No niin. Kauran kirjoituksen luettuani aukesi jokin nostalgiapato ja tamburiinin paukutus ei jätä minua rauhaan. Ala-asteella minulla oli aivan valtavan hieno sininen pitkähihainen froteesta valmistettu jumppapuku ja valkoiset nahkaiset jumppatossut, joiden mokkapohjissa oli kumiset liukuesteet. Erityisesti jumppapuku sai minut tuntemaan itseni urheilulliseksi. Opettaja paukutti tamburiinia sellaisella pehmeäpäisellä nuijalla ja me juoksimme tahdissa ympyrää jumppasalissa. Siitä on hienot muistot, ehkä sen vuoksi että niinä hetkinä olin jumppatunnilla hyvä. Muissa lajeissa en ollut hyvä, mutta rytmitaju on minulla aina ollut kohdallaan ja osasin siis juosta tahdissa.

Yläasteella kahdeksannella luokalla sisäliikuntatunneilleni ilmestyi kuntopallo. Se oli mielestäni maailman järjettömin kapine. Luokkatoverini suhtautuivat siihen täysin tyynesti, joten oletan että se oli esitelty heille jo seiskalla. Olin vaihtanut koulua, enkä ollut kuuna päivänä nähnyt moista. Se oli sellainen koripallon kokoinen, mutta huomattavasti painavampi pallo, jota piti nostella. Mielummin olisin nostellut puntteja, niistä saa sentään jollain tavalla otteen. Mutta ei, me nostelimme palloja. Muistaakseni joskus myös heittelimme niitä.

Yläasteella meidät myös pakotettiin suunnistamaan. Se, että metsässä oli meidän lisäksemme juoksemassa myös itsensäpaljastajia ja heitä jahtaavia poliiseja ei haitannut, ainakaan opettajaa. Hiihto samaisessa metsässä oli talvella opettajan suosikkilaji. Liikuntatunti oli keskellä päivää, joten oli aikamoinen suoritus ehtiä vaihtaa vaatteet, kävellä ladun alkuun, hiihtaista, kävellä takaisin koululle, käydä suihkussa ja laittaa itsensä kahdessa tunnissa. Siitä oli leikki ja rentoutuminen kaukana! En vieläkään ole hiihtänyt tuon jälkeen, vaikka se kenties voisi omaa tahtia suoritettuna, kaikessa rauhassa, olla ihan kivaakin.

Kouluaikaiset liikuntakokemukseni ovat siis pääosin negatiivisia. Koululiikunnan tarkoituksena tuskin on etäännyttää liikunnasta tai taata, että yksikään aikuinen ei koskaan hiihdä tai telinevoimistele. Toivoisinkin, että nykyään kouluissa liikunta olisi hieman enemmän oppilaslähtöistä, että kaikkien ei tarvitsisi suorittaa samoja asioita, että oppilaat saisivat valita. Onneksi olen vanhempana löytänyt minulle sopivia lajeja, joista aidosti nautin ja joita saan tehdä omista lähtökohdistani.

Putkiremontti lähestyy huimaavaa vauhtia ja viimeiset kahdeksan päivää olen pussittanut tavaroita. Pelkään, että tämä pakkaus- ja suojausvaihde voi jäädä päälle. Näen jo itseni kulkemassa kaupoissa tai ystävien luona mukanani muovipusseja ja teippiä, pakkaamassa kaikki käsiini osuvat kirjat ja tekstiilit kahteen muovipussiin ja teippaamassa pussit tiukasti kiinni.

Olen myös toiminut kuluttaja-aktivistina. Kävin kaupassa, joka mainosti suuresti ja näkyvästi tarjoustuotetta, joka sitten kohtaamani myyjän mukaan ei ollut ollenkaan tarjouksessa ja jota ei itse asiassa ollut edes valikoimissa. Jouduin ostamaan normaalihintaisen ja tietysti kalliimman, etenkin kun uskoin myyjää ja luulin lukeneeni tarjouksen väärin. Kotona luin mainoksen uudelleen ja totesin myyjän olleen väärässä. Minua nyppi todella. Tein kauppaan kirjallisen reklamaation netin kautta ja odotin viikon vastausta. Kun sitä ei kuulunut, soitin kauppaketjun asiakaspalveluun ja olin närkästynyt. Oletin, että asia tahdottiin jättää käsittelemättä ja toivottiin, että aika tekisi tehtävänsä. Ei, ei ja ei. Minulla oli nyt missio (ja liikaa aikaa kaikesta pussittamisesta huolimatta?). Kaupasta soitettiin minulle tänään. Soittaja pahoitteli tapahtunutta (kyseessä oli puute myyjän perehdytyksessä) ja viivettä asian käsittelyssä (katkos tiedonkulussa). Haen perjantaina kaupasta reilun hyvityslahjan, sillä "jokainen asiakas on heille tärkeä". Nyt minulla on hyvä mieli ja voin jatkossakin asioida kaupassa viikoittain, kuten ennenkin.