja jota ei itse asiassa ollut edes valikoimissa. Jouduin ostamaan normaalihintaisen ja tietysti kalliimman, etenkin kun uskoin myyjää ja luulin lukeneeni tarjouksen väärin. Kotona luin mainoksen uudelleen ja totesin myyjän olleen väärässä. Minua nyppi todella. Tein kauppaan kirjallisen reklamaation netin kautta ja odotin viikon vastausta. Kun sitä ei kuulunut, soitin kauppaketjun asiakaspalveluun ja olin närkästynyt. Oletin, että asia tahdottiin jättää käsittelemättä ja toivottiin, että aika tekisi tehtävänsä. Ei, ei ja ei. Minulla oli nyt missio (ja liikaa aikaa kaikesta pussittamisesta huolimatta?). Kaupasta soitettiin minulle tänään. Soittaja pahoitteli tapahtunutta (kyseessä oli puute myyjän perehdytyksessä) ja viivettä asian käsittelyssä (katkos tiedonkulussa). Haen perjantaina kaupasta reilun hyvityslahjan, sillä "jokainen asiakas on heille tärkeä". Nyt minulla on hyvä mieli ja voin jatkossakin asioida kaupassa viikoittain, kuten ennenkin.

2005-09-27T15:12:00.000+04:00

Lähestyvän putkiremonttimme takia olen ollut pakotettu vierailemaan useissa rautakaupoissa miettimässä peilikaappi-, käsienpesuallas- ym. ratkaisuita kylpyhuoneeseemme. Minä käsitän rautakaupat erikoisliikkeiksi. Minulla on aina ollut erikoisliikkeestä sellainen käsitys, että siellä on k.o. erikoisalansa tuntevaa ja osaavaa henkilökuntaa. Ilmeisesti asia ei olekaan niin ja käsitykseni erikoisliikkeestä alansa asiantuntijana on täysin virheellinen ja typerä.

Haluatteko esimerkkejä? Ai ette. No, saatte niitä joka tapauksessa.

OT: Hei, olisimme kiinnostuneita tietämään mitä tämä kaappi maksaa valkoisella rungolla ja valkoisella ovella.
M: Sitä nyt ei todellakaan saa valkoisella rungolla, ainoastaan sinisellä.
OT: Ai, kun tässä esitteessä sanotaan "Saatavana myös valkoisella rungolla".
M: Mitä? Ai sanotaan vai? No, kai niitä sitten saakin myös valkoisella. Minäpä kirjoitan tästä tilauksen.
OT: Niin, siis me haluaisimme nyt ensiksi tietää sen hinnan.
M: No se lukee tuolla lapussa.
OT: Siellähän on vain se kokonaishinta, johon tuon kaapin lisäksi kuuluu myös allas, peilikaappi, kolme muuta kaappia ja ritilä.
M: Kyllä ne hinnat siellä on, hintalapun kääntöpuolella.
OT: Ai, ja meidän olisi pitänyt tietää se?
M: Kyllä se siellä lukee ihan selvästi. (Toim huom: Lukihan se, fonttikoolla 5 kirjoitettuna, lapun ylälaidassa.)
M: Se hinta on siis XXX euroa niinkuin tässä lukee.
OT: Niin, mutta se on tuon erikoisvärisen hinta, mitä se valkoinen maksasisi?
M: No en minä tiedä.

OT: Hei, haluaisin tietää miten käsienpesualtaaseen kiinnitetään tuo koristejalka. Lähinnä minua kiinnostaa se, saako sen irti siivouksen ajaksi tai jos vaikka täytyy avata vesilukko viemärin mennessä tukkoon.
M: Uhhh, en ole koskaan asentanut tuollaista. Mitenköhän se laitetaan siihen?
OT: Niin, onko se kiinteä siten että sitä ei saa irti irroittamatta käsienpesuallasta?
M: Niin, se on hyvä kysymys. Ehkä sitä ei saa irti, tai sitten sen saa, sehän riippuu siitä miten sen asentaa.
OT: Ja mitenköhän se asennetaan?
M: Niin, hmmmm, uhhhhh.
OT: No, ehkä me vielä katsellaan vähän.

Ensimmäinen asia, jonka opin aloitellessani työelämässä oli se, että "En tiedä" ei ole riittävä vastaus. Jos ei tiedä, täytyy ottaa selvää. Se tietysti vaatii sitä, että paikassa on edes yksi joka tietää ja jolta voi kysyä.

Jos Bauhaus lyö markkinoilta kaikki kilpailijansa, väitän, että pääasiallisena syynä tuskin on halvat hinnat. Bauhaus on ainoa kauppa, jossa myyjät tiesivät tuotteistaan, olivat aidosti kiinnostuneita asiakkaista ja osasivat asiansa. Se oli aito erikoisliike, siinä merkityksessä kuin minä sanan ymmärrän.

2005-09-26T13:32:00.000+04:00

Viime viikko meni vauhdilla. Ensin muutama päivä Helsingissä ystäviä tapaamassa ja sitten pari päivää Suunnatonta Mehustusta. Mehuasemalla 60 kg omenaa muuttui herkulliseksi omenatuoremehuksi, joka on aivan taivaallisen makuista ja kaiken lisäksi myös sokeritonta ja lisäaineetonta. Jääkaappimme on aivan ääriään myötä täynnä ja silti niin kovin mielelläni hankkisin vähän lisää omenoita ja menisin vielä uudestaan mehuasemalle. Mies yrittää hillitä intoani, joka hiipuu pakosta muutenkin. Nyt keskityn putkiremonttiin ja sen aiheuttamiin suojaustarpeisiin kotonamme. Kaikkien kirjojen pussittamisesta tulee oikein hupaisa projekti, muista tavaroista puhumattakaan.

Loppuviikosta alkoi flunssa puskea pahasti päälle. Lauantaina noudatin ystävällisen kommentoijan ohjeita ja join paljon inkivääriteetä. Vältin visusti mittaamasta kuumetta, sillä sunnuntaina oli balettitunti ja kuumeisena ei saa urheilla. Tottahan toki tiesin, että minulla oli kuumetta, mutta kun en ikään kuin virallistanut sitä mittaamalla, niin saatoin päättää että sitä ei ole ja siis mennä sunnuntaina balettiin. Fiksua? Ei kai. Jaksoin tosin tunnin oikein hyvin ja minulla oli hauskaa. Kuume siinä kyllä vähän nousi lisää ja iltapäivällä en jaksanutkaan mitään muuta.

2005-09-18T11:14:00.000+04:00

Kuuluin kolmen hyvän ritarin koplaan, joka taisteli pahaa vastaan. Olimme tällä kertaa tunkeutuneet pahan kuninkaan talon ylimpään kerrokseen. Sieltä laskeuduimme alempiin kerroksiin huoneen kolmessa suuressa takassa olevilla hisseillä ja suoritimme tehtävämme. Nousimme takkahisseillä takaisin ylimpään kerrokseen, pahan kuninkaan miehet ajoivat meitä takaa. Saimme takkahissien ovet juuri ajoissa lukittua, silti oli kiire, oli kysymys sekunneista. Laskimme yhden ylimmän kerroksen seinistä rampiksi, jota pitkin pakenimme lentävällä skootterillamme yötaivaalle.
Minä katsoin eilen vain Monkin ja vähän JFK-elokuvaa. Miten voin nähdä tällaisia unia?

2005-09-16T11:19:00.000+04:00

Silläkin uhalla, että tästä tulee Suuri Hilloamis- ja Säilöntäblogi, jaan oppimani asiat kanssanne.

Hillosokeria voi laittaa kiloon omenaa vain 250 g ja hillo hyytyy edelleen (ja toivottavasti myös säilyy).
Mehuasemalle soittaessa ei saa aikaa samalle viikolle keskellä suurinta sesonkia, vaikka haluaisi kovasti.
Lasipulloja on vaikea löytää kaupoista ja muovipulloihin säilöttynä mehu on pakko pakastaa.
Lasipulloille korkeiksi tarkoitettuja kumituppiloita on vielä vaikeampi löytää, ne on myyty loppuun useassa paikassa. (Lopettakaa hyvät ihmiset se säilöminen ja hamstraaminen, tai ainakin säilömistarvikkeiden hamstraaminen!)

Puoli päivää meni tällä viikolla niitä tyhjiä lasipulloja metsästäessä. Lopulta onneksi löytyi, ja Suuri Tuoremehuprojekti ei hyytynyt heti alkuunsa. Nyt pullot täytyy pestä, liottaa ja kuumentaa uunissa.Vaikuttaa aivan omalta tieteenalaltaan, onneksi netistä löytyy ohjeita. Niissä tosin valitettavasti ollaan kovin niukkasanaisia selitysten suhteen ja minun on vaikea noudattaa ohjeita sokkona, ymmärtämättä miksi. Ok, käsitän sen liotusjutun, sillä herätellään nukkuvat pöpöt, jotta ne voidaan sitten uunissa käristää kuoliaiksi. (Miten brutaalia!) Mutta miksi kummassa ne pullot kääritään sanomalehteen uunikuumennusta varten? Se on minulle suuri mysteeri.

Ensimmäinen syysmyrsky aiheutti myös tällä viikolla stressiä. Omenat kun tulisi mielellään viedä suoraan puusta mehuasemalle ja mehustusaika saatiin vasta ensi viikoksi. Huolestuin siitä, että ensi viikolla ei puissa enää ole mitään poimittavaa ja mehustettavaa. Suuri Tuoremehuprojekti sään armoilla!

Nyt täytyy vielä löytää jostakin ne kumikorkit ja jotain atamonia. Kumikorkkeja kun ei saa keittää vaan ne liotetaan siinä atamonvedessä ohjeen mukaan. Toivottavasti ohje löytyy atamonpaketista ja paketti ruokakaupasta.

Kyllä tämä säilöminen on sitten jännittävää puuhaa! Eräs rouva sanoi minulle tällä viikolla, kuunneltuaan juttujani, että olen oikea (koti)talousihminen. Sehän tässä onkin, en minä oikeasti ole. Sen takia tämä kaikki onkin niin uutta ja kiinnostavaa.

2005-09-09T14:59:00.000+04:00

Ihanaa kun on syksy ja kaikki kansalaisopiston kurssit alkavat! Sain upottaa tällä viikolla käteni taas saveen. Olinhan sitä jo kauan ja hartaasti odottanutkin. Kesätauko tuntui aivan kaamean pitkältä. Savikin oli säilynyt hyvin kesän yli vaikka yhtään opettajan neuvoa en muistanut noudattaakaan. Siellä se vaan oli loikoillut muovipussissa, kahteen kosteaan siivousrättiin käärittynä saunan pesuhuoneen lattialla (se savi siis, ei opettaja). Ei tarvinnut edes vaivata sitä uudestaan, pääsin ilman työtä ja vatvaamista suoraan luomisvaiheeseen. Aivan hillittömän hauskaa!

Kesäisen Kreetanmatkamme innoittamana hain kirjastosta kolme keittokirjaa; yhden kreetalaisen ja kaksi kreikkalaista. Eilen väänsin sitten kesäkurpitsakroketteja yhdistämällä näiden kolmen kirjan ohjeet yhdeksi reseptiksi. Hyvää tuli vaikka en osaakaan paistaa. Kroketit siis maistuvat periaatteessa juuri täydellisiltä, mutta ovat niin rasvaisia että minulla tulee niistä vatsa kipeäksi.

Ihan totta, paistaminen tuottaa minulle aivan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. En yleensä paista mitään, koska en osaa ja lopputulos maistuu vain pahan rasvaiselta. Sen sijaan olen hyvä keittämään, hauduttamaan, kuullottamaan ja wokkaamaan sekä uunipaistamaan. Ainoa ruoka, jonka osaan paistaa paistinpannulla on lettu. Kaikki muu on aivan ylivoimaista. Eilinen osoitti sen taas kerran. Seuraavalla kerralla teen kroketit uunipellillä samalla tavalla kuin lihapullatkin.

2005-09-05T17:59:00.000+04:00

Taivas oli sininen, ilmassa tuoksui syksy ja aurinko lämmitti olkapäitäni istuessani torikahvilassa. Lautasellani oli lämmin, höyryävä muurinpohjalettu ja sen päällä paljon vadelmahilloa. Mukissa oli kylmää rasvatonta maitoa. Istuskelin, nautin letun ja maidon mausta ja tunnustelin uutta vapauttani. Tuntui hyvältä, aivan kuin joku olisi nostanut harmaan seitin pois päältäni. Oli kevyt hengittää.

2005-09-01T11:21:00.000+04:00

Olen löytänyt tuunaamisen kiehtovan ja valloittavan maailman!

Pyöräni näyttää nyt aivan erilaiselta kuin ennen, jotenkin sporttisemmalta ja viimeistellymmältä. On se merkillistä ja upeaa, miten pienikin tuunaus saa aikaan ihmeitä!

Fillarinihan ei ole mikään muodikas hybridi- tai trekkingpyörä. Se on ihan tavallinen ja pidän siitä kovasti. Olen jo sen hankkimishetkestä lähtien harkinnut sen kustomointia ja katsellut erilaisia osia lukuisissa urheilukaupoissa. Eilen vihdoin ostin kaksi ensimmäistä tarviketta hyvästä ja palvelevasta urheilukaupasta. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että mennessäni yksin suureen urheilukauppaan en saa sieltä yleensä minkäänlaista palvelua, Miehen kanssa yhdessä näissä liikkeissä asioidessani palvelu pelaa aina. Olenkin valinnut sen urheilukaupan, jossa minua kohdellaan ihmisenä myös yksin liikkuessani. Kiitos keskustan Elmo-Sport!)

Mustan, kauniin, tiheäverkkoisen ostoskorin laitoin itse pyörän takapakkarille, mutta mustien, päätyheijastimilla varustettujen muovisten käsikahvojen asennus vaati Miehen ystävällistä apua. Vanhat valkoiset kahvat istuivat tiukassa ja lähtivät hankalasti pois. Kun ensimmäinen uusi kahva oli jo puoliksi asennettu, havaitsin että meillä oli Miehen kanssa aivan eriävät käsitykset siitä mihin suuntaan sormilovien kuuluu olla. Vaati kauhean paljon voimaa ja aikaa että Mies sai sen kädensijan käännettyä minun mielestäni oikeaan suuntaan. Toinen katsottiinkin sitten jo alussa oikein päin, joka siis Miehen mielestä oli ihan väärin päin.

Pyörä näyttää nyt kerrassaan upealta! Poljen ehkä jo tänään katselemaan mustia polkimia ja uutta kilikelloa. Tähän tuunaamisjuttuun kun jää kiinni nähkääs.

2005-08-30T21:56:00.000+04:00

Katsoin MTV3:n uuden kotimaisen uutuussarjan Firman aloitusjakson kiinnostuneena siitä onko käsikirjoittaja voinut keksiä jotain, joka ylittäisi minun työtodellisuuteni. Ei ollut. Makeat naurut sain paikoittain, sen verran tutuilta jotkut tilanteet tuntuivat. Tosin, todellisuus on huomattavasti tarua ihmeellisempää.

2005-08-29T21:53:00.000+04:00

Tänään on ollut valtavan hyvä päivä.

Mies hankki ja asensi koneeseeni uuden, suuremman näytön. Maailma näyttää aivan erilaiselta. Ihanaa.

Nettiyhteys tökki viikonloppuna. Soitin asiakaspalveluun ja sain todella ystävällistä palvelua. Tunsin oloni aivan ...asiakkaaksi (siis positiivisessa mielessä, mikä on nykyään harvinaista). Asiakaspalvelu välitti pulmani tekniselle tuelle, tekninen tuki soitti minulle heti, sitten vielä oma-aloitteisesti uudelleen, välitti tiedot edelleen kentälle, josta minulle soitettiin ja ongelma ratkaistiin. Nyt netti toimii taas erinomaisesti ja olen Tyytyväinen Asiakas. Tänään kokemani voisi olla kaikkien asiakaspalvelutapahtumien huipputavoite. Täydellinen 110 prosenttinen suoritus, jossa kaikki ketjun osat loksahtavat täydellisesti paikoilleen. Hienoa Sonera ja suurkiitos!

Kokeilin uutta tonnikalarisottoreseptiä ja ruoasta tuli todella hyvää. Lauantain alkuillan Bills mat lunasti siten heti paikkansa uutena lempiohjelmanani. Eikä ohjetta tarvinnut edes "korjata". Pidän yksinkertaisista resepteistä, joissa luotetaan muutamaan raaka-aineeseen. Suhtaudun epäluuloisesti ruokaohjeisiin, joihin sisältyy paria kymmentä eri ainesosaa ja niiden keittämistä, paistamista, friteerausta, liekittämistä ja ryöppäämistä. Yksinkertainen on maukasta. Ohjelman tyyli viehätti minua myös. Osa ohjeista näytettiin ilman "selostusta", pelkkänä kuvana, luottaen katsojan käsityskykyyn.

2005-08-27T21:43:00.000+04:00

Mistä tietää lukeneensa liikaa blogeja viimeisen vuorokauden sisällä? Kun näkee yöllä unta Schizo-Jannesta ja muista, ja ensimmäinen ajatus yöllä havahtuessa on "Mun täytyy blogata tästä!".

Tänään alkoi ykkösellä taas lempisarjani Monk. Sen jälkeen onkin sopiva puolen tunnin tauko ennen kolmosen Talismania. Tämä se on sitä lauantai-illan huumaa!

2005-08-26T15:56:00.000+04:00

Missä menee sinnikyyden ja tyhmyyden välinen raja? Kuinka kauan on sisukasta ja positiivisella tavalla periksiantamatonta yrittää vielä? Milloin yrittäminen on enää ainoastaan typerää? Kuinka kauan kannattaa hakata, tai jopa antaa muiden hakata, päätään seinään? Mikä on se hetki, jolloin voi lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kohti auringonlaskua, vapaana ja rauahallisin mielin tietoisena siitä, että on tehnyt parhaansa? Suuri kysymys, ja minulla on vielä viikko aikaa pohtia. Tärkeintä kai on se, että itse tietää kuka on ja mitä on tehnyt.

Positiivista on se, että olen huomannut että lähelläni on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja kuuntelemaan kunhan vain annan mahdollisuuden ja kerron. Ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Se tuntuu hyvältä. Toivottavasti osaan joskus vastavuoroisesti tukea heitä.

Viikon aikana ehtii vielä hillota ja säilöä yhtä jos toistakin. Tällä hetkellä menossa ovat omenat. Soseesta tuli oikein maukasta ja kauniin väristäkin. Uskalsin jopa vähentää hillosokerin määrää alle ohjeessa olevan, kun kerran paikallis-tv:ssä esiintynyt martta sanoi, että niin voi tehdä.

Mieskin on jo koemaistanut raparperi-porkkanahillon ja karviais-porkkanahillon ja todennut ne herkullisiksi.

2005-08-24T17:39:00.000+04:00

Minulla on menossa Suuret Säilömisorgiat. Eilen kokeilin kaikesta epäluulostani huolimatta uutta raparperi-porkkanahilloreseptiä. Niin, minustakin se kuulosti epäilyttävältä, ei oikeasti herkulliselta. En ole mikään mestarihilloaja ja jotenkin se vähän paloi pohjaan tai jotain kun siinä ohjeessa ei lukenut, että pitää hämmentää kun hillosokeri on lisätty. Siinä luki vain, että keitä 10 min hillosokerin lisäämisen jälkeen. Huiskasin sokerit sekaan, sekoitin ja odotin että hillo alkaisi uudelleen kiehua. Se ei alkanut, se oli ihan hiljaa, joten lisäsin parikin kertaa suurempaa vaihdetta silmään (tai siis tehoa levyyn). Opin, että hillo onkin salakavala vaanija. Miten niin söpö ja kotoinen voikaan olla niin pirullinen? Se vain odotti kattilassa, että koskisin siihen. Noin vartin kuluttua päätin vähän hämmentää, ja sitten se alkoi porista, hyppiä ja räiskyä, hädin tuskin sain vedetyksi kattilaa pois levyltä ilman palosuojahaalaria. Lusikkaan tarttui pohjasta jotain ruskeaa kökkää. Purkitin hillon ja jätin ne tummuneet pois. Oikein hyvää ja maukasta hilloa siitä tuli. Suosittelen.

Tänään poimin karviaiset ja keitin karviais-porkkanahilloa. Sekin uusi resepti. Mutta nyt olin jo viisaampi. Hillosokerin lisäämisen jälkeen hämmensin ja sekoitin melkein koko ajan. Enkä laittanut levyä täysille vaan odotin ihan kärsivällisesti, että hillo alkaa kiehua ja sitten kellotin sen 10 minuuttia.

Huomenna suunnittelin valmistavani omenasosetta. Täytyy vain ensin selvittää miten se tehdään.

2005-08-23T14:04:00.000+04:00

Alkukeväästä kuulin jostakin olohuoneen ikkunan luota omituista jyrsimistä. Aluksi epäilin jättiläishiirtä, mutanttirottaa tai muuta jykevää jyrsijää ulkokaton ja alakaton välitilassa. Paikallistin äänen lähelle räystäskourua ja näin pienten puulastujen sinkoilevan siitä kohdasta missä syöksytorvi menee alakaton läpi. Hetken kuluttua erotin jo silmät ja kuonon. Oravahan siinä laajensi syöksytorven ympärillä olevaa alakaton aukkoa. Viikkoa myöhemmin juoksutorven juurella oli vuorivillaa, sillähän pesä kannattaa pehmustaa. Poikasilla oli hyvä ja turvallinen olla, pesään ei kuka tahansa päässytkään; ensin piti mennä aitaa pitkin, sitten kiivetä köynnöskehikkoa ja lopuksi tehdä mestarillinen loikka ylös, etukäpälät alakaton aukolle ja takakäpälät antennijohdon lenkille asettaen ja siitä edelleen pesään välikattoon.

Sitten orava raahasi yhden poikasista ulos. Se oli ihan pieni, pyöreä ja pörröinen. Orava ulkoilutti poikasta yhden päivän ja yritti sitten viedä takaisin pesään. Paitsi että poikanen ei osannut hypätä aidan päälle. Se oli liian korkealla. Se yritti kiivetä aitaa pitkin, mutta aita oli liian liukas ja poikanen liian pieni. Emo kantoi suussaan poikasen aidan päälle. Mutta voi, poikanen ei osannut myöskään mestariloikkaa ja syöksytorvikin osoittautui liian liukkaaksi kiivetä. Emokaan saanut tehtyä superloikkaa poikanen suussaan roikkuen. Ne yrittivät kauhean kauan, kaikkia mahdollisia variaatioita. Sitten ne luovuttivat. Poikanen jäi yöksi meidän seinustalla olevan multasäkkipinon taakse, siihen seinän ja pinon väliin. Minä olin kauhean huolissani. Voisihan joku Kauhea Vihollinen tulla ja syödä poikasen suihinsa tai jotain.

Onneksi seuraavana aamuna poikanen oli ihan kunnossa kun oravaemo tuli hakemaan sen puutarhaan puuhaamaan. Minä päätin pelastaa poikasen. Orava oli jo vanha tuttu, se oli käynyt talvella aina välillä meillä pummaamassa pähkinöitä ikkunan takana kun söimme aamiaista. Päätin esitellä oravalle meidän terassin penkkilaatikon. Laatikkoon pääsee alakautta, mutta olemme tukkineet sen hiirten varalta. Avasin laatikon kannen ja otin pois esteet sekä oravanpoikasille vaaralliset tavarat. Orava oli heti mukana. Hiilipussin ei tarvinnut kuin hieman rapsahtaa, kun se jo tuli katsomaan onko kyseessä jokin ihana uusi ruokintapussi tai muu herkku. Laitoin laatikon kannen kiinni ja orava sukelsi oitis ulkokautta laatikkoon. Menin sisälle ja katsoin ikkunasta kun se ohjasi sinne poikasensa.

Minulla oli hyvä mieli. Oranvanpoikanen asui laatkikossa kunnes oppi kiipeämään hyvin. Me seurasimme Miehen kanssa poikasen kehitystä ja kasvamista ihan isoksi aikuiseksi oravaksi jonkinlaista äidillistä/isällistä ylpeyttä tuntien.

Meillä ei tosin grillattu hetkeen, kun ne hiilet olivat siellä laatikossa.

2005-08-18T22:11:00.000+04:00

Minulla on ollut kesän alusta saakka uusi työpaikka, lupaavalta näyttävä toimenkuva ja kiva titteli. Pääasiassa ominta aluettani; myyntiä ja markkinointia, mutta myös uusia haasteita ja aluevaltauksia. Olen odottanut kaikkea innolla. Joskus mieleen on pujahtanut pelko siitä, että en riitä täyttämään suuria saappaita. Sitten olen taas luottanut omaan ammattitaitooni ja kykyyni oppia uutta.

Nyt olen lähinnä turhautunut. Minulta puuttuvat edelleen perustyövälineet, kuten esim. tietokone. Yritys säästää kuluissa. Johtajan kaverille, jonka konsulttipalveluita yritys käyttää, on ostettu firman rahoilla läppäri. Nyt yritetään saada tätä ihmistä luopumaan läppäristä, jotta se saataisiin minulle. Työskentelen tällä hetkellä lainakoneella, johon ei "turhaan" asenneta ohjelmistoja. Kuitenkin minun on tarkoitus tehdä töitä täysipainoisesti. Viime viikolla sain vihdoin PowerPointin, kun en voinut tehdä alkuviikon asiakaskäynnille muuten presentaatiota. Luultavasti en koskaan tule saamaan pyytämääni PageMakeria.

Toki ymmärrän, että yrityksen on seurattava kuluja ja karsittava turhia menoja. Minun on silti vaikea ymmärtää sitä, että jopa kuulakärkikynät ja lyijytäytekynät jouduin itse ostamaan. Viivottimen, nitojan ja rei'ittimen sain sentään talon puolesta. Ymmärrän säästäväisyyden, mutta en sairaalloisissa mittasuhteissa.

2005-06-12T13:50:00.000+04:00

Hiii! Heli haastoi minut elämäni ihka ensimmäiseen meemiin! Ilolla, innolla ja pientä ylpeyttäkin tuntien vastaan oitis kutsuun ja listaan kuusi tämän hetkistä suosikkikappalettani. Tosin joudun heti hieman kysymystä muokaamaan minulle soveltuvammaksi, ja listaan suosikkini eilen, tänään ja luultavasti myös huomenna.

Kwan: Unconditional Love
Maija Vilkkumaa: Mun elämä
Louise Attaque: J't'emmène au vent
Vangelis: Conquest Of Paradise
Sås och Kopp: Traktor Alban
I've Never Been To Me (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert leffan soundtrackiltä, esittäjänä Charlene)

Jotkut biisit vain kolahtavat kovempaa kuin toiset. Minulle tärkeintä on tunnelma.

2005-05-23T16:58:00.000+04:00

Veera kirjoitti eilen elokuvista. Kommenttiosastolla sivuttiin sitä vastuuntunnetta, jota yhdessä jonkun kanssa leffaan mennessään tuntee tämän viihtymisestä. Se vastuuntunne pilaa omankin elokuvanautinnon jos huomaa seuralaisen pitkästyvän/kärsivän/ei-nauttivan.

Senpä vuoksi ollessani leffaseurana teen aivan kaikkeni ettei seuralaiseni vain huomaisi mahdollista kyllästymistäni. Jos en pidä rainasta, katson sen kiinnostuneen oloisena loppuun saakka, jotta toisen katsomisnautinto ei vain turmeltuisi. En katso kelloa niin että toinen huomaa sen, en kiemurtele tuolissa, en millään muotoa ilmineeraa että mielummin tuijottaisin vaikka pyykin pyörimistä pesukoneen luukun läpi. Tämä käyttäytymismalli aiheuttaa joskus tahattoman koomisia tilanteita.

Menimme useita vuosia sitten ystäväni kanssa katsomaan "Hevoskuiskaajaa". Olin lukenut kirjan ja pitänyt siitä erityisen paljon, joten odotukseni olivat todella korkealla. Olin hehkuttanut ja ylistänyt tarinaa kaverillenikin. Valitettavasti leffa olikin aivan tuhottoman surkea. Tooodella pitkästyttävä ja pitkitetty versio, josta oli onnistuttu hukkamaan kaikki hyvät asiat pois. Kirjan ekat 30 sivua ottivat leffassa yli tunnin ja ne vain siis valmistelivat itse asiaa. Kärsin. Tuskastuin. Pitkästyin. Yritin istua hiljaa paikallani. Jokainen minuutti oli liikaa. Se on ainoa leffa, josta olisin todella halunnut lähteä pois kesken kaiken. Vilkuilin vaivihkaa ystävääni, joka näytti keskittyvän täysillä valkokankaan tapahtumiin ja nauttivan. Kolmen tunnin kidutuksen jälkeen leffa vihdoin loppui.

Näytöksen jälkeen keskustelimme ystäväni kanssa leffasta ja totesin sen olleen minun mielestäni aivan hirveä. Uskoin vielä, että negatiiviseen kokemukseeni olivat vaikuttaneet omat liian korkeat ennakko-odotukseni. Yllätyin, kun ystäväni olikin kanssani samaa mieltä ylipitkästä, puuduttavasta ja kertakaikkisen surkeasta elokuvasta. Hän ei vain ollut halunnut sanoa mitään, jotta ei olisi pilannut minun katsomisnautintoani. Siellä me olimme kärsineet kolme tuntia salissa vierekkäin, valmiina koska tahansa lähtemään pois kesken, liian hienotunteisina sanoaksemme mitään ja visusti varoen pilaamasta toisen tunnelmaa.

2005-03-04T14:07:00.000+03:00

No niin. Maanantai oli vika duunipäivä ja kävin toimistolla palauttamassa kännykän, avaimen, bensakortin ja muut sellaiset. Stressitaso oli ilmeisesti ollut viime viikkoina aikasti korkea, heti maanatai-iltana iski vuosisadan flunssa. Tiistain ja keskiviikon tein yhtä väliprojektia, joka sattui todella hyvään saumaan. Tein jotain hyödyllistä, tunsin olevani tarpeellinen. Tiedän, että ne jotka toimistolla maanantaina kyselivät jatkosuunnitelmistani eivät tarkoittaneet mitään pahaa, he vain olivat kiinnostuneita tietämään mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Väliprojekti antoi minulle mahdollisuuden olla vastaamatta "En tiedä.". Se tuntui hyvältä.

Eihän siinä oikeasti ole mitään pahaa, että ei vielä oikein tiedä mitä aikoo tehdä jatkossa. Ei kaikilla ole uutta työpaikkaa valmiina odottamassa kun he joutuvat yhden jättämään. Etenkin jos viimeiseen asti on uskonut saavansa jatkaa, ainakin jossakin toisessa projektissa jos ei siinä ihan ekassa alkuperäisessä. Joskus vain käy niin että kolme projektia ajaa metsään yht'aikaa, eikä siihen voi millään tavoin edes itse vaikuttaa. Silti sitä tuntee itsensä aivan totaaliseksi luuseriksi, sanoessaan Reippaan ja Positiivisen oloisena etsivänsä vielä uusia haasteita.

Tämä on nyt neljäs päivä flunssassa ja kuumeessa, kotona potien ja tuhisten. Aika alkaa käydä toooodella pitkäksi. Olen yrittänyt noudattaa Mindyn joskus aikoinaan muistaakseni Schizo-Jannelle antamaa neuvoa olla käyttämättä flunssaisena maitotuotteita, jotka ilmeisesti tarjoavat pöpöille mitä mainioimman alustan mellastaa. Olen myös juonut litratolkulla vihreää teetä, jonka kai jotenkin pitäisi tappaa bakteereja. Olen myös yrittänyt ahkerasti huuhdella nenää ja kurkkua suolavedellä. Se auttoi, infernaalinen tulehdus kurkussa rauhoittui. Olen siis käyttänyt lähes kaikki tietämäni vaihtoehtoiset konstit ja kikat yhdistettynä perinteisen länsimaisen lääketieteen keksintöön Duactiin. Minulla on hämärä mielikuva, että jotain voisin tehdä vielä tuoreella inkiväärillä, en vain millään muista mitä.

Tänään olen päässyt tylsistymisen sille asteelle, jolla katsotaan TV-shoppia. Kaikkein huolestuttavinta on se, että eräs tuotteista alkoi jo vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Vai mitä sanotte upeasta keittiöassistentista, Magic Bulletista? Se hoitaa kaikki keittiöaskareet 10 sekunnissa tai nopeammin. Se hienontaa, raastaa, murskaa, sekoittaa, vispaa, jauhaa, silppuaa ja mixaa. Lisäksi se on hyvin pieni, se vie vain kahvimukin kokoisen tilan keittiön työtasolta. Hm. Minnehän ne 16 muuta laitteeseen kuuluvaa osaa laitetaan? Puhumattakaan niistä kahdesta fantastisesta lisäosasta, jotka saa ihan ilmaiseksi, kaupan päälle. Minähän olen aina nauranut TV-shopille. Pitänyt sitä täydellisenä esimerkkinä totaalisesta huuhaasta! Onneksi Mies on huomenna kotona. Muuten varmaan alkaisin pelata kännykällä MTV:n typerää mobiilipeliä tai kirjoitella tv-chatiin. Toivottavasti flunssa menee pian ohi.

2005-02-18T14:51:00.000+03:00

Olen ollut neljä kuukautta hiljaa. Neljä kuukautta minulla oli mielenkiintoinen, haastava ja innostava työ. Määräaikasella sopimuksella. Firmassa oli samantyyppinen työ avoinna. Ajattelin, että jos nuo neljä kuukautta yritän parhaani ja osoitan kykyni, saisin tuon paikan. Kuvittelin, että minulla oli näytön paikka, tilaisuus osoittaa kynteni. Head hunter etsi työhön tekijää, oli etsinyt jo muutaman kuukauden. Minä kävin head hunterin haastattelussa, koska esimies "halusi että kaikki hakijat ovat samalla viivalla". Ihan tosissani luulin, että minut otetaan vakavasti.

Nyt tehtävään on valittu henkilö. Minun määräaikainen työsuhteeni päättyy. Olen saanut tietää, että koko ajan etsittiinkin ihmistä, jolla on aivan eri alan koulutus kuin minulla. Valintaa tehtässä ei kuunneltu kollegoitani. Se, että olin hoitanut työni erinomaisesti, voittanut asiakkaiden luottamuksen, luonut hyvät ja toimivat yhteistyösuhteet ja saanut todella hyvää palautetta niin asiakkailta kuin kollegoiltanikin ei painanut vaa'assa tippaakaan.

Olen myös nyt tavannut tämän uuden ihmisen muutamia kertoja. En valitettavasti usko, että hän on oikea valinta. Minun on vaikea hyväksyä tapahtunut, ei vähiten sen vuoksi, että en usko valitun henkilön kykyihin hoitaa tehtävää.

Vaikean hyväksymisestä syntyy elämisen helppous. Ehkä kohta hyväksyn. Nyt vielä olen vuoroin surullinen ja vihainen.

2004-10-19T13:10:00.000+04:00

Kaikille asioille löytyy aina hyvä ja looginen selitys, kunhan vaan jaksaa hetken odottaa. Tänään Hesarissa Tiede & Luonto -sivuilla oli juttu, jossa kerrottiin tavaroiden nakkelun kehittävän lapsen aivoja ja eiryisesti aivojen eri alueiden välisiä vuorovaikutusprosesseja. Artikkelissa kerrottiin, että lasta tulisi kieltämisen sijasta kannustaa heittämään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia tavaroita eri paikkoihin.

Perunahyökkäys, jonka kohteeksi Veera joutui ruokakaupassa olikin siis vain lapsen kehittämistä ja kasvattamista. Isoäiti, joka ei kieltänyt lasta heittelemästä, olikin aivotutkija. Veeran olisi siis pitänytkin toimia tilanteessa toisin. Esimerkiksi todeta isoäidille, että taitaapa olla aivojen vuorovaikutussuhteiden nopea kehitysvaihe menossa ja tarjota lapselle tomaattia tai muuta pehmeää vihannesta ja kannustaa tätä heittämään sillä isoäitiä.

Hesarin jutussa tosin kehoitetaan ottamaan huomioon myös heittelyn sosiaaliset vaikutukset. Tarkoittaisikohan se sittenkin sitä, että ruokakaupassa ei ole sopivaa nakella ja viskoa?

2004-10-08T13:37:00.000+04:00

Ostin meille viime syksynä oikein kauniin ovikranssin, joka oli punottu jonkin ikivihreän pyöreälehtisen pensaan oksista ja jossa oli kaikenlaisia erilaisia marjoja koristeena. Ripustin kaunistuksen ulko-oveen ja melko pian huomasin, että lähistön tintit ja muut siivekkäät olivat käyneet maistelemassa viritystä. Etenkin ruusunmarjat olivat näyttäneet herkullisilta. Maku ei ollut kuitenkaan ilmeisesti vastannut odotuksia, joten kranssi sai olla talven kohtalaisen rauhassa. Kesä valitettavasti tuhosi kranssin. Märät ja kosteat ilmat taikoivat jokaisen marjan pintaan hurmaavan sinisen pumpulimaisen homepeitteen. Kaunistuksesta tuli kauhistus.

Nyt syksyllä päätin tehdä itse uuden ovikranssin. Vahingosta viisastuneena päätin käyttää tällä kertaa koristeina vain muovia ja muuta tekomateriaalia, ei mitään luonnonmarjoja. Viiniköynöksestä punottuun pyörykkeeseen sitten kiinnittelin tummanpunaisia pikkuomenoita ja vaaleanvihreitä huurremarjoja. Ripustin luomukseni silkkinauhalla oveemme. Se on nyt ollut siellä pari viikkoa. Ensimmäisellä viikolla huomasin, että kahta muoviomenaa oli toivorikkaasti nokittu. Tällä viikolla totesin, että muutamista huurremarjoista on palasia pois. Täällä asuvat tintit syövät kaiken.

2004-10-06T17:00:00.000+04:00

Meille tuli postissa Ykkösosoitteeton kirje, jonka päällä luki "Ensimmäinen ja ainoa ilmoitus". Tokihan se piti avata. Erottuihan se niin edukseen niistä meille tavallisesti tulevista kirjeistä, joissa kirjekuoren päällä lukee "Ainoa lasku ja ensimmäinen kolmesta karhusta" tai "Viides kutsu ylioppilasjuhliin" . Lisäksi kuoressa luvattiin, että sisältä löytyy _Henkilökohtainen_ Finalistitunnus. Tuo henkilökohtainen kyllä hieman mietitytti, sillä kysehän oli osoitteettomasta lähetyksestä, mutta minähän olen aina ollutkin niin turhan epäluuloinen. Tarkastelin kuorta vielä lähemmin ja havaitsin, että taakse oli painettu varoitus siitä, että kuorta ei saa taittaa, vaurioittaa, repäistä tai tuhota. Miten sellainen käytös voisi jollekin tulla edes mieleen?! Kyseessähän oli Suojattu lähetys, joka sisälsi Aktivointiohjeet!!!

Avattuani kirjeen minulle selvisi, että Valitut Palat oli valmiina siirtämään 100.000 euroa voittajan henkilökohtaiselle pankkitilille suorinta tietä ja ilman viivytyksiä. (No, olisin ollut yllättynyt jos siirto tilille luvattaisiin tehdä kolmen pankin kautta ja viivyttelemällä jotta saadaan yliyön korot kerättyä.) Minun tuli vain toimia heti ja aktivoida Henkilökohtainen Finalistitunnukseni soittamalla annettuun numeroon. Vain aktivoimalla Finalistiasemani voisin olla Juhla-arvonnan päävoittaja.

Kuka näitä mainoksia kirjoittaa? Löytyykö Suomesta todella ihmisiä, jotka kädet täristen rientävät puhelimen ääreen aktivoimaan Finalistiasemaansa? Miksi Valitut Palat lähettää tällaisia kirjeitä? Seulotaanko niiden avulla esiin potentiaaliset asiakkaat logiikalla "Se, joka vastaa tähän, tilaa varmasti seuraavasta postituksesta myös kirjan"?

2004-09-23T13:26:00.000+04:00

Minä pidän kovasti pupuista.

Iso Pupu, joka kävi ensin keväällä syömässä kaikki krookuksemme, jatkoi kesällä vierailujaan nauttien kohtuullisen säännöllisesti tasapainoisen ja monipuolisen aterian apilaa, angervoa ja liljaa. Sitten se pyöräytti neljä poikasta naapurin kukkapenkkiin.

Ison Pupun hoitaessa jälkikasvuaan ja siirrellessä sitä Turvallisempiin Paikkoihin, pihallemme ilmestyi Keskikokoinen Pupu jatkamaan apilan ja angervon niittämistä. Hyvin näytti maistuvan. Aloimme leikata nurmikkoa niin, että jätimme tahallamme purtavaa aidan viereen ja kivien ympärille.

Sitten tuli kaksi arkaakin arempaa Pikku Pupua, jotka säntäilivät pitkin pihaa säikkyen milloin mitäkin käpyä tai tuulenpuuskaa. Pelästyivätkö oikeasti vai oliko kyseessä riehuleikki, en tiedä. Hauskalta näytti.

Istutin eilen lisää kukkasipuleita. Tällä kertaa helmihyasinttejä, ne kun eivät näytä maistuvan hyvälle. Olen tosin harkinnut heinän säilömistä talvea varten. Eihän pupuille tule nälkä, kylmä ja kurjuus?!

2004-09-12T20:09:00.000+04:00

Tampereen kaupungin liikennelaitoksen reittiopas on jostakin täysin käsittämättömästä syystä nimetty Repa Reittioppaaksi. Palvelu on erittäin kätevä, etenkin sellaiselle jonka kaupunkituntemus on vajavainen. Pelkän lähtöpaikan, saapumispaikan ja ajankohdan syöttämällä saa mitä mainioimpia reittiehdotuksia. Yleensä.

Joskus Repa Reittiopas on nimittäin varsin vitsikkäällä tuulella. Halusin päästä eräänä päivänä kotoani Keskustorille, tuolle aukiolle, jolla kaikki bussit Tampereella pysähtyvät. Syötin lähtö_pysäkin_ ja saapumiskohteen sekä lähtöaikani. Repa Reittiopas tuumi hetken ja päätti tarjota pelkkää reittisuunnitelmaa kokonaisvaltaisemman ratkaisun ja ottaa huomioon myös hyötyliikuntatarpeeni. Se ehdotti, että kävelisin ensin lähtöpysäkiltäni (jossa bussi x pysähtyy) reippaasti noin 1,5 km kohti itää, tuon samaisen bussin x kuudennelle pysäkille ja hyppäisin vasta siellä kyytiin. Bussilla x huristelisin sitten noin seitsemän kilometrin matkan ja jäisin pois yhtä pysäkkiä liian aikaisin. Viimeisen pysäkinvälin, noin 300 metriä, voisinkin taas reippailla.

Toisinaan Repa Reittiopas myös yrittää päteä. Paras viritys mielestäni tuli etsiessäni lähtöaikoja busseille z ja y, tällä kertaa terveyskeskukselta Keskustorille. Tiesin, että bussit z ja y pysähtyvät tk:n pysäkillä, joten annoin sen lähtöpysäkiksi Repalle. Odotin saavani tulokseksi bussien z ja y pysäkkikohtaiset lähtöajat. Ehei. Repa neuvoi minua ystävällisesti ensin ajamaan palvelulinjalla w noin 150 metrin matkan tk:n pysäkiltä koulun pysäkille, jossa voisin vaihtaa bussiin z. Bussilla z voisin sitten huristella matkaan, sen terveyskeskuksen pysäkin kautta ihan Keskustorille saakka.

Herääkö sinussakin epäilys? Onko Repa Reittiopas vain lumetta? Kulissi, joka on rakennettu, jotta me uskoisimme että se on joku atk-järjestelmä joka ne reitit meille ehdottaa. Mitä jos ne reittiohjeet sinne oikeasti syöttääkin kysely kerrallaan joku liikennelaitoksen pahankurinen pienipalkkainen reittineuvoja, joka hihittelee työkavereilleen voidessaan joskus hankaloittaa jonkun satunnaisen matkaajan elämää?

2004-09-08T16:23:00.000+04:00

Näin keskiviikkona voin kertoa, että ei kannata olla millänsäkään jos maanantaina on Päivä Jolloin Kaikki Menee Pieleen. Tuollaisena maanantaina ei vastoinkäymisistä pidä lannistua. Ei edes vaikka olisi juuri soittanut sen Erittäin Tärkeän Puhelun, jossa piti vakuuttaa olevansa tyyni, tehokas ja ammattimainen, ja päivän teeman mukaan olisi onnistunut kuulostamaan Duracell-pupulta, joka on nauttinut liikaa energiajuomaa. Asiat järjestyvät kaikesta huolimatta. Ainakin jos on parantanut maanantaina karmaansa päättämällä oppia tuosta kokemuksesta. Keskiviikkona kaikki on jo paremmin.

2004-09-06T15:11:00.000+04:00

Siiveniskujen Minttu kirjoitti tänään erittäin osuvasti Energiaimureista. Uskon, että jokainen meistä on elämänsä jossain vaiheessa törmännyt tuohon ihmistyyppiin. Kyse siis ei todellakaan ole ihmisistä jossakin elämän hetkellisessä kriisitilanteessa, vaan kroonisista roikkujista. Takertujista, joilla ei koskaan ole mikään hyvin ja jotka ripustautuvat sinuun ja syövät kaiken energiasi. He vaativat tukeasi jatkuvasti. He valittavat vaikka heillä olisi oikeasti hyvä ja tavallinen elämä. Mikään ei riitä heille. He vaativat sinulta vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin niitä ei ole. He loukkaantuvat jos olet väsynyt tai allapäin, koska se huonontaa suoritustasi heidän pönkittäjänään. Koko maailma yleensä pyörii vain heidän ympärillään. Muut ihmiset ovat olemassa vain heitä varten tai heitä vastaan.

Miten heihin sitten pitäisi suhtautua? Miksi se osapuoli, jonka energiat syödään, tuntee syyllisyyttä jos ei anna käyttää itseään rajattomasti, jos ei anna toisen kävellä sielunsa yli mennen tullen? Missä menee se raja jolloin ei enää tarvitse yrittää, auttaa ja tukea?

Minulla se meni siinä pisteessä, jossa minun piti valita joko minut tai ystävyytemme. Tiesin, että omien rajojeni asettaminen merkitsi lopullista ystävyyssuhteen päättymistä. Minun oli kuitenkin asetettava ne, muuten olisin hajonnut, minut olisi imetty loppuun. "Ystäväni" koki sen petturuutena. Surullista.

2004-09-05T17:54:00.000+04:00

Tilasin Asuntomessuilla Heinolassa esittelijältä Kotivinkki-lehden. Se tuntui silloin aivan älyttömän hyvältä idealta. Sain kivan (sic!) kassin ja kaksi kesän numeroa heti mukaan, kaupan päälle. Tulimme lomalta kotiin ja koko juttu unohtui. Lehdet hautautuivat "Lukemattomien lehtien pinoon", joka on kuin musta aukko, yhtäkään niistä lukemattomista lehdistä ei muista enää sen jälkeen kun ne pinoon on nakannut.

Nyt viikolla ensimmäinen numero kolahti postilaatikkoon. Luin sen, ja toisen kesällä saamistani kaupanpäällisnumeroista, viikonloppuna ja ahdistuin (Mutta eihän se käy, ahdistuminen on varattu vain yhdelle Blogosfäärin persoonalle! -suom. huom.), siis hermostuin. Minä en ole Kotivinkki-ihminen.

Minulla ei ole lapsia, joten minä en vie heille jauhelihapannukakkua futiskentän laidalle ja leikkaa pannaria käteviksi annospaloiksi mukaan varaamillani keittiösaksilla vasta kentän reunalla. Minä en maalaa meille hauskoja tuoleja ja koristele niitä kivan erikoisesti erilaisin maalaustekniikoin. Minä en tee pikakohennusta yhteenkään huoneeseen kodissamme, en shabloonamaalauksella, enkä maalaamalla vastaväreillä energista tunnelmaa. Enkä myöskään aio palmikoida meille kynnykselle mattoa somistamaan sisääntuloa. Minun on myös vaikea nähdä itseni askartelemassa valaisinta paperinarusta tai sävyttämässä maakuuhuonettamme yhtenäiseksi mansikkajäätelön vivahteisiin.

Lehden ajatusmaailma tuntuu vieraalta ja hermostuttavalta. Minä en ole sellainen kodin hengetär (vaikka joskus haluaisinkin niin kuvitella), puuhakas perheenemäntä, supernainen, joka ilman effortin häivääkään laittaa ruoat, hoitaa kodin, uudistaa sisustuksen kivoilla pikku ideoilla, askartelee ja touhuaa. Onneksi. Pelkkä ajatuskin hengästyttää.

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että lehdessä on myös normaalimpia artikkeleita tyyliin 10 syytä matkustaa Dubaihin tai miten käsitellä perheen lemmikkiä kun vauva tulee kotiin. Varmaan ihan kivoja ja ajankohtaisia juttuja jollekin, mutta ei minulle.

2004-09-01T15:00:00.000+04:00

Digi digi diigii kame kame kaameeraa raa raa raa. Digikaameeraa mera meeraa mee digi diigii dii!!!!!!!!!!!!!!!
Ostin eilen digikameran. Enkä mitä tahansa digikameraa vaan sen mielestäni parhaan mahdollisen. Minulla ei ole koskaan ennen ollut digikameraa. Se Ranskasta hypermarketista ostettu tavallinenkin on ollut jo pari vuotta kummallisesti rikki. Miehen videokameraa olen saanut tosin lainata ja sillä on ollut hyvä ottaa myös stillkuvia. Mutta nyt minulla on ihan oma digikamera!

Mies sanoi, että hymyilin koko illan.

2004-08-25T12:16:00.000+04:00

Migreeni on viheliäinen vaiva. Särky on hirvittävää, minulla se jyskyttää silmän takana. Kaikki äänet kuulostavat satakertaisilta, vihlovat korvia ja takovat päätä lekan lailla. Jokainen valonvälkähdys tuntuu porautuvan silmän läpi aivoihin miekan tapaan. Kipu vasaroi pään toisella puolella. Lääkkeet joskus auttavat, joskus eivät. Parhaimmassakin tapauksessa vaikutusta pitää odottaa vähintään tunti tai kaksi. Joskus harvoin migreeni menee heti kerralla pois, usein kipu jää vain hieman hillitympänä väijymään ja pamahtaa uudelleen päälle heti sopivan tilaisuuden tullen. Joskus särky on läsnä useamman vuorokauden, välillä kovempana, välillä hennompana.

Migreenissä olo on tokkurainen. Väsyttää. Luulin aluksi, että se johtuu lääkkeistä. Osittain ehkä niistäkin, mutta osittain migreenistä itsestään. Tuntuu myös ihan hiukan siltä kuin unissa, joissa yrittää juosta muttei pysty. Liikkeet ovat hieman tavallista hitaampia ja puheeseen pitää vähän keskittyä. Kirjoittaessa saattavat kirjaimet mennä kummalliseen järjestykseen. Keskittyminen on hankalaa, jopa ajattelu sattuu. Merkillisintä migreenissä ovat näköhäiriöt. On vinkeää yrittää tehdä vaikkapa Excel-taulukkoa, kun näkökentässä leijuvat mustat pallot peittävät osan taulukon soluista, niin että ei näe mitä niissä lukee. Joillakin esiintyy myös sahalaitoja, toisilla tunneleita.

Eniten minua nyppivät ihmiset jotka sanovat, että päänsärkyyn ei tarvitse särkylääkettä, reippailu raittiissa ulkoilmassa riittää. He eivät ole koskaan kokeneet migreeniä. Migreenisärky on niin kovaa, että jo ihan paikallaan oleminen ja hengittäminen on tuskallista. Ajatus siitä, että lähtisi ulos reippailemaan on migreenipotilaalla ihan yhtä kaukana kuin sellaisella ihmisellä, jolla on avomurtuma sääressä.

Migreeni on perinnöllinen juttu. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin opin tuntemaan "oman" migreenini. Vihollisen tunteminen auttaa vastahyökkäyksessä. On paljon, johon itse pystyn vaikuttamaan. En esimerkiksi milloinkaan jätä väliin aamiaista tai lounasta. Hormonaalisen migreenin vähentämiseksi olen tehnyt virityksen, jonka avulla noita "migreeniviikkoja" tulee harvemmin. Ja kun minun pitää valita a) olenko mukana pitämässä hauskaa koko juhlien ajan, juoden mehua/vettä/colaa vai b) juonko lasin viiniä/olutta/mitä tahansa alkoholipitoista juomaa ja lähden kotiin tunnin kuluttua potemaan hirveää migreeniä, ei valinta ole vaikea. Minusta juhlat ovat mukavia.

2004-08-23T17:09:00.000+04:00

Luulin, että Diili on se syvin pohja, johon tosi-tv voi vajota. Väärin. Se on vasta alkua. Luin eilisestä Husiksesta Los Angelesilaisesta tv-kanavasta, jonka tosi-tv "Gana la Verde" eli "Voita vihreä" on saavuttanut lyhyessä ajassa miljoona katsojaa. Tuossa laatuohjelmassa kilpaillaan Green cardista, voittaja ei kuitenkaan suinkaan saa tuota himottua työ- ja oleskelulupaa, vaan hän saa vuoden ajan käyttää maahanmuuttokysymyksiin erikoistuneen juristin palveluja. Kiva. Tehtävät, joita kilpailijat suorittavat jättävät minut sanattomaksi: he mm. hyppäävät moottoritiellä rekasta toiseen, makaavat ruumisarkussa rottien joukossa ja syövät madoilla täytettyjä tacoja.

Miten pitkälle ihmisiä voi nöyryyttää tosi-tv:n voimalla? Kuinka kauan löytyy aina joku, joka haluaa saada kuuluisuutta ja päästä tv-ruutuun hinnalla millä hyvänsä? Kuinka kauan tv-yhtiöt keksivät lisää "unelmia", joita voi hyödyntää ja riistää? Kuinka kauan ihmiset suostuvat katsomaan ja sietämään olohuoneissaan tuota kaikkea roskaa?

Tehdäänkö seuraavaksi Suomessa tosi-tv vaikkapa leikkausjonossa olevista kaihipotilaista, jotka suorittavat kaikenlaisia haastavia ja hauskoja pikku tehtäviä. Hehän voisivat vaikka istua muurahaispesässä, hypätä basehypyn Meilahden sairaalan ylimmästä kerroksesta ja uittaa tukkeja. Voittaja pääsisi laserkirurgiseen leikkaukseen yksityissairaalaan?

Minua yököttää.

2004-08-17T15:10:00.000+04:00

Jokaisella hieman pidemmällä lomalla minut valtaa tarve luoda tai askarrella jotain. Luomistani rajoittaa se tosiseikka, että piirrustus- ja maalaustaitoni on olematon. En osaa piirtää edes tikku-ukkoa niin, että joku ymmärtäisi sen olevan sellainen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen voi luoda oman taitonsa rajoissa. Kun maalaamisesta on kyse, kukat sekä abstraktit ja geometriset kuviot ovat kohtuullisen helppoja. Taitoni puutteellisuuden korvaa se into, jolla jokaiseen projektiin heittäydyn.

Toissa kesänä ostin vesiliukoiset posliini-/lasivärit ja koristelin meille naivistiset murokulhot. Eräällä joululomalla hankin kalvovärit ja tein ikkunakoristeen. Useana pääsiäisenä olen maalannut pääsiäismunia. Tänä kesänä tein lasipurkeista ja rautalangasta lyhtyjä ja koristelin ne lasiväreilläni.

Tämän kesän lasipurkkilyhtyprojektiani varten tarvitsin sopivan kokoisia lasipurkkeja. Ostin siis kaupasta pari hedelmäsosetta sisältävää Bona-purkkia. Hedelmäsose kuulosti herkulliselta. Lusikoidessani sosetta suuhuni hämmennyin. Sose oli kummallisen hyytelömäistä, ei lainkaan sellaista mitä tulee kun itse soseuttaa hedelmiä. Tutkin hetken sisällysluetteloa ja totesin syöväni päärynä-manogososeen lisäksi myös riisitärkkelystä, pektiiniä ja kaliumsitraattia. Kiva! Luulenpa, että jos minulla olisi lapsi, harkitsisin vakavasti hedelmäsoseen tekemistä itse. Ja minä kun naiivina luulin, että lastenruoat pyritään tekemään ilman kaiken maailman turhia lisäaineita.

2004-08-16T15:30:00.000+04:00

Meillä on olohuoneessa jalkalamppu, joka valaisee ylöspäin. Se antaa kaunista, epäsuoraa valoa ja käytämme sitä paljon enemmän kuin kattolamppua. Kesällä tuo jalkalamppu meni rikki. Siihen ei enää tullut valoa ja samalla myös liukukytkimessä oleva led-merkkivalo pimeni. Olimme ostaneet valaisimen vain reilua vuotta aiemmin ja meitä harmitti.

Olin sitä mieltä, että jalkalampun tulee kestää normaalissa käytössä huomattavasti kauemmin kuin vuoden. Otin kuitin ja lampun kokoamisohjeen mukaani Citymarkettiin, josta lampun olimme ostaneet. Itse valaisinta en lähtenyt sinne raahaamaan, se on pidempi kuin minä ja siis erittäin hankala kuljettaa. Osiin en myöskään halunnut sitä vielä siinä vaiheessa ruveta purkamaan. Citymarketissa pohdittiin asiaa osastopäällikkötasolla, soitettiin jonnekin ja luvattiin, että meille toimitetaan uusi liukukytkin rikkoutuneen tilalle. He ottivat ylös yhteystietoni ja olin iloinen. Tätä se on se ystävällinen asiakaspalvelu!

Päivää myöhemmin minulle soitettiin Helsingistä, pääkonttorista. Ääni puhelimessa pyysi minua kertomaan miten valaisin on rikki. Selitin kaiken liukukytkimestä, ledistä ja siitä miten pistorasiakin on testattu ja todettu toimivaksi. Ääni sanoi, että led on vain merkkivalo ja että se ei siis millään tavoin vaikuta liukukytkimen toimintaan. Vastasin, että en valita siitä, että led ei pala, vaan siitä, että lamppu ei toimi lainkaan ja oletan siis ledin palamattomuuden viittaavan siihen, että koko liukukytkinrasia on rikki. Ääni kysyi minulta olenko vaihtanut lamppua valaisimeen. Kerroin, että olimme vaihtaneet lampun pari kuukautta ennen kuin valaisin hajosi. Edellinen lamppu kesti noin vuoden, joten lampun palamisestakaan ei voi olla kysymys. Minua alkoi ärsyttää. Miksi tuo ihminen ei voinut uskoa, että valaisin on rikki? Selitin uudelleen, että liukukytkimessä täytyy olla vikaa, kun lamppu ei syty ja ledikään ei pala. Taas minulle kerrottiin, että se led on vain merkkivalo ja sen pimeneminen ei vaikuta lampun toimintaan. Tunsin oloni jotenkin voimattomaksi. Miten saisin perille sanomani: "Liukukytkin on hajalla, sen osoittaa merkkivalon pimeys. Valaisin ei toimi, se ei mene päälle!"

Ääni puhelimessa kertoi minulle, että valaisimeen ei enää saa osia ja etenkin se pyytämäni osa on mahdoton toimittaa. Lisäksi hän totesi valaisimen olevan jo yli vuoden vanha. Hän tiedusteli minulta taas olenko kokeillut vaihtaa lamppua sen jälkeen kun valaisin pimeni. Sanoin, että en, sillä se oli tehty juuri paria kuukautta aikaisemmin. Kysyin onko hänen mielestään kohtuullista, että valaisin kestää vain hiukan toista vuotta. Tiedustelin myös onko minun tästä vedettävä se johtopäätös, että en jatkossa voi ostaa heiltä mitään huonekaluja tai muita kestotavaroita ala-arvoisen laadun vuoksi. Hän vastasi, että kyseisiä valaisimia on myyty tuhansia ja tämä on ainoa valitus, joka niistä on tullut. Ahaa, sanoin, teillä on siis laatutavaraa, mutta ne kuluttajat, jotka sattuvat saamaan maanantaikappaleen, jätätte siis aivan oman onnensa nojaan. Nyt olin jo todella vihainen.

Ääni puhelimessa sanoi, että hän lähettää minulle postissa kaksi lamppua, joita minun tulee kokeilla valaisimeen. Jos se sittenkin olisi vain rikkinäinen lamppu. Jos siinä liukukytkimessä ei olisikaan mitään vikaa. Ensimmäinen erä päättyi tasapeliin. Minä annoin periksi ja lupasin kokeilla. Se antaisi minulle aikaa kerätä voimia seuraavaan erään. Sillä minähän tiesin, että se liukukytkin oli hajalla ja että lampun vaihtaminen ei siis auttaisi pätkääkään.

Lamppujen odotusajan käytin hyödyllisesti. Mies etsi netistä linkkejä kuluttajavirastoon ja kuntien kuluttaja-asiamiehiin ja perehdyimme yhdessä kuluttajan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Luin myös Finlexistä koko Kuluttajansuojalain.

Lamput tulivat tänään. Naureskelimme Miehen kanssa pakettia avatessamme ja sanoimme toisillemme, että kai se nyt on pakko kokeilla. Voidaan sitten soittaa ja sanoa, että testattu on ja aloittaa toinen erä. Vaihdoimme toisen saamistamme uusista lampuista valaisimeen ja laitoimme töpselin seinään. Valaisin toimi! Jopa led-merkkivalo paloi taas!

Nyt minun täytyy enää soittaa sinne Helsinkiin pääkonttoriin ja sanoa, että ei siinä liukukytkimessä sitten ollutkaan mitään vikaa. Että se olikin vain palanut lamppu.

2004-08-03T22:01:00.000+04:00

Kävimme eilen Heinolassa asuntomessuilla. Olin ostanut etukäteen lehden, jossa oli kaikkien talojen pohjapiirrokset arkkitehdin kommentoimina. Lueskelin lehteä viikonloppuna ja ehdotin Miehelle, että menisimme sitten messuilla ihan ensin katsomaan kaikkein mielenkiintoisimmat talot, jotta varmasti jaksaisimme hieman keskittyä niihin. Päätimme siis suunnata heti aluksi messualueen keskellä sijaitseviin taloihin 33, 34, 28 ja 23.

Saavuimme messuille ennen puoltapäivää. Heti astuttuamme portista sisään kohtasimme tomeran messutytön, joka ohjasi ihmislaumaa Messureitille. Laumauduimme kahdeksi sekunniksi. Muutaman askeleen ja yhden ajatuksen kuluttua ymmärsimme, että meitä johdatetaan väkisin katsomaan taloja numerojärjestyksessä. Katsoimme ympärillemme ja totesimme, että kävelemällä hieman eri suuntaan kuin muut, Messutoimiston ja Muksulan ohitse menevää kulkuväylää, pääsemme kätevästi keskelle messualuetta, juuri sinne minne olimme suunnitelleetkin. Meidän piti vain ohittaa karjalaumaa ajava tomera messutyttö, joka oli saanut Tehtävän.

Kävellessämme kohti Messutoimistoa messutyttö kysyi erittäin vaativaan sävyyn voiko hän auttaa meitä. Kerroimme, että ajattelimme kävellä tästä keskelle messualuetta. Se ei käynyt. Meidän piti mennä kiltisti Messureitille ja seurata sitä ja katsoa talot numerojärjestyksessä. Sanoin, että emme halua tehdä niin. Hän vaati meitä edelleen palaamaan Messureitille, josta saisimme alueesta hyvän kokonaiskuvan. Mies sanoi, että emme haluneet Messureitille, vaan halusimme päästä katsomaan taloja nro 33, 34, 28 ja 23. Tyttö sanoi, että Messutoimiston ja Muksulan ohi kulkevaa kävelytietä ei saa mennä, vaan meidän tulee noudattaa Messureittiä. Samaan aikaan hän edelleen jatkoi karjalauman ohjaamista erinomaisella tarmokkuudella. Minä olisin jo saattanut luovuttaa, mutta Mies ei. Hän jatkoi neuvotteluja Tehtävän saaneet messutytön kanssa ja ilmoitti, että hän ei aio kiertää turhan takia hirveää matkaa. Lopulta messutyttö lannistui ja saimme poiketa Messureitiltä.

Minä ymmärrän messutyttöä. Hän oli siellä töissä ja hän oli saanut Tehtävän. Hän osoitti kunnioitettavaa sinnikkyyttä ja tarmoa Tehtävän suorittamisessa. Sitä henkilöä, joka Tehtävän oli antanut, en ymmärrä. En yksinkertaisesti voi käsittää mitä järkeä on saada kaikki ihmiset kiertämään ne talot samassa järjestyksessä. Mikä on se kollektiivisuuden vaatimus, joka vaatii ihmisten sumputtamisen laumaan, joka velloo ja jonottaa talosta taloon? Suurin osa messuvieraista saapuu aamupäivällä. Jos he kaikki kulkevat samaa Messureittiä ja katsovat samat talot samassa järjestyksessä, niin on selvää, että Messureitin alkupään taloissa ei iltapäivällä ole ketään ja päinvastoin.

Ehkä Mies ja minä olemme hankalia messukävijöitä. Me kun emme suostu olemaan ajattelematta, olemaan muodostamatta omia reittejä ja suunnitelmia. Tekeekö se meistä asuntomessujen rebellejä?

2004-07-24T13:51:00.000+04:00

Viime kesänä havaitsin puutarhassa, että karviaispensaat ja juhannusruusu tarvitsevat tukea. Päätin siis tehdä tukikehokot.

Menimme Miehen kanssa sellaiseen paikkaan, josta saa ostaa puutavaraa. Minun vaatimusestamme ostimme listaa. En halunnut, että pensastuista tulee tikkuja sormiin, ne täytyi siis rakentaa höylätystä puusta. Halusin myös pensastukien olevan sirot, joten listan tuli myös olla kohtalaisen ohutta. Löysimme etsimäni. Olin ottanut etukäteen mittoja pensaista ja sahasimme listat oikean pituisiksi, sillä tavalla ne oli myös huomattavasti helpompi kuljettaa kotiin.

Listat täytyi maalata, sillä en halunnut, että tukikehikot irvokkaasti paistaisivat pensaista, vaan halusin sävyttää ne pensaiden runkojen värisiksi. Menimme siis ostamaan maalia tai puunsuoja-ainetta tai jotain. Rautakaupassa myyjä suositteli erästä sanoen sen soveltuvan erittäin hyvin puutarhakalusteiden suojaamiseen. Mies sanoi, että sen tyyppiseen käyttöön sitä etsimmekin. Myöhemmin hän kertoi minulle, että ei todellakaan ollut kehdannut sanoa myyjälle, että aioimme maalata pensaiden tukikeppejä. Etenkään sen jälkeen kun olin valinnut oikeaa sävyä vähintään vartin.

Kotona Mies ystävällisesti teroitti kirveellä maahanpainettavien keppien päät. Minä maalasin tikut oikean sävyisiksi. Sitten oli aika rakentaa ne kehikot. Olin tehnyt huolellisen suunnitelman siitä, miten naulaan rimat kehikoksi niin että siitä tulee kaunis kokonaisuus. Olin katsellut joitakin tukikehikoita muissa puutarhoissa ja nähnyt varoittavia esimerkkejä siitä miten naulataan tikut ikäänkuin sikinsokin sekaisin. Meidän tukikehikoistamme tulisi symmetriset ja tasapainoiset.

Aloin kokoamistyön. Ensimmäinen suunnitelmani oli täysi susi. Tikut eivät pysyneet yhdessä. Tein toisen suunnitelman. Edelleen sama ongelma. Kun olin naulaamassa toista kohtaa, ensimmäinen irtosi. En lannistunut. Tein kolmannen suunnitelman, vaihdoin naulat erilaisiin. Lopulta, noin kahdenkymmenen erilaisen yrityksen ja kokeilun jälkeen, minun oli todettava, että en koskaan saisi tikkuja yhteen naulaamalla. Ruuvit eivät myöskään tulleet kysymykseen, koska ne olisivat halkaisseet ne sirot, ohuet listat. Ymmärsin, että listoista ei koskaan saisi koottua tukikehikoita. Kasasin pettyneenä tikut syliini ja vein ne itku kurkussa varastoon ja jätin ne sinne koko talveksi.

Tänä keväänä kaivoin tikut esiin varastosta. Käytin ne maahanpainettavat osat ja korvasin ne naulattavat vaakakepit eräänlaisella narulla. Nyt meidän pensaillamme on vihdoin tukekehikot, vaikka ei ihan niin hienot kuin niistä alkuperäisistä olisi tullut jos se suunnitelma olisi ollut toteuttamiskelpoinen.

2004-07-23T17:22:00.000+04:00

Nyt on sitten minustakin tullut käännynnäinen. Lopetin tällä viikolla IE:n käyttämisen ja siirryin Mozillan Firefoxiin.

Olin miettinyt asiaa jo pitkään, aina Kalamukin kampanjasta lähtien. Pinserin Samin kirjoitus kesäkuun lopussa lisäsi vettä myllyyn. Viimeinen niitti oli tällä viikolla sattunut tapaus, vaikka en edes ole varma johtuiko se käyttämästäni selaimesta. Kesken mitä intensiivisimmän surffailuni netissä, näyttöni päätti järjestää diskon, ja koneeni sekosi. Siis ihan totaalisekosi. En tiennyt, että näyttö voi villkua sillä tavalla. Puuttui vain korviin kantautuva Village People ja diskopallo katosta. Suhteeni koneisiin on mitä merkillisin, joten luulin, että olen jo nähnyt kaikki mahdolliset sekoamistavat, mutta tämä oli suurempaa kuin koskaan. IT-ummikkona päättelin, että kaikki aiheutuu IE:stä, sillä se oli ainoa auki oleva juttu.

Nyt olen täysin ihastunut Tulikettuuni. Erityisesti siihen osoitelaatikon vieressä olevaan Googletus-laatikkoon.

2004-07-21T23:39:00.000+04:00

Maanantaina aloimme suunnitella kesälomaamme. Sen vuoksi Naamioiden takana olevan kirjoittajan runo syksyn enteistä eilen tiistaina oli mielestäni aivan väärin ajoitettu, vaikka se niin kovin kaunis olikin. Nythän se kesä vasta alkaa!

Maantiedon tunneilla koulussa yritin kyllä kovasti seurata opetusta ja painaa mieleeni paikkoja ja kaupunkeja. Se ei vain jostain syystä onnistunut. Erityisesti Suomen maantieto tuottaa minulle edelleen tuskaa. Senpä vuoksi kesälomasuunnitelmia tehdessämme tarvitsin ehdottomasti avukseni kartan, jotta löytäisin mielenkiintoisia paikkoja ja kohtuullisia yöpymismahdollisuuksia muutaman suunnitelemamme pääkohteen lähistöltä. Löytämiäni kaupunkeja sitten naputtelin Googleen ja Matkailijaan.

Apuvälineenä minulla ei ollutkaan mikä tahansa kartta, vaan Peruskartasto, tuo jokaisen peruskoululaisen perusteos! Reittejä miettiessämme Mies ehdotti, että ajaisimme Kouvolan suunnalta Heinolaan asuntomessuille Jaalan kautta. Minusta ajatus oli kertakaikkisen huono. Kuusankoski - Jaala väli näytti olevan aivan hirvittävän pientä tietä. Matkahan kestäisi ikuisuuden. Mies ehdotti, että päättäisimme lopullisen reitin myöhemmin, katsottuamme vaihtoehtoja jostakin hieman enemmän ajantasalla olevasta kartasta. Tosiaan, olen saanut Peruskartaston ala-asteella. Vilkaisin etulehteä ja totesin, että Suomen sivut kartastossa ovat vuodelta 1972. Kenties tuon vuoden jälkeen on rakennettu muutama tie lisää ja paranneltukin useita. Ilmankos yhtään moottoritietä ei näkynyt ensi silmäyksellä.

Netistä luonnollisesti löytyi tuoreempi kartta ja reittihaku, joka ehdotti minulle aivan samaa reittiä kuin Mies. Kuusankoskelta Jaalan kautta Heinolaan, tosin uutta, vuoden 1972 jälkeen rakennettua tietä pitkin.

2004-07-15T14:08:00.000+04:00

Minun täytyy alkaa antaa psykoterapiaa pyykeillemme.

Meillä on pesukone, joka ei ala lingota jos pyykit ovat epätasapainossa. On harmillista mennä koneen luo ohjelman loputtua aikomuksena nostaa pyykit kuivausrumpuun vain huomatakseen, että pesukone ei ole suostunut linkoamaan epästabiilia pyykkiä. Siinä ei auta muu kuin yrittää linkousta uudelleen, mikä on kurjaa jos on ajoittanut pyykinpesun ja kuivausrummutuksen siten, että sen juuri ja juuri ehtii tehdä ennen lähtöä johonkin paikkaan.

Osaako joku suositella pyykeillemme jotakin terapiamuotoa? Auttaako pyykin epätasapainoon paremmin väriterapia vai NLP? Miten saan pyykit visualisoimaan itsensä pesukoneen rumpuun harmooniseen tasapainoon?

2004-07-08T12:09:00.000+04:00

No niin, nyt sekin on sitten todistettu. Kirjoitin eilen negatiivisen jutun siitä, miten minua nyppii kun naapurin vanha mies kävelee lenkillään meidän etupihamme läpi, ihan meidän ikkunoidemme alta. Täysin normaalissa järjestyksessä, kirjailtuani vuodatukseni loppuun, painoin ensin Preview-nappulaa tarkistaakseni kirjoituksen ja sitten Publish-nappulaa julkaistakseni sen. Kaikki tapahtui aivan niinkuin ennenkin, ihan normaalilla tavalla.

Blogini vain ei suostu julkaisemaan sitä juttua. Onko tässä vehkeessä joku negatiivisuussuodatin? Miksi kaikki muut saavat halutessaan kirjoittaa ikävistä asioista? Kyllä minullakin on siihen oikeus!

On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu. Joko se negatiivinen kirjoitus tukkii pahalla karmallaan koko blogini enkä saa mitään julkaistua ennen kuin poistan sen, tai sitten kenties blogini vain hyppää sen kirjoituksen yli ja julkaisee tämän jutun. Jäämme odottamaan.

2004-07-07T16:57:00.000+04:00

Minä tiedän, että naapurin mies on vanha. Tiedän, että hän on asunut samassa asunnossa tämän rivitalon valmistumisesta lähtien, siis yli kolmekymmentä vuotta. Tiedän, että hän on juuri kotiutunut sairaalasta. Miksi minua sitten ärsyttää niin suunnattomasti, kun hän kulkee kävelylenkillänsä meidän etupihamme läpi, aivan ikkunoidemme alta, kiertääkseen talon päätyyn?

Olenko pikkumainen? Miksi minua nyppii aivan suunnattomasti? Siksi, että se on meidän etupihamme, meidän laatoituksemme ja meidän reviirimme. Ymmärtäisin, jos se olisi ainoa tie, tai edes oikotie, mutta kun se ei ole. Ilmeisesti reitti on vain vanha tapa siltä ajalta kun naapurin veli asui tässä asunnossa 10-15 vuotta sitten.

Yritän ymmärtää. Yritän sietää. Samaan aikaan pieni ääni sisälläni kysyy miksi minun pitäisi.

Täytyy yrittää viikonloppuna kehittää joku hienovarainen ratkaisu. Istuttaa kukkia eteen tai jotain.

2004-07-05T23:19:00.000+04:00

Tänään tutustuin perinpohjaisesti pesukoneen nukkasihtiin ja erityisesti sen oikeaoppiseen takaisinasentamiseen puhdistuksen jälkeen.

Tiesittekö, että jos nukkasihdin asentaa takaisin väärin, vesi ei pysy pesukoneessa. Vesi itse asiassa virtaa melkoisella vauhdilla seinässä olevasta vedenottoliitännästä, pesukoneen läpi, nukkasihdin kautta lattialle.

Nyt tiedän nukkasihdistä ja sen tiivisteestä kaiken. Tiedän myös, että kun alkaa pestä pyykkiä heti sihdin puhdistamisen jälkeen, etenkin jos vähän on epävarma siitä saiko sen sihdin hyvin takaisin paikoilleen, ei kannata vain laittaa konetta päälle ja mennä puoleksi tunniksi muualle ja palata sitten tarkistamaan, että homma toimii.

Pesuhuoneen lattia on hyvin siisti. Se on huolella pesty. Pyykinpesuaineella.

2004-07-05T00:28:00.000+04:00

Minun mielestäni sää ei ole este, vaan puutteelliset varusteet. Näinkin sateisena kesänä on helpottavaa, että sattuu ajattelemaan näin. Muuten saattaisi moni juttu jäädä tekemättä ja kokematta.

Erityisesti nautin puutarhatöiden tekemisestä sateella. Luulen, että sillä on jotain tekemistä heinäallergiani kanssa. Esim. juhannuspäivänä olin ulkona pihallamme kaatosateessa ja pesin puutarhakalusteet ja perkasin kukkapenkin. Sadetakissa, sadehousuissa ja kumisaappaissa se oli ihan hauskaa puuhaa. Veden solina kuulosti kivalta, eikä siitepölyä lentänyt nenään vaikka kuinka pöyhi. Hyttysiäkin oli tavallista vähemmän. Tosin heti kun siirryin lähelle seinää, lensi yksi itikka huppuni sisään, ja arvatkaa kuinka vaikeaa sitä oli yrittää hutkia, kun käsineet olivat ihan sellaisessa märässä multamössössä.

Välillä unohdan, että on ihmisiä, jotka eivät koe sadetta samalla tavalla kuin minä. Olimme Miehen kanssa eräänä viikonloppuna kylässä yhdellä mökillä. Lauantai-illaksi oli suunniteltu grillaamista ja eväät hankittu sen mukaisesti. Sinä lauantaina satoi, mutta Mies ja minä emme edes ajatelleet sen estävän grillausta. Olimme ainoita. Ihmettelin, sillä eihän kyseessä ollut mikään kaatosade, joka olisi huuhtonut pihvit grillistä järveen. Ehdotin jopa sateenvarjon käyttämistä ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pitelijäksi. Se otettiin vastaan hyvänä vitsinä. En yrittänyt enempää. Söimme kaikki tavallista ruokaa. En vieläkään voi ymmärtää miksi siinä säässä ei muka olisi voinut grillata.

2004-07-02T16:35:00.000+04:00

Minulla on taas polkupyörä.

Edellisen kerran minulla oli fillari Helsingissä. Se oli joskus 80-luvun alussa saamani kolmivaihteinen vaaleansininen Nopsa. Siinä 90-luvun puolivälissä lisävarustelin pyörääni tarakalle kiinnitettävällä korilla. Samoihin aikoihin myös valveuduin ja hankin pyöräilykypärän. Töölöstä oli kiva polkea Stockalle, shoppaaminen tosin oli hieman rajoittunutta fillarikypärää ja sitä koria raahatessa. Ajelin mielelläni myös Seurasaareen, Cafe Tamminiemeen, syömään maailman suurimpia korvapuusteja ihanan vaniliakermavaahdon kanssa. Teetäkin sai juoda niin monta kuppia kun jaksoi.

Cafe Tamminiemessä olin myös Miehen kanssa ekoilla virallisilla treffeillämme. Puolitimme korvapuustin ja pullasta löytyi peukalonpään kokoinen kivi. Täysin tavoiltani poiketen en nostanut asiasta meteliä, siirsin vain kiven zenmäisen tyynenä lautasen reunalle ja kehoitin ystäväpariskuntaamme varomaan mahdollisia muita kiviä. Missä muussa tilanteessa tahansa, vastaavanlaisen tapahtuman sattuessa, olisin vaatinut uuden pullan, selityksen siitä miten kiven on ylipäänsä ollut mahdollista joutua pullaan, johdon selvityksen siitä mihin toimenpiteisiin vastaavan tapahtuman estämiseksi on ryhdytty sekä hyvityksen pullan hinnasta.

No niin, takaisin siihen pyöräasiaan. Vaaleansininen Nopsani unohtui Töölössä muutamaksi talveksi ulos ja se ruostui. Edelleen ajelin sillä hyvillä mielin, koska minusta ruoste oli vain kosmeettinen haitta. Lisäksi minun ei tarvinnut olla kovinkaan huolestunut siitä, että pyöräni varastettaisiin, se kun ei ollut houkuttelevan näköinen. Päättelyni mukaan varas ottaisi mielummin sen vieressä olevan ziljoonavaihteisen maastopyörän kuin minun ruostuneen 80-luvun kukkaseni.

Sitten taloyhtiö tilasi pihalle roskalavan, jolle asukkaat saivat heittää turhat rojunsa. Nopsani koki siinä projektissa kovan kohtalon. Pihallamme oli nimittäin myös toinen vaaleansininen, kolmivaihteinen Nopsa. Sen satula oli ihan rikki. Tuon Nopsan omistaja ilmeisesti nakkasi minun pyöräni lavalle luullen sitä omakseen. Roskalava lähti matkaan, ja huomasin fillarini olevan poissa. Se toinen Nopsa jäi edelleen pihalle rönöttämään.

Nyt minulla on taas pyörä. Keväällä taloyhtiömme täällä Tampereella tilasi pihalle roskalavan. Yhtiökokouksessa oli päätetty, että kaikki ei-kenenkään-omistamat romupyörät heitetään kevättalkoissa pois pyöräkellarista. Hyvissä ajoin kaikille asukkaille jaettiin laput, joilla kunkin piti merkitä oma(t) pyöränsä. Merkkaamattomat fillarit kannettiin sitten talkoopäivänä roskalavalle. Lavalle vietiin myös eräs oikein mielenkiintoinen Pohjantyttö-merkkinen, jonkin verran ruostunut pyörä. Siinä oli kolme vaihdetta, samaa Torpedo-merkkiä kuin vanhassa Nopsassanikin. Lukko oli auki ja avain lukossa. Dyykkasin pyörän lavalta.

2004-06-23T23:20:00.000+04:00

Arkiaamuina syömme aamiaista yleensä siinä kahdeksan kieppeillä. Useimpina aamuina, nostaessani katseen puurolautasesta ikkunaan, näen sätkäjengin sauvakävelylenkillä. Niin on ollut jo kevättalvesta lähtien.

Sätkäjengin alkuperäisjäsenet ovat kaksi perussuomalaista duunarimiestä, verkkaripuvuissa, lippikset päässä. Jos olet katsonut tv:stä "Paristoa" ja muistat ne raksatelineellä korkeuksissa istuvat duunarit, tiedät täsmälleen mitä tarkoitan.

Sätkäjengi ohittaa meidän talomme verkkaista vauhtia kävelysauvoilla survoen, sätkä huulessa roikkuen. Yhdistelmässä on jotain hyvin absurdia. Olen melko varma, että sauvakävely on laji, jota he eivät itse ole löytäneet, vaan puuha, johon lääkäri/vaimo/terveydenhoitaja on heidät puolipakottanut.

Viime aikoina sätkäjengin toista perustajajäsentä ei ole enää lenkeillä näkynyt. Hänen tilalleen on tullut pari muuta, keskiluokkaisemman näköistä, tuulipukuihin sonnustautunutta herrahenkilöä. Molemmat vielä jopa ilman sätkää. Ensin huolestuin. Nyt olen päättänyt, että kyse on vain siitä, että se toinen perustajajäsen on muuttanut toiselle paikkakunnalle, ei mistään sen vakavammasta.

2004-06-16T20:38:00.000+04:00

Tietyissä asioissa minuun on ihan älyttömän helppo vaikuttaa. Luin Visukintun perjantaina 11.6. kirjoittaman blogimerkinnän Leafin lakritsisekoituksesta, ja arvatkaapa mitä tänään tarttui ruokakaupassa mukaan. No tietysti se Leafin lakusekoituspussi. Visukintun blogiin kommentoineen Helmen kokemuksista viisastuneena osasin jo kaupassa pussia valitessani erityisesti varmistaa, että pussissa on myös niitä salmiakkitäytteisiä lakuja, jotka ovat herkkuani. Nyt olen syönyt yli puoli pussia ja vähän kuvottaa.

2004-06-11T16:12:00.000+04:00

Sain eilen kohtauksen nimeltä Ihana Kodin Hengetär. Olin tekemässä lihapullia mökkikylään mukaan otettaviksi kun muistin, että kuivahiivaa oli jäänyt pizzataikinasta yli. Koska avattu kuivahiivapussi säilyy käyttökelpoisena vain rajoitetun ajan ja uunikin oli jo valmiiksi lämpimänä, päätin tehdä loppuhiivalla jotain. Mieleeni piirtyi välittömästi kuva kodista, johon Mies palaa raskaan työpäivän jälkeen ja jonka ovella herkullinen voisilmäpullan tuoksu kohtaa hänet, ja kaikki päivän rasitukset pyyhkiytyvät hänen mielestään minun liihoitellessani keittiöstä toivottamaan hänet tervetulleeksi.

Mutta ensin piti tehdä ne lihapullat. Juuri kun olin niitä vasta pellille pyörittelemässä Mies tuli kotiin, tuntia normaalia aikaisemmin. Siinä kuvitelmani sai ensimmäisen kolauksen. Mutta ei se mitään. Kerroin innoissani, että kohta teen vielä voisilmäpullia.

Kun toinenkin pellillinen lihapullia oli uunissa, aloin etsiä keittokirjasta voisilmäpullien ohjetta. En ole ikinä tehnyt niitä, kuten en kai mitään muitakaan pullia, mutta löysin kirjasta kohdan, jossa kerrottiin, että peruspullaan tökätään vaan sormella sellainen kuoppa, johon tungetaan voita ja päälle vähän sokeria. Kuulosti aika yksinkertaiselta.

Sitten piti vielä löytää se ohjeen alkuosa. Selasin pari sivua taaksepäin ja siellähän se oli. Pulliin tarvittiin mm. maitoa, hiivaa, jauhoja,.... ja kananmunia! Mutta meillä ei milloinkaan ole kananmunia kotona! Toinen kolaus. Voisinko kenties kuitenkin tehdä pullia, mutta ilman kananmunia? Miksi keittokirjoissa ei lue miksi luetellut ainekset tarvitaan, jotta jokainen voisi itse päättää tarvitaanko ne todella ihan kaikki?!!!

Sitten aloin lukea ohjetta. Siinä oli kaksitoista kohtaa!!! Ensin piti vaivata, sitten kohottaa ja sitten taas vaivata pois jotain ilmakuplia ja sitten taas kohottaa.... Kaikella vaivaamisella, kohottamisella ja leipomisella ei tuntunut olevan loppua. Ei siis voi olla noin vaivalloista tehdä yksiä pullia! Kaksitoista kohtaa!!! Itse asiassa viisitoista, kun laskee mukaan kuoppien tökkimisen ja täyttämisen. Hirveä vaiva niin yksinkertaisesta herkusta!!! Ei mikään ihme, että en koskaan leivo, siihenhän tarvitaan näköjään kokonainen päivä!!! Miten kukaan koskaan ehtii leipoa?!!!

Yht'äkkiä huomasin, että Suloinen Kodin Hengetär oli jossain matkan varrella muuttunut Tuohtuneeksi Fanaatikoksi miehen seuratessa tilannetta lievästi huvittuneena. Kysyin, olisiko hän hirveän pahoillaan jos en tekisikään niitä voisilmäpullia, koska siihen näköjään menisikin koko ilta vaivatessa ja kohottaessa. Hän vastasi ettei olisi lainkaan pahoillaan. Hän lisäsi vielä jostain syystä, että jos leipominen tarkoittaisi koko illan jatkuvaa vaahtoamista ja mutinaa, hän oikeastaan mielummin olisi ilman voisilmäpullia.

Laitoin pakastimesta uuniin paistumaan kaksi Vaasan Kotiuunin toffeepullaa ja keitimme kahvit. Kuivahiivapussin käytämme loppuun ensi viikolla. Teemme pizzan.

2004-05-27T17:21:00.000+04:00

Katsomme Miehen kanssa Suurta Seikkailua. Minusta on hauskaa, että lähetysaika on tänä vuonna inhimillisempi. Edellisinä vuosina valvominen Kymmenen Uutisten jälkeen on tehnyt minulle tiukkaa.

Toissailtana oli jotain hässäkkää, emmekä ehtineet tv:n eteen oikeaan aikaan. Ei se mitään. Päätin nauhoittaa jakson saman Seikkailun aikaisemman, jo katsotun jakson päälle. Ette usko minkälaista camp-huumoria siitä syntyi. Videossa kun oli jokin omituinen vika, joten kuva tuli talteen, ääni ei. Olimme tosin hieman väsyneitä katsoessamme taltiointiani, mutta efekti oli riemastuttava. Nauhalla oli oikea aihe, mutta kuva yhdestä jaksosta, äänet toisesta. Ylimmillään ilo oli niissä kohdissa, joissa kuva ja ääni olivat synkassa. Esim. juontajan katsoessa kameraan sanoen "No mie valitsin tuon Eevan kun se on sellainen tomera".

2004-05-25T14:27:00.000+04:00

Työttömyyteni aikana minua on ehdottomasti eniten kummastuttanut Työvoimatoimiston minulle antama Työnhakijan omakuvaus -lomake. Täyttöohjeessa luki: "Kirjoita kuvauksesi niin, että se antaa kokonaiskuvan osaamisestasi, erityistaidoistasi, työkokemuksestasi ja kiinnostuksistasi. /.../ Tee siitä napakka ja ytimekäs markkinointikirje!" Mieluiten omakuvauksen sai täyttää netissä, olinhan saanut käyttäjätunnuksen ja salasanan henkilökohtaiseen verkkoasiointipalveluun. Toinen vaihtoehto oli raapustaa hengentuote lomakkeelle, josta sitten Työvoimatoimiston virkailija naputtaisi sen koneelle.

Erityistaitolomakkeet A ja B, jotka piti ehdottomasti palauttaa täytettyinä alkuinfotilaisuudessa olivat jo surrealistiset. Tokihan markkinoinnin ammattilaisen tulee täyttää lomake, jossa kysytään omaako kokemusta mm. pillihitsauksesta, paikkahitsauksesta, pulverihitsauksesta, karjataloudesta, lomittajana toimimisesta, siipikarjan hoidosta ym. Ymmärrän, että lomakkeiden tulee olla mahdollisimman monipuolisia, mutta toiseen en saanut tuherrettua ainuttakaan rastia. Kas kun en ole lypsänyt, toiminut asfalttimiehenä, ollut instrumenttihoitajana, eikä minulla ole leikkaussalikokemustakaan kuin korkeintaan potilaana. En myöskään osaa murskata kiviä, käyttää betonimyllyä tai sorvata. Joillakin aloilla lomakkeet antavat varmasti todella kullanarvoista tietoa, mutta voisiko ne antaa täytettäviksi vain niiden alojen töitä etsiville?

Ilmeisesti Erityistaitolomakkeissa havaittuja puutteita paikkaamaan on luotu tämä fantastinen Työnhakijan omakuvaus -lomake. Molemmat tapaamani virkailijat suosittelivat lämpimästi lomakkeen täyttämistä. Parasta omakuvauksessa oli se, että sen sai näkyviin Työvoimatoimiston sivuille nettiin, josta työnantajat voivat sen lukea etsiessään työntekijää. Kuvauksia kuulemma käytettiin ja luettiin todella paljon. Kaikkia paikkojahan ei ilmoiteta avoimiksi! Omakuvaksen avulla voisin siis konkreettisesti edistää työllistymistäni ja löytää niitä paljon puhuttuja piileviä työpaikkoja.

Suhtauduin varauksella omakuvaukseen ja kysyin kuinka moni työnantaja käy noilla nettisivuilla ja kuinka moni työnhakija on saanut esim. viimeisen vuoden aikana sitä kautta työpaikkansa. Vastaus oli pudottaa minut tuolilta. Työnantajat eivät rekisteröidy katsellessaan työnhakijatietoja. Omakuvausten lukeminen ei vaadi käyttäjätunnuksia tai salasanaa, ne ovat siellä aivan kaikkien luettavissa. Koska rekisteröitymistä ei vaadita, ei ole myöskään olemassa mitään tietoa siitä kuinka moni työnantaja sivuja todella käyttää, saati siitä, kuka omakuvauksia lukee. Siellä ne ovat, ne napakat ja ytimekkäät markkinointikirjeet, joista ilmenee koulutus-, kielitaito- ja työkokemustiedot, hakijan kaikkien yhteystietojen kanssa, kaiken kansan nähtävillä. Arvatkaa olenko täyttänyt Työnhakijan omakuvaus -lomaketta? Jokin oikeus yksityisyyteen tulee ihmisellä sentään olla.

2004-05-17T15:10:00.000+04:00

Mitä ihmettä???!!! Blogini on Pinserin listalla tänään päivitettyjen joukossa vaikka minä en ole tehnyt mitään.

Hetken olin todella ymmälläni kunnes keksin, että joku on varmaankin käynyt siellä kommentoimassa. Käyttänyt uutta kivaa kommentointiominaisuutta, joka muuten luvalla sanoen on aika tönkkö. Lukijalla täytyy olla todella palava halu kommentoida, niin monta klikkausta vaatii päästä siihen ruutuun mihin voi palautteensa kirjoittaa. Typeryyden huipentuma mielestäni on se, että kommentoijaa pyydetään rekisteröitymään tai valitsemaan vaihtoehto anonyymi kommentointi. Miksi kummassa kukaan haluaisi rekisteröityä? Minä ainakin valitsisin anonyymin vaihtoehdon ja kirjoittaisin nimeni haluamassani laajuudessa kommenttini loppuun. Mutta kenties olen rajoittunut. Kun kommentoin muiden juttuja, teen sen Ninana, en Omituisena teenkeittäjänä.

Tässä on taas yksi todiste siitä, että nälkä kasvaa syödessä. Vielä viime viikolla olin innosta ymmyrkäisenä saatuani kauan kaihoamani kommentointimahdollisuuden blogiini. Nyt olen siihen (tai siis lähinnä sen kökköyteen) jo tyytymätön. Kiistaton tosiasia on kuitenkin, että se ei ole lainkaan niin sulava kuin joissakin muissa blogeissa. No, niin kauan kuin jatkan suloisen tietämätöntä elämääni bitti-idioottina, voin vain tyytyä tarjolla oleviin vaihtoehtoihin ja olla onnellinen edes jonkinlaisesta kommentointisysteemistä.

Kukaan ei muuten ollut kommentoinut. Blogini oli ihan itsekseen pompannut päivitettyjen listalle. Kurjaa. Toivottavasti moinen meno ei jatku, en pidä ihmisten huijaamisesta.

2004-05-13T23:29:00.000+04:00

TuoToin Heli on löytänyt blogiinsa suorastaan hypnoottisen t-paidanviikkausvideon. Eilen illalla oli sopivasti luppoaikaa ja Miehellä kasa pestyjä t-paitoja, jotka piti viikata kaappiin. Meidän oli ihan pakko kokeilla....... Aluksi saimme aikaan kummallisia t-paidasta tehtyjä mönttejä. Viikatuiksi niitä ei voinut kutsua parhaalla tahdollakaan tai edes oikein suurella mielikuvituksella. Sitten pikkuhiljaa pääsimme jyvälle. Videon taidonnäytteeseen emme tosin aivan yltäneet. Syytämme puuvillaisia, pesussa hieman virttyneitä epäsymmetrisiä t-paitoja. Lopetamme tähän, ajoissa.

2004-05-12T09:48:00.000+04:00

Bloggeriin oli tehty muutoksia, kaikki näytti aivan erilaiselta. Näkömuistin omaavalle se aina tuottaa hieman hankaluuksia alussa. Havaitsin taas kerran harvoin lukevani otsikkotekstejä ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Hahmotan kaiken visuaalisesti, paikkojen ja ulkonäön perusteella. Kirjaudun sisään oikealle alareunaan, sitten painan oranssia ja sinistä nelikulmiota, sen jälkeen keskelle ruutua ja taas sinistä jne, jne. Päätin olla ärsyyntymättä, olihan uusi ulkonäkö niin paljon kauniimpi, pyöreämpi, hiotumpi. Kyllä se käyttökin nopeasti rutinoituisi. Kirjautuisin tästä lähtien sisään yläreunassa, sitten painaisin vihreää jne.

Eilen illalla luettuani blogeja aloin toivoa parasta. Siellä täällä näkyi viittauksia Blogger-blogien parantuneeseen ulkoasuun. Olen aina pitänyt blogini ulkonäköä jotenkin kökkönä. Etenkin, kun oranssi ei kuulu mieliväreihini. Mitään en asialle kuitenkaan bitti-idioottina ole voinut tehdä. Minun huippusaavutukseni oli se, että olin kyennyt päättelemään miten saan vasempaan sivupalkkiin näkyviin linkit joihinkin säännöllisesti lukemiini blogeihin. WAU!

Menin siis toivorikkaana katsomaan josko valmiita template-vaihtoehtoja olisi tullut lisää. Siellähän oli vaikka kuinka monta uutta ja kaunista! Oranssi on enää vain muisto ja blogini on kauniin merellisen siniharmaa. Loihtimani linkit ja sähköpostiosoitteeni vasemmassa sivupalkissa tosin hävisivät, mutta se on pientä. Niiden sijaan sain kauan kaipaamani kommenttimahdollisuuden joka kirjoituksen alle. (Ainakin luulen niin.) Nyt esteetikko on onnellinen.

2004-05-10T14:42:00.000+04:00

Ilmeisesti kaikissa Kunnollisissa Kokouksissa on aina hauska (sic) yhteinen aktiviteetti, käsittääkseni kohottamassa yleistä tunnelmaa ja parantamassa yhteishenkeä. Parhaimmillaan siinä todella onnistutaankin. Ohjelma on hyvin suunniteltu ja osanottajien erilaiset lähtökohdat huomioitu. Kaikilla on aidosti hauskaa. Pääsee myös kenties tekemään jotain, joka ehkä muuten olisi jäänyt kokematta ja näkemättä. Pahimmillaan..., pahimmillaan se voi olla mitä tahansa.

Eräänä talvena meillä oli kolmen päivän kokous. Yhden iltapäivän kohdalla ohjelmassa luki "Yhteinen aktiviteetti: kokoontuminen respassa, ulkoiluvaatteet päälle". Kävelimme järven rantaan. Ilma oli pilvinen, tuuli puhalsi ja jään päällä oli 15 senttiä vettä. Rannalla meidät jaettiin kahteen ryhmään. Toiset aloittaisivat ajamalla mönkijöillä mudassa ja toiset pilkkisivät. Me pilkkiryhmäläiset kävelimme järvenselälle valmiiksi porattujen reikien luo, jokaisella oma pilkkionki kädessä. Reiät oli sijoitettu kauas toisistaan, jutella ei voinut. Siellä sitten seisoa törötimme kukin oman pilkkinsä kanssa. Kalaa ei tullut. Ensimmäiset 5 minuuttia se oli eksoottista. Sitten se oli vain äärimmäisen tylsää ja puuduttavaa. Kokeneimmat kokouskävijät olivat tajunneet ottaa kännykkänsä mukaan.

Eräänä toisena talvena oli tiiviin useamman päivän kurssin jälkeen illalla myöhäinen ruokailu, joka venähti hieman pidemmälle yöhön. Aamupala ei kaikille sen seurauksena maistunut. Aamiaisen jälkeen laitettiin kamat kasaan, porukka bussiin ja ajettiin tunti tai kaksi seuraavaan paikkaan. Siellä nämä nälkäiset ihmisraukat laitettiin yllättäen hiihtämään 30-35 kilsaa (eväänä kullekin yksi pulla) minkä jälkeen oli sauna ja sitten vihdoin kauan kaivattu ruokailu.

Olen myös kuullut eräästä kokouksesta, jossa yhteisen iltapäivän temppurataan kuului mäki, joka piti kiivetä ylös. Ei heti kuulosta kovin haastavalta, mutta mäki olikin päällystetty muovilla, jonka pinta oli liukastettu saippuavedellä. Lisäksi kullekin kiipeäjälle laitettiin valjaat, jotka kuminauhalla vetivät häntä taaksepäin. Tuloksena oli yksi vakava luunmurtuma, jonka seurauksena juuri rekrytoity työntekijä oli heti uransa alussa vuoden sairaslomalla.

Yhdessä kevätkokouksessa aktiviteetti alkoi yllätyksenä "keskeyttäen" virallisen ohjelman. Meidät briefattiin, jaettiin ryhmiin ja vietiin suorittamaan tehtävää linnan/kartanon uumeniin. Kaikki oli erinomaisesti järjestetty ja loppuun asti ajateltu. Sottaisiin puuhiin oli varattu hupulliset kokovartalohaalarit vaatteita suojaamaan. Siitä seikkailusta jäi hyvä mieli.

Ymmärrän, että ihmiset ovat hyvin erilaisia ja kaikkia on aivan mahdoton mielyttää samalla yhteisellä ohjelmalla. Kyseenalaistan kuitenkin hurjimmat temput ja yltiöpäisimmät aktiviteetit. Tai kuten eräs entinen työkaverini sanoi: "En suostu kiipeämään puunlatvaan tai laskeutumaan köyden varassa jyrkännettä, vaikka se muka tekisi minusta maailman huonoimman tiimin jäsenen. Minä voin ajatella itse."

2004-05-01T22:08:00.000+04:00

Harmittaa. Menin eilen vappuaattona ruokakauppaan Lielahden Citymarkettiin kello kolme iltapäivällä aikomuksenani ostaa vappuherkut. Miten kävikään? Sekä sima että tippaleivät olivat loppu. Siideriä ja olutta oli kyllä tarjolla noin tsiljoonaa sorttia, mutta simaa ei todella löytynyt pullollistakaan.

Ei se mitään, ajattelin. Menin hakemaan Miehen töistä ja suunnistimme yhdessä Pirkkalan Citymarkettiin. Ei simaa tai tippaleipiä sielläkään. Sen sijaan olisi löytynyt kyllä kolmekymmentä eri olutlaatua ja sata siiderivaihtoehtoa, mm. kotimaista Pirkka-siideriä.

Kotimatkalla poikkesimme vielä K-supermarket Länsitorille. Sieltä löysimme kaksi tippaleipää, joista toinen oli murusina. Sima sieltä oli myyjän mukaan loppunut jo edellisenä päivänä. Siideriä ja olutta kyllä löytyi hyllyt ja korit notkuen. Ostimme sen viimeisen paketin tippaleipiä.

Kysyin yhdessä näistä kaupoista syytä siihen, että simaa oli varattu/tilattu aivan liian vähän. Saamani nerokas vastaus oli: "Kyllä sitä ihan tarpeeksi otetaan myyntiin." Hmmm. Miten tavaraa voi olla tarpeeksi jos se kerran loppuu kesken ja ihmisille myydään ei oo'ta vappuaattona?

Pohdin myös ruokakauppojen roolia; onko enää kyseessä koko perheen kauppa? Vai kuvastaako valikoima kauppojen asennetta ja arvomaailmaa? Alkoholillisia vaihtoehtoja on sanoinkuvaamaton määrä, yhden alkoholittoman tuotteen saatavilla pitäminen ylivoimaista.

Luulen, että teen itse simaa. Valmistuu sitten kun valmistuu, vaikka juhannukseksi tai helluntaiksi tai jotain.

2004-04-29T17:09:00.000+04:00

Luin Husiksesta artikkelin, jonka kirjoittaja oli huolissaan ruotsinkielen laimenemisesta. Tulikuuma makkara on "lämmin", ruumiit ovat "maallisia jäännöksiä" jne. Kielenkäytöstä on tullut hajutonta ja mautonta. Junissa ei enää lue "Hengenvaarallista nojata ulos ikkunasta" vaan sen sijaan "Ajattele etäisyyttä pääsi ja vastaantulevan junan välissä". Kaikin tavoin sisäsiistiä ja korrektia.

Samantyyppiseen, joskaan ei samanlaiseen, ilmiöön olen törmännyt myös suomenkielessä muutettuani Tampereelle. Sairastaessani kolmatta viikkoa poskiontolotulehdusta, keuhkoputkentulehdusta ja kuumetta, syödessäni lääkärin epätoivoissaan määräämää kolmatta antibioottikuuria tyyppiä "tappaa talossa ja puutarhassa" lisättynä yskänlääkkeellä, jonka ottamisen jälkeen vain istuin säkkituolissa hihitellen ja selittäen kaiken pyörivän hassusti, kuulin Miehen sanovan puhelimessa: "Joo, ei me nyt varmaan voida tulla sinne kahville kun tuo N on vähän kipee."

Sama tapahtui ruokapöydässä. Olin tehnyt uutta ruokaa ja kysyin syödessämme Miehen mielipidettä. Hän vastasi: "Joo, on tämä ihan hyvää". En enää tehnyt kyseistä ruokaa uudestaan, koska ymmärsin, että se ei Miehen mielestä ollut herkullista.

Myöhemmin minulle on selvinnyt että Miehen kielellä "ihan hyvää" tarkoittaa minun kielelläni "todella hyvää". Sen oppimiseen meni hetki. Oivaltamista auttoivat kirja-arvostelut, joita alkoi näkyä Sinikka Nopolan kirjasta "Ei tehrä tästä ny numeroo". Kirjaa en vielä ole lukenut.

2004-04-28T23:23:00.000+04:00

Niin se kävi. Projekti loppui ja yht'äkkiä oli aikaa tehdä kaikki. Se tarkoitti sitä, että blogeille ei enää ollutkaan aikaa, niin paljon oli muuta. Kevät tuli, minä uudistuin ja uudistin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olen käynyt kosmetologilla kasvohoidossa, tehnyt siellä hyvän päätöksen pestä kasvot ihan joka ikinen ilta vaikka kuinka väsyttäisi ja testata samalla saamiani kokeilutuotteita. Olen myös tutustunut tamperelaisiin jumppasaleihin, liittynyt jäseneksi parhaimmaksi katsomaani ja alkanut jumpata.

Lisäksi olen rikkonut juuri sopivasti pääsiäispyhien alla oikomisrautani, surrut sitä puoli pääsiäistä peläten hampaideni alkavan vinksottaa nanosekunnissa ja käynyt seuraavalla viikolla oikojalla Helsingissä korjauttamassa vauriot.

Toisen Helsingin retken tein yhdessä Miehen kanssa. Söimme jumalaisen hyvää ruokaa Trattoria il Farossa, minä kävin kampaajalla ja tutustuimme serkulleni pääsiäisen tienoilla syntyneeseen vauveliin.

Piha on myös saanut osansa tarmosta. Olen haravoinut, kitkenyt, siivonnut ja touhunnut. Ulkovarasto on nyt raivattu siellä talvella ruohonsiemenillä herkutelleiden hiirten jäljiltä.

Nyt olen palannut takaisin koneen ääreen. Ai miksikö? No, kun tällä viikolla on sellainen työprojekti.

2004-04-08T16:25:00.000+04:00

Etäprojekti loppui viime viikolla. Keskiviikkona kaikki lähti paketissa Ruotsiin. Oli todella ristiriitainen olo. Vihdoin voisi tehdä kaikkea sitä mistä kahden kuukauden, ja etenkin viimeisten viikkojen aikana oli ehtinyt vain haaveilla. Toisaalta oli haikeaa. Oli ollut hienoa tehdä sitä mihin on kouluttaunut. Hetken, aivan pienen pienen hetken tunsin jopa onnistumisen iloa. Hieno saavutus. Homma pulkassa. Hyvin meni.

Sitten iski epäilys. Tällaisen työn kirous on ilmeisesti juuri siinä, että ei ole mitään absoluuttisia totuuksia. Matematiikassa yhtälö on joko oikein tai väärin. Tässä tapauksessa ei ole yhtä ehdotonta oikeaa, on ainoastaan arvioita, jotka voi vain yrittää rakentaa mahdollisimman hyvälle perustalle. Toisaalta juuri siinä piilee työn mielenkiintoisuus ja haastavuus. Saa pohtia, analysoida ja päätellä.

Etätöitä tehdessäni huomasin yhden hyvin kiinnostavan seikan. Blogien lukeminen näytti korvaavan työkaverit. Kahden kuukauden aikana kävin kerran toimistolla ja näin ihmisiä livenä. Muut päivät vietin yksin kotona työhuoneessa. Päivän pamauksen listastani tulikin sosiaalinen työyhteisöni, jonka kanssa vietin aikaa kahvi- ja lounastauoilla (ja vähän joskus muulloinkin).

2004-03-31T23:19:00.000+04:00

Minun mielestäni riisin keittäminen ei koskaan ollut tarkkaa puuhaa. Lopputulos oli mielestäni täysin sama riippumatta siitä oliko vettä täsmälleen oikea määrä vai hieman liikaa. Jos vettä oli liian vähän, lisäsin sitä kesken keittämisen. Usein vettä oli niin paljon, että se täytyi siivilöidä pois kun riisi oli kypsää. Sitten tapasin Miehen. Joka kerta syödessämme riisiä hän totesi, että siitä tulee höyryttämällä aivan erilaista, ei lainkaan niin vetistä. Päättelin siis, että riisissä on jotain vikaa. Käsitin, että Miehen mielestä meillä syödään pahaa vetistä riisiä.

Aloitin hurjat riisinkeittosessiot. Luin ohjeet paketista, mittasin veden, mittasin riisit. Haudutin kannen kanssa ja ilman kantta. Kokeilin eri kattiloita ja eri kiehumisasteita. Ja joka kerta kun söimme riisiä Mies totesi sen olevan erilaista silloin kun se valmistetaan höyryttämällä.

Tänään tuli tavaratalon kantiskuvasto. Siellä on tarjouksessa höyrykeitin riisille. Ilahduin. Näytin kuvaa Miehelle. Katso, riisinhöyryttäjä! Mies tutki kuvaa ja esittelytekstiä ja sanoi jotain porkkanoiden höyryttämisestä. Mutta enhän minä koskaan keitä/höyrytä porkkanoita. Sitä riisiä minä ajattelin.

Selvisi, että Miehen mielestä me syömme hyvää, maukasta keitettyä riisiä. Hän ei kommentoidessaan olekaan tarkoittanut, että meidän keitetty riisimme olisi pahaa ja vetistä tai että hän haluaisi mielummin höyrytettyä riisiä. Hän on ihan oikeasti todella vain verrannut kahta eri riisinvalmistustapaa, ottamatta kantaa siihen kumpi antaa paremman lopputuloksen. Ne ovat vain erilaisia.

2004-03-25T18:46:00.000+03:00

Messuilla joutuu kummallisen joukkohysterian valtaan. Vaikka mennessä olisi aivan selväjärkinen, jo tunnin messuamisen jälkeen havaitsee täyttävänsä kaiken maailman arvontakuponkeja silmät kiiluen.

Ammattimessuilla pääsee helpolla. Arvontakuponkien täyttämisen vaivalta säästyy kokonaan kun varaa käsilaukkuun kunnon nipun käyntikortteja. Kollega oli kerran varustautunut myös nitojalla, jolla hän kiinnitti korttinsa arvontalippuihin. Ihailtavaa tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä.

Tavallisilla, kuluttajille suunnatuilla, messuilla pitää sentään vielä kirjoittaa käsin yhteystiedot lappusiin.

Mitä tästä kaikesta jää tulokseksi? Mieletön kasa erinäisiä esitteitä ja joitakin kivoja arpajaisvoittoja.

Viimeisen vuoden aikana minua on ilahduttanut messujen jälkeen:
* Kaunis kynäsetti
* Kaksi vapaalippua elokuviin
* Lounaslahjakortti kahdelle todella viehättävässä ja korkeatasoisessa kartanoravintolassa
* Yöpymislahjakortti kahdelle keskitason hotellissa
* Risteilylahjakortti 2-4 hengelle

Lisäksi Mies on voittanut meille:
* Volvo XC90:n viikonlopuksi käyttöön
* 10 hengen vadelma-kermakakun

Messut ovat siis kaikin puolin antoisa tapahtuma. Tietoa ja uusia ideoita saa helposti kerättyä saman katon alta. Fiksuimmat näytteilleasettajat eivät tee arvontakuponkien täyttämisestä massatapahtumaa, sillä lyhyetkin keskustelut osastolla jäävät mieleen. Usein messuilla saatu fiilis yrityksestä ja henkilökemiasta vaikuttavat yllättävänkin paljon yhteistyökumppanin valintaan. Messujen jälkeen postissa tulevat arpajaisvoitot ovat kuorrutus kakussa. Ne tuovat hyvän mielen.

2004-03-22T14:14:00.000+03:00

Mikä kumma saa ihmisen katsomaan Miljonääri-Jussia? Teen nykyään sunnuntai-iltaisin seuraavan viikon ruoat valmiiksi ja ajoitan tämän kokkaushetkeni tuon ala-arvoisen tv-sarjan lähetysajankohtaan.

Inhoan koko sarjaa. Miljonääri on kökkö. Tytöt ovat kauheita. Juoni on tönkkö ja väkinäinen. Kaikki käyttäytyvät karkeasti. Ohjelma on mauton ja moukkamainen. Ja kaikesta tästä huolimatta katson. Olo on kieltämättä erittäin ristiriitainen.

En voi edes perustella katsovani ohjelmaa lempimaani Ranskan maisemien takia, niitäkin näytetään niin vähän.

Eilen aloin miettiä olenko jotenkin rajoittunut kun minua kuvotti kun "miljonääri" ja joku tytöistä suutelivat Saint-Paul de Vencessa. Suutelinhan minäkin Miehen kanssa ekoilla treffeillämme SportExpon jälkeen maaliskuun lopussa vuonna 2000. Siinä on vain se ero, että Mies ei sen jälkeen ollut kolmilla muilla treffeillä kolmen muun naisen kanssa ja suudellut heitä.

Luulen, että lopetan sarjan katselun ja alan vaikka kuunnella radiota, jopa "Sää maa-asemilla" , "Heavymetallin helmet" tai "Urheiluradio" on parempi vaihtoehto.

2004-03-21T19:16:00.000+03:00

Koen jotkut asiat hyvin voimakkaasti. Perjantain rekka-bussi -onnettomuus oli hirveä. En saanut koko päivänä mitään aikaan. Rintalastan takana oli kova puristava möykky. Maailma tuntui niin kovin epäoikeudenmukaiselta. Enkä edes tuntenut ketään mukana olleista.

Joskus voisi olla helpompaa kun ei myötäeläisi asioita niin vahvasti. Mietin miltä tuntui niistä vanhemmista, jotka olivat illalla saattaneet lapsensa bussille. Vanhemmista, jotka aamulla kelloradion mennessä päälle, kahvia keittäessään, aamuruuhkassa työmatkalla kuulivat uutisista ensi kertaa tapahtuneesta ja hitaasti tajusivat...ja alkoivat pelätä pahinta.

Entä miten rekkakuski selviää tapahtumien yli. Miten hänellä on voimaa jatkaa.

Eilen autossa ohitustiellä tuntui pahalta kun bussi lähti ohituskaistalla ohittamaan rekkaa.

Maailma on muuttunut.

2004-03-12T18:17:00.000+03:00

Joskus minua hämmästyttää miten kummallisia asioita minulle voi tapahtua, sillä en ole luonteeltani koheltaja. Olen yleensä hyvinkin hillitty ja harkitsen asioita ennen kuin teen.

Minut oli kutsuttu melkoisen muodolliseen tilaisuuteen, jossa oli tarkka pukeutumisetiketti. Minua jännitti. Olin siellä ensimmäistä kertaa, enkä tuntenutkaan juuri ketään. Päälleni olin laittanut sen pitkän tyylikkään mustan hameeni, jossa oli takana kaksi halkiota. Hame oli ostettu jo kauan sitten, mutta sen käyttämiseen ei ennen ollut tarjoutunut tilaisuutta. En yleensä edes käytä hameita, sillä viihdyn huomattavasti paremmin housuissa, mutta tässä tilaisuudessa housuasua ei voinut ajatellakaan.

Juuri ennen tilaisuuden alkua päätin käväistä vielä äkkiä naistenhuoneessa. Vielä oli pari minuuttia aikaa ja olin juonut sinä päivänä aika paljon vettä, joka nyt pyrki ulos. Menin vessaan, nostin hameen kainaloihin ja istuin. Jokin tuntui kummalta.

Niin, se hameen takakappale, jossa oli ne KAKSI halkiota, muodosti roiskeläpän tyyppisen noin 25 cm leveän kaistaleen taakse. Kaistaleen, joka oli nyt vessanpytyssä. Hilasin kankaanpalan ylös ja tarkistin vahingot: toinen kulma hieman kostea. No, onneksi mustassa kankaassa ei kosteus näy. Mitään ei ollut tehtävissä, käsienkuivaajaa ei näkynyt mailla halmeilla (sen ainoan kerran kun kyseisestä kapistuksesta olisi ollut jotain hyötyä). Luojan kiitos vessa oli hyvin siivottu, joten hame ei haissut kummalta.

Tilaisuus alkoi, eikä minua enää yhtään jännittänyt, sillä mitä muka olisi voinut sattua vielä nolompaa?

2004-03-10T15:33:00.000+03:00

Olen viime viikkoina innostunut kokeilemaan uusia ruokareseptejä, joita olen netistä kaivanut. Seurauksena on ollut sekalainen lajitelma uusia makukokemuksia, osa erittäin ilahduttavia, osa todella hirvittäviä.

Etenkin Plussa.comin yleensä niin mainiosta Pirkka-reseptihausta (vaatii rekisteröitymisen) napattu "Kirpeänsuolainen anjovispasta" oli kaiken kaikkiaan mieleenpainuva kokemus. Ohje sisälsi anjovista, kapriksia, sipulia ja sitruunaa. Sääli vain, että anjovis ainoastaan tuoksui, se ei maistunut ruoassa lainkaan. Ainoa mikä maistui oli kaprikset, eivätkä nekään hyvältä.

En usko, että säästän reseptiä vaikka ruoka osoittautuikin hyvin taloudelliseksi. Yksi annos riitti ensin kahdelle hengelle illalliseksi ja sen jälkeen vielä yhdelle hengelle lounaaksi seuraavat kolme päivää. Oli mielenkiintoista havaita miten annoskoko on suoraan verrannollinen ruoan maukkauteen. Neljäntenä päivänä olin jo keksinyt, että pasta on parempaa kun siitä karistaa kaikki kaprikset pois, lämmittää sitä mikrossa niin kauan että spagetti tulee hieman kuivaksi ja maustaa sitten reilusti mustapippurilla ja parmesanilla. Saman tuloksen (ilman kalanhajua tosin) olisi saanut keittämällä pelkkää spagettia ja syömällä sen parmesanin ja pippurin kanssa.

Toinen harmittava kokemus oli Sonera Plazan Elleistä löydetty helppo ja nopea "Pähkinäisen juustopastan" ohje. Sain taas kerran muistutuksen siitä, että oikotietä onneen ei ole. Jos haluaa hyvää, täytyy uhrata hieman aikaa ja vaivaa.

Ja mikä onkaan saanut minut hakemaan ruokaohjeita netistä? Ne alennuksella ostetut tomaattimurskapurkit, joita on aika paljon meidän jääkaapissamme.

2004-03-09T14:13:00.000+03:00

Kävin viikonloppuna suuressa kirjakaupassa. Silmiini osui nuoren myyjähenkilön rintapielessä musta nappi jossa luki "SITÄ SAA MITÄ TILAA". Ajattelin hajamielisesti, että se varmaan on kyseisen lauantaiapulaisen kannanotto asiakaspalveluun tai maailman tilaan tai mihin lie.

Sitten huomasin, että jokaisella myyjällä oli samanlainen rintanappi kiinnitettynä työasuunsa, yrityksen logolla varustetun nimilapun viereen. Kenties olen jotenkin rajoittunut, mutta asiakaspalveluhenkilöllä tuollainen rintanappi vaikuttaa suoraan sanoen v****ilulta. Sanoma minulle on: "Siis luuletko TOSIAAN, että vaivaudun hymyilemään sinulle, saati sitten etsimään jonkun kirjan, jos et ole minulle ystävällinen?!". Tuntuu kuitenkin hieman kaukaa haetulta, että kirjakauppaketju olisi aivan haistattelumielessä teettänyt henkilökunnalleen kyseiset napit. Aloin miettiä vaihtoehtoisia selityksiä.

1. Yritysjohto tai sen palkkaama konsultti on kehittänyt uuden mullistavan markkinointistrategian, jossa aikaisemmat markkinointiteoriat käännetään ylösalaisin. Lähtökohdaksi on voitu ottaa esim. vanha sääntö, jonka mukaan vaikeammin saatavista hyödykkeistä ollaan valmiita maksamaan enemmän. Kirjakauppaketju siis tekee liikkeissään olevista kirjoista vaikeammin saatavia, jolloin hintoja voidaan nostaa.

2. Asiakaskyselyn tulokset ovat osoittaneet, että henkilökunnan palveluhalukkuudessa on parantamisen varaa. Sen sijaan, että johto aloittaisi työlään ja kaiken lisäksi vielä kalliin henkilöstön motivointi- ja koulutusohjelman se on päättänyt alentaa asiakkaan odotuksia palveluhalukkuudesta. Siten seurantakyselyn tulos on parempi ja tärkeintähän on päämäärä, ei se miten siihen päästään.

3. Kirjakauppa on lanseerannut nettipalvelun, josta voi helposti tilata kirjoja kotiinkuljetettuina. Johto on päättänyt, että kustannussyistä lanseerauskampanja tehdään itse, eihän nyt mainonnan ammattilaisia tähän tarvita, nehän osaa vain laskuttaa. Kampanjan iskulause "SITÄ SAA MITÄ TILAA" korostaa nerokkaasti toimitusten virheettömyyttä ja oikea-aikaisuutta.

4. Kirjakauppa on lanseerannut yllä mainitun nettipalvelun ja päättänyt tilata lanseerauskampanjan samalta toimistolta, joka vastaa Outokummun fantastisesta uudesta logosta: OUTO KUMPU. Onhan se niin, että ei Suomesta löydy mainonnan ammattilaisia, Euroopassa ne todelliset kyvyt on.