Migreeni on viheliäinen vaiva. Särky on hirvittävää, minulla se jyskyttää silmän takana. Kaikki äänet kuulostavat satakertaisilta, vihlovat korvia ja takovat päätä lekan lailla. Jokainen valonvälkähdys tuntuu porautuvan silmän läpi aivoihin miekan tapaan. Kipu vasaroi pään toisella puolella. Lääkkeet joskus auttavat, joskus eivät. Parhaimmassakin tapauksessa vaikutusta pitää odottaa vähintään tunti tai kaksi. Joskus harvoin migreeni menee heti kerralla pois, usein kipu jää vain hieman hillitympänä väijymään ja pamahtaa uudelleen päälle heti sopivan tilaisuuden tullen. Joskus särky on läsnä useamman vuorokauden, välillä kovempana, välillä hennompana.

Migreenissä olo on tokkurainen. Väsyttää. Luulin aluksi, että se johtuu lääkkeistä. Osittain ehkä niistäkin, mutta osittain migreenistä itsestään. Tuntuu myös ihan hiukan siltä kuin unissa, joissa yrittää juosta muttei pysty. Liikkeet ovat hieman tavallista hitaampia ja puheeseen pitää vähän keskittyä. Kirjoittaessa saattavat kirjaimet mennä kummalliseen järjestykseen. Keskittyminen on hankalaa, jopa ajattelu sattuu. Merkillisintä migreenissä ovat näköhäiriöt. On vinkeää yrittää tehdä vaikkapa Excel-taulukkoa, kun näkökentässä leijuvat mustat pallot peittävät osan taulukon soluista, niin että ei näe mitä niissä lukee. Joillakin esiintyy myös sahalaitoja, toisilla tunneleita.

Eniten minua nyppivät ihmiset jotka sanovat, että päänsärkyyn ei tarvitse särkylääkettä, reippailu raittiissa ulkoilmassa riittää. He eivät ole koskaan kokeneet migreeniä. Migreenisärky on niin kovaa, että jo ihan paikallaan oleminen ja hengittäminen on tuskallista. Ajatus siitä, että lähtisi ulos reippailemaan on migreenipotilaalla ihan yhtä kaukana kuin sellaisella ihmisellä, jolla on avomurtuma sääressä.

Migreeni on perinnöllinen juttu. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin opin tuntemaan "oman" migreenini. Vihollisen tunteminen auttaa vastahyökkäyksessä. On paljon, johon itse pystyn vaikuttamaan. En esimerkiksi milloinkaan jätä väliin aamiaista tai lounasta. Hormonaalisen migreenin vähentämiseksi olen tehnyt virityksen, jonka avulla noita "migreeniviikkoja" tulee harvemmin. Ja kun minun pitää valita a) olenko mukana pitämässä hauskaa koko juhlien ajan, juoden mehua/vettä/colaa vai b) juonko lasin viiniä/olutta/mitä tahansa alkoholipitoista juomaa ja lähden kotiin tunnin kuluttua potemaan hirveää migreeniä, ei valinta ole vaikea. Minusta juhlat ovat mukavia.

Luulin, että Diili on se syvin pohja, johon tosi-tv voi vajota. Väärin. Se on vasta alkua. Luin eilisestä Husiksesta Los Angelesilaisesta tv-kanavasta, jonka tosi-tv "Gana la Verde" eli "Voita vihreä" on saavuttanut lyhyessä ajassa miljoona katsojaa. Tuossa laatuohjelmassa kilpaillaan Green cardista, voittaja ei kuitenkaan suinkaan saa tuota himottua työ- ja oleskelulupaa, vaan hän saa vuoden ajan käyttää maahanmuuttokysymyksiin erikoistuneen juristin palveluja. Kiva. Tehtävät, joita kilpailijat suorittavat jättävät minut sanattomaksi: he mm. hyppäävät moottoritiellä rekasta toiseen, makaavat ruumisarkussa rottien joukossa ja syövät madoilla täytettyjä tacoja.

Miten pitkälle ihmisiä voi nöyryyttää tosi-tv:n voimalla? Kuinka kauan löytyy aina joku, joka haluaa saada kuuluisuutta ja päästä tv-ruutuun hinnalla millä hyvänsä? Kuinka kauan tv-yhtiöt keksivät lisää "unelmia", joita voi hyödyntää ja riistää? Kuinka kauan ihmiset suostuvat katsomaan ja sietämään olohuoneissaan tuota kaikkea roskaa?

Tehdäänkö seuraavaksi Suomessa tosi-tv vaikkapa leikkausjonossa olevista kaihipotilaista, jotka suorittavat kaikenlaisia haastavia ja hauskoja pikku tehtäviä. Hehän voisivat vaikka istua muurahaispesässä, hypätä basehypyn Meilahden sairaalan ylimmästä kerroksesta ja uittaa tukkeja. Voittaja pääsisi laserkirurgiseen leikkaukseen yksityissairaalaan?

Minua yököttää.

Jokaisella hieman pidemmällä lomalla minut valtaa tarve luoda tai askarrella jotain. Luomistani rajoittaa se tosiseikka, että piirrustus- ja maalaustaitoni on olematon. En osaa piirtää edes tikku-ukkoa niin, että joku ymmärtäisi sen olevan sellainen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen voi luoda oman taitonsa rajoissa. Kun maalaamisesta on kyse, kukat sekä abstraktit ja geometriset kuviot ovat kohtuullisen helppoja. Taitoni puutteellisuuden korvaa se into, jolla jokaiseen projektiin heittäydyn.

Toissa kesänä ostin vesiliukoiset posliini-/lasivärit ja koristelin meille naivistiset murokulhot. Eräällä joululomalla hankin kalvovärit ja tein ikkunakoristeen. Useana pääsiäisenä olen maalannut pääsiäismunia. Tänä kesänä tein lasipurkeista ja rautalangasta lyhtyjä ja koristelin ne lasiväreilläni.

Tämän kesän lasipurkkilyhtyprojektiani varten tarvitsin sopivan kokoisia lasipurkkeja. Ostin siis kaupasta pari hedelmäsosetta sisältävää Bona-purkkia. Hedelmäsose kuulosti herkulliselta. Lusikoidessani sosetta suuhuni hämmennyin. Sose oli kummallisen hyytelömäistä, ei lainkaan sellaista mitä tulee kun itse soseuttaa hedelmiä. Tutkin hetken sisällysluetteloa ja totesin syöväni päärynä-manogososeen lisäksi myös riisitärkkelystä, pektiiniä ja kaliumsitraattia. Kiva! Luulenpa, että jos minulla olisi lapsi, harkitsisin vakavasti hedelmäsoseen tekemistä itse. Ja minä kun naiivina luulin, että lastenruoat pyritään tekemään ilman kaiken maailman turhia lisäaineita.

Meillä on olohuoneessa jalkalamppu, joka valaisee ylöspäin. Se antaa kaunista, epäsuoraa valoa ja käytämme sitä paljon enemmän kuin kattolamppua. Kesällä tuo jalkalamppu meni rikki. Siihen ei enää tullut valoa ja samalla myös liukukytkimessä oleva led-merkkivalo pimeni. Olimme ostaneet valaisimen vain reilua vuotta aiemmin ja meitä harmitti.

Olin sitä mieltä, että jalkalampun tulee kestää normaalissa käytössä huomattavasti kauemmin kuin vuoden. Otin kuitin ja lampun kokoamisohjeen mukaani Citymarkettiin, josta lampun olimme ostaneet. Itse valaisinta en lähtenyt sinne raahaamaan, se on pidempi kuin minä ja siis erittäin hankala kuljettaa. Osiin en myöskään halunnut sitä vielä siinä vaiheessa ruveta purkamaan. Citymarketissa pohdittiin asiaa osastopäällikkötasolla, soitettiin jonnekin ja luvattiin, että meille toimitetaan uusi liukukytkin rikkoutuneen tilalle. He ottivat ylös yhteystietoni ja olin iloinen. Tätä se on se ystävällinen asiakaspalvelu!

Päivää myöhemmin minulle soitettiin Helsingistä, pääkonttorista. Ääni puhelimessa pyysi minua kertomaan miten valaisin on rikki. Selitin kaiken liukukytkimestä, ledistä ja siitä miten pistorasiakin on testattu ja todettu toimivaksi. Ääni sanoi, että led on vain merkkivalo ja että se ei siis millään tavoin vaikuta liukukytkimen toimintaan. Vastasin, että en valita siitä, että led ei pala, vaan siitä, että lamppu ei toimi lainkaan ja oletan siis ledin palamattomuuden viittaavan siihen, että koko liukukytkinrasia on rikki. Ääni kysyi minulta olenko vaihtanut lamppua valaisimeen. Kerroin, että olimme vaihtaneet lampun pari kuukautta ennen kuin valaisin hajosi. Edellinen lamppu kesti noin vuoden, joten lampun palamisestakaan ei voi olla kysymys. Minua alkoi ärsyttää. Miksi tuo ihminen ei voinut uskoa, että valaisin on rikki? Selitin uudelleen, että liukukytkimessä täytyy olla vikaa, kun lamppu ei syty ja ledikään ei pala. Taas minulle kerrottiin, että se led on vain merkkivalo ja sen pimeneminen ei vaikuta lampun toimintaan. Tunsin oloni jotenkin voimattomaksi. Miten saisin perille sanomani: "Liukukytkin on hajalla, sen osoittaa merkkivalon pimeys. Valaisin ei toimi, se ei mene päälle!"

Ääni puhelimessa kertoi minulle, että valaisimeen ei enää saa osia ja etenkin se pyytämäni osa on mahdoton toimittaa. Lisäksi hän totesi valaisimen olevan jo yli vuoden vanha. Hän tiedusteli minulta taas olenko kokeillut vaihtaa lamppua sen jälkeen kun valaisin pimeni. Sanoin, että en, sillä se oli tehty juuri paria kuukautta aikaisemmin. Kysyin onko hänen mielestään kohtuullista, että valaisin kestää vain hiukan toista vuotta. Tiedustelin myös onko minun tästä vedettävä se johtopäätös, että en jatkossa voi ostaa heiltä mitään huonekaluja tai muita kestotavaroita ala-arvoisen laadun vuoksi. Hän vastasi, että kyseisiä valaisimia on myyty tuhansia ja tämä on ainoa valitus, joka niistä on tullut. Ahaa, sanoin, teillä on siis laatutavaraa, mutta ne kuluttajat, jotka sattuvat saamaan maanantaikappaleen, jätätte siis aivan oman onnensa nojaan. Nyt olin jo todella vihainen.

Ääni puhelimessa sanoi, että hän lähettää minulle postissa kaksi lamppua, joita minun tulee kokeilla valaisimeen. Jos se sittenkin olisi vain rikkinäinen lamppu. Jos siinä liukukytkimessä ei olisikaan mitään vikaa. Ensimmäinen erä päättyi tasapeliin. Minä annoin periksi ja lupasin kokeilla. Se antaisi minulle aikaa kerätä voimia seuraavaan erään. Sillä minähän tiesin, että se liukukytkin oli hajalla ja että lampun vaihtaminen ei siis auttaisi pätkääkään.

Lamppujen odotusajan käytin hyödyllisesti. Mies etsi netistä linkkejä kuluttajavirastoon ja kuntien kuluttaja-asiamiehiin ja perehdyimme yhdessä kuluttajan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Luin myös Finlexistä koko Kuluttajansuojalain.

Lamput tulivat tänään. Naureskelimme Miehen kanssa pakettia avatessamme ja sanoimme toisillemme, että kai se nyt on pakko kokeilla. Voidaan sitten soittaa ja sanoa, että testattu on ja aloittaa toinen erä. Vaihdoimme toisen saamistamme uusista lampuista valaisimeen ja laitoimme töpselin seinään. Valaisin toimi! Jopa led-merkkivalo paloi taas!

Nyt minun täytyy enää soittaa sinne Helsinkiin pääkonttoriin ja sanoa, että ei siinä liukukytkimessä sitten ollutkaan mitään vikaa. Että se olikin vain palanut lamppu.

Kävimme eilen Heinolassa asuntomessuilla. Olin ostanut etukäteen lehden, jossa oli kaikkien talojen pohjapiirrokset arkkitehdin kommentoimina. Lueskelin lehteä viikonloppuna ja ehdotin Miehelle, että menisimme sitten messuilla ihan ensin katsomaan kaikkein mielenkiintoisimmat talot, jotta varmasti jaksaisimme hieman keskittyä niihin. Päätimme siis suunnata heti aluksi messualueen keskellä sijaitseviin taloihin 33, 34, 28 ja 23.

Saavuimme messuille ennen puoltapäivää. Heti astuttuamme portista sisään kohtasimme tomeran messutytön, joka ohjasi ihmislaumaa Messureitille. Laumauduimme kahdeksi sekunniksi. Muutaman askeleen ja yhden ajatuksen kuluttua ymmärsimme, että meitä johdatetaan väkisin katsomaan taloja numerojärjestyksessä. Katsoimme ympärillemme ja totesimme, että kävelemällä hieman eri suuntaan kuin muut, Messutoimiston ja Muksulan ohitse menevää kulkuväylää, pääsemme kätevästi keskelle messualuetta, juuri sinne minne olimme suunnitelleetkin. Meidän piti vain ohittaa karjalaumaa ajava tomera messutyttö, joka oli saanut Tehtävän.

Kävellessämme kohti Messutoimistoa messutyttö kysyi erittäin vaativaan sävyyn voiko hän auttaa meitä. Kerroimme, että ajattelimme kävellä tästä keskelle messualuetta. Se ei käynyt. Meidän piti mennä kiltisti Messureitille ja seurata sitä ja katsoa talot numerojärjestyksessä. Sanoin, että emme halua tehdä niin. Hän vaati meitä edelleen palaamaan Messureitille, josta saisimme alueesta hyvän kokonaiskuvan. Mies sanoi, että emme haluneet Messureitille, vaan halusimme päästä katsomaan taloja nro 33, 34, 28 ja 23. Tyttö sanoi, että Messutoimiston ja Muksulan ohi kulkevaa kävelytietä ei saa mennä, vaan meidän tulee noudattaa Messureittiä. Samaan aikaan hän edelleen jatkoi karjalauman ohjaamista erinomaisella tarmokkuudella. Minä olisin jo saattanut luovuttaa, mutta Mies ei. Hän jatkoi neuvotteluja Tehtävän saaneet messutytön kanssa ja ilmoitti, että hän ei aio kiertää turhan takia hirveää matkaa. Lopulta messutyttö lannistui ja saimme poiketa Messureitiltä.

Minä ymmärrän messutyttöä. Hän oli siellä töissä ja hän oli saanut Tehtävän. Hän osoitti kunnioitettavaa sinnikkyyttä ja tarmoa Tehtävän suorittamisessa. Sitä henkilöä, joka Tehtävän oli antanut, en ymmärrä. En yksinkertaisesti voi käsittää mitä järkeä on saada kaikki ihmiset kiertämään ne talot samassa järjestyksessä. Mikä on se kollektiivisuuden vaatimus, joka vaatii ihmisten sumputtamisen laumaan, joka velloo ja jonottaa talosta taloon? Suurin osa messuvieraista saapuu aamupäivällä. Jos he kaikki kulkevat samaa Messureittiä ja katsovat samat talot samassa järjestyksessä, niin on selvää, että Messureitin alkupään taloissa ei iltapäivällä ole ketään ja päinvastoin.

Ehkä Mies ja minä olemme hankalia messukävijöitä. Me kun emme suostu olemaan ajattelematta, olemaan muodostamatta omia reittejä ja suunnitelmia. Tekeekö se meistä asuntomessujen rebellejä?