Viime kesänä havaitsin puutarhassa, että karviaispensaat ja juhannusruusu tarvitsevat tukea. Päätin siis tehdä tukikehokot.

Menimme Miehen kanssa sellaiseen paikkaan, josta saa ostaa puutavaraa. Minun vaatimusestamme ostimme listaa. En halunnut, että pensastuista tulee tikkuja sormiin, ne täytyi siis rakentaa höylätystä puusta. Halusin myös pensastukien olevan sirot, joten listan tuli myös olla kohtalaisen ohutta. Löysimme etsimäni. Olin ottanut etukäteen mittoja pensaista ja sahasimme listat oikean pituisiksi, sillä tavalla ne oli myös huomattavasti helpompi kuljettaa kotiin.

Listat täytyi maalata, sillä en halunnut, että tukikehikot irvokkaasti paistaisivat pensaista, vaan halusin sävyttää ne pensaiden runkojen värisiksi. Menimme siis ostamaan maalia tai puunsuoja-ainetta tai jotain. Rautakaupassa myyjä suositteli erästä sanoen sen soveltuvan erittäin hyvin puutarhakalusteiden suojaamiseen. Mies sanoi, että sen tyyppiseen käyttöön sitä etsimmekin. Myöhemmin hän kertoi minulle, että ei todellakaan ollut kehdannut sanoa myyjälle, että aioimme maalata pensaiden tukikeppejä. Etenkään sen jälkeen kun olin valinnut oikeaa sävyä vähintään vartin.

Kotona Mies ystävällisesti teroitti kirveellä maahanpainettavien keppien päät. Minä maalasin tikut oikean sävyisiksi. Sitten oli aika rakentaa ne kehikot. Olin tehnyt huolellisen suunnitelman siitä, miten naulaan rimat kehikoksi niin että siitä tulee kaunis kokonaisuus. Olin katsellut joitakin tukikehikoita muissa puutarhoissa ja nähnyt varoittavia esimerkkejä siitä miten naulataan tikut ikäänkuin sikinsokin sekaisin. Meidän tukikehikoistamme tulisi symmetriset ja tasapainoiset.

Aloin kokoamistyön. Ensimmäinen suunnitelmani oli täysi susi. Tikut eivät pysyneet yhdessä. Tein toisen suunnitelman. Edelleen sama ongelma. Kun olin naulaamassa toista kohtaa, ensimmäinen irtosi. En lannistunut. Tein kolmannen suunnitelman, vaihdoin naulat erilaisiin. Lopulta, noin kahdenkymmenen erilaisen yrityksen ja kokeilun jälkeen, minun oli todettava, että en koskaan saisi tikkuja yhteen naulaamalla. Ruuvit eivät myöskään tulleet kysymykseen, koska ne olisivat halkaisseet ne sirot, ohuet listat. Ymmärsin, että listoista ei koskaan saisi koottua tukikehikoita. Kasasin pettyneenä tikut syliini ja vein ne itku kurkussa varastoon ja jätin ne sinne koko talveksi.

Tänä keväänä kaivoin tikut esiin varastosta. Käytin ne maahanpainettavat osat ja korvasin ne naulattavat vaakakepit eräänlaisella narulla. Nyt meidän pensaillamme on vihdoin tukekehikot, vaikka ei ihan niin hienot kuin niistä alkuperäisistä olisi tullut jos se suunnitelma olisi ollut toteuttamiskelpoinen.

Nyt on sitten minustakin tullut käännynnäinen. Lopetin tällä viikolla IE:n käyttämisen ja siirryin Mozillan Firefoxiin.

Olin miettinyt asiaa jo pitkään, aina Kalamukin kampanjasta lähtien. Pinserin Samin kirjoitus kesäkuun lopussa lisäsi vettä myllyyn. Viimeinen niitti oli tällä viikolla sattunut tapaus, vaikka en edes ole varma johtuiko se käyttämästäni selaimesta. Kesken mitä intensiivisimmän surffailuni netissä, näyttöni päätti järjestää diskon, ja koneeni sekosi. Siis ihan totaalisekosi. En tiennyt, että näyttö voi villkua sillä tavalla. Puuttui vain korviin kantautuva Village People ja diskopallo katosta. Suhteeni koneisiin on mitä merkillisin, joten luulin, että olen jo nähnyt kaikki mahdolliset sekoamistavat, mutta tämä oli suurempaa kuin koskaan. IT-ummikkona päättelin, että kaikki aiheutuu IE:stä, sillä se oli ainoa auki oleva juttu.

Nyt olen täysin ihastunut Tulikettuuni. Erityisesti siihen osoitelaatikon vieressä olevaan Googletus-laatikkoon.

Maanantaina aloimme suunnitella kesälomaamme. Sen vuoksi Naamioiden takana olevan kirjoittajan runo syksyn enteistä eilen tiistaina oli mielestäni aivan väärin ajoitettu, vaikka se niin kovin kaunis olikin. Nythän se kesä vasta alkaa!

Maantiedon tunneilla koulussa yritin kyllä kovasti seurata opetusta ja painaa mieleeni paikkoja ja kaupunkeja. Se ei vain jostain syystä onnistunut. Erityisesti Suomen maantieto tuottaa minulle edelleen tuskaa. Senpä vuoksi kesälomasuunnitelmia tehdessämme tarvitsin ehdottomasti avukseni kartan, jotta löytäisin mielenkiintoisia paikkoja ja kohtuullisia yöpymismahdollisuuksia muutaman suunnitelemamme pääkohteen lähistöltä. Löytämiäni kaupunkeja sitten naputtelin Googleen ja Matkailijaan.

Apuvälineenä minulla ei ollutkaan mikä tahansa kartta, vaan Peruskartasto, tuo jokaisen peruskoululaisen perusteos! Reittejä miettiessämme Mies ehdotti, että ajaisimme Kouvolan suunnalta Heinolaan asuntomessuille Jaalan kautta. Minusta ajatus oli kertakaikkisen huono. Kuusankoski - Jaala väli näytti olevan aivan hirvittävän pientä tietä. Matkahan kestäisi ikuisuuden. Mies ehdotti, että päättäisimme lopullisen reitin myöhemmin, katsottuamme vaihtoehtoja jostakin hieman enemmän ajantasalla olevasta kartasta. Tosiaan, olen saanut Peruskartaston ala-asteella. Vilkaisin etulehteä ja totesin, että Suomen sivut kartastossa ovat vuodelta 1972. Kenties tuon vuoden jälkeen on rakennettu muutama tie lisää ja paranneltukin useita. Ilmankos yhtään moottoritietä ei näkynyt ensi silmäyksellä.

Netistä luonnollisesti löytyi tuoreempi kartta ja reittihaku, joka ehdotti minulle aivan samaa reittiä kuin Mies. Kuusankoskelta Jaalan kautta Heinolaan, tosin uutta, vuoden 1972 jälkeen rakennettua tietä pitkin.

Minun täytyy alkaa antaa psykoterapiaa pyykeillemme.

Meillä on pesukone, joka ei ala lingota jos pyykit ovat epätasapainossa. On harmillista mennä koneen luo ohjelman loputtua aikomuksena nostaa pyykit kuivausrumpuun vain huomatakseen, että pesukone ei ole suostunut linkoamaan epästabiilia pyykkiä. Siinä ei auta muu kuin yrittää linkousta uudelleen, mikä on kurjaa jos on ajoittanut pyykinpesun ja kuivausrummutuksen siten, että sen juuri ja juuri ehtii tehdä ennen lähtöä johonkin paikkaan.

Osaako joku suositella pyykeillemme jotakin terapiamuotoa? Auttaako pyykin epätasapainoon paremmin väriterapia vai NLP? Miten saan pyykit visualisoimaan itsensä pesukoneen rumpuun harmooniseen tasapainoon?

No niin, nyt sekin on sitten todistettu. Kirjoitin eilen negatiivisen jutun siitä, miten minua nyppii kun naapurin vanha mies kävelee lenkillään meidän etupihamme läpi, ihan meidän ikkunoidemme alta. Täysin normaalissa järjestyksessä, kirjailtuani vuodatukseni loppuun, painoin ensin Preview-nappulaa tarkistaakseni kirjoituksen ja sitten Publish-nappulaa julkaistakseni sen. Kaikki tapahtui aivan niinkuin ennenkin, ihan normaalilla tavalla.

Blogini vain ei suostu julkaisemaan sitä juttua. Onko tässä vehkeessä joku negatiivisuussuodatin? Miksi kaikki muut saavat halutessaan kirjoittaa ikävistä asioista? Kyllä minullakin on siihen oikeus!

On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu. Joko se negatiivinen kirjoitus tukkii pahalla karmallaan koko blogini enkä saa mitään julkaistua ennen kuin poistan sen, tai sitten kenties blogini vain hyppää sen kirjoituksen yli ja julkaisee tämän jutun. Jäämme odottamaan.

Minä tiedän, että naapurin mies on vanha. Tiedän, että hän on asunut samassa asunnossa tämän rivitalon valmistumisesta lähtien, siis yli kolmekymmentä vuotta. Tiedän, että hän on juuri kotiutunut sairaalasta. Miksi minua sitten ärsyttää niin suunnattomasti, kun hän kulkee kävelylenkillänsä meidän etupihamme läpi, aivan ikkunoidemme alta, kiertääkseen talon päätyyn?

Olenko pikkumainen? Miksi minua nyppii aivan suunnattomasti? Siksi, että se on meidän etupihamme, meidän laatoituksemme ja meidän reviirimme. Ymmärtäisin, jos se olisi ainoa tie, tai edes oikotie, mutta kun se ei ole. Ilmeisesti reitti on vain vanha tapa siltä ajalta kun naapurin veli asui tässä asunnossa 10-15 vuotta sitten.

Yritän ymmärtää. Yritän sietää. Samaan aikaan pieni ääni sisälläni kysyy miksi minun pitäisi.

Täytyy yrittää viikonloppuna kehittää joku hienovarainen ratkaisu. Istuttaa kukkia eteen tai jotain.

Tänään tutustuin perinpohjaisesti pesukoneen nukkasihtiin ja erityisesti sen oikeaoppiseen takaisinasentamiseen puhdistuksen jälkeen.

Tiesittekö, että jos nukkasihdin asentaa takaisin väärin, vesi ei pysy pesukoneessa. Vesi itse asiassa virtaa melkoisella vauhdilla seinässä olevasta vedenottoliitännästä, pesukoneen läpi, nukkasihdin kautta lattialle.

Nyt tiedän nukkasihdistä ja sen tiivisteestä kaiken. Tiedän myös, että kun alkaa pestä pyykkiä heti sihdin puhdistamisen jälkeen, etenkin jos vähän on epävarma siitä saiko sen sihdin hyvin takaisin paikoilleen, ei kannata vain laittaa konetta päälle ja mennä puoleksi tunniksi muualle ja palata sitten tarkistamaan, että homma toimii.

Pesuhuoneen lattia on hyvin siisti. Se on huolella pesty. Pyykinpesuaineella.

Minun mielestäni sää ei ole este, vaan puutteelliset varusteet. Näinkin sateisena kesänä on helpottavaa, että sattuu ajattelemaan näin. Muuten saattaisi moni juttu jäädä tekemättä ja kokematta.

Erityisesti nautin puutarhatöiden tekemisestä sateella. Luulen, että sillä on jotain tekemistä heinäallergiani kanssa. Esim. juhannuspäivänä olin ulkona pihallamme kaatosateessa ja pesin puutarhakalusteet ja perkasin kukkapenkin. Sadetakissa, sadehousuissa ja kumisaappaissa se oli ihan hauskaa puuhaa. Veden solina kuulosti kivalta, eikä siitepölyä lentänyt nenään vaikka kuinka pöyhi. Hyttysiäkin oli tavallista vähemmän. Tosin heti kun siirryin lähelle seinää, lensi yksi itikka huppuni sisään, ja arvatkaa kuinka vaikeaa sitä oli yrittää hutkia, kun käsineet olivat ihan sellaisessa märässä multamössössä.

Välillä unohdan, että on ihmisiä, jotka eivät koe sadetta samalla tavalla kuin minä. Olimme Miehen kanssa eräänä viikonloppuna kylässä yhdellä mökillä. Lauantai-illaksi oli suunniteltu grillaamista ja eväät hankittu sen mukaisesti. Sinä lauantaina satoi, mutta Mies ja minä emme edes ajatelleet sen estävän grillausta. Olimme ainoita. Ihmettelin, sillä eihän kyseessä ollut mikään kaatosade, joka olisi huuhtonut pihvit grillistä järveen. Ehdotin jopa sateenvarjon käyttämistä ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pitelijäksi. Se otettiin vastaan hyvänä vitsinä. En yrittänyt enempää. Söimme kaikki tavallista ruokaa. En vieläkään voi ymmärtää miksi siinä säässä ei muka olisi voinut grillata.

Minulla on taas polkupyörä.

Edellisen kerran minulla oli fillari Helsingissä. Se oli joskus 80-luvun alussa saamani kolmivaihteinen vaaleansininen Nopsa. Siinä 90-luvun puolivälissä lisävarustelin pyörääni tarakalle kiinnitettävällä korilla. Samoihin aikoihin myös valveuduin ja hankin pyöräilykypärän. Töölöstä oli kiva polkea Stockalle, shoppaaminen tosin oli hieman rajoittunutta fillarikypärää ja sitä koria raahatessa. Ajelin mielelläni myös Seurasaareen, Cafe Tamminiemeen, syömään maailman suurimpia korvapuusteja ihanan vaniliakermavaahdon kanssa. Teetäkin sai juoda niin monta kuppia kun jaksoi.

Cafe Tamminiemessä olin myös Miehen kanssa ekoilla virallisilla treffeillämme. Puolitimme korvapuustin ja pullasta löytyi peukalonpään kokoinen kivi. Täysin tavoiltani poiketen en nostanut asiasta meteliä, siirsin vain kiven zenmäisen tyynenä lautasen reunalle ja kehoitin ystäväpariskuntaamme varomaan mahdollisia muita kiviä. Missä muussa tilanteessa tahansa, vastaavanlaisen tapahtuman sattuessa, olisin vaatinut uuden pullan, selityksen siitä miten kiven on ylipäänsä ollut mahdollista joutua pullaan, johdon selvityksen siitä mihin toimenpiteisiin vastaavan tapahtuman estämiseksi on ryhdytty sekä hyvityksen pullan hinnasta.

No niin, takaisin siihen pyöräasiaan. Vaaleansininen Nopsani unohtui Töölössä muutamaksi talveksi ulos ja se ruostui. Edelleen ajelin sillä hyvillä mielin, koska minusta ruoste oli vain kosmeettinen haitta. Lisäksi minun ei tarvinnut olla kovinkaan huolestunut siitä, että pyöräni varastettaisiin, se kun ei ollut houkuttelevan näköinen. Päättelyni mukaan varas ottaisi mielummin sen vieressä olevan ziljoonavaihteisen maastopyörän kuin minun ruostuneen 80-luvun kukkaseni.

Sitten taloyhtiö tilasi pihalle roskalavan, jolle asukkaat saivat heittää turhat rojunsa. Nopsani koki siinä projektissa kovan kohtalon. Pihallamme oli nimittäin myös toinen vaaleansininen, kolmivaihteinen Nopsa. Sen satula oli ihan rikki. Tuon Nopsan omistaja ilmeisesti nakkasi minun pyöräni lavalle luullen sitä omakseen. Roskalava lähti matkaan, ja huomasin fillarini olevan poissa. Se toinen Nopsa jäi edelleen pihalle rönöttämään.

Nyt minulla on taas pyörä. Keväällä taloyhtiömme täällä Tampereella tilasi pihalle roskalavan. Yhtiökokouksessa oli päätetty, että kaikki ei-kenenkään-omistamat romupyörät heitetään kevättalkoissa pois pyöräkellarista. Hyvissä ajoin kaikille asukkaille jaettiin laput, joilla kunkin piti merkitä oma(t) pyöränsä. Merkkaamattomat fillarit kannettiin sitten talkoopäivänä roskalavalle. Lavalle vietiin myös eräs oikein mielenkiintoinen Pohjantyttö-merkkinen, jonkin verran ruostunut pyörä. Siinä oli kolme vaihdetta, samaa Torpedo-merkkiä kuin vanhassa Nopsassanikin. Lukko oli auki ja avain lukossa. Dyykkasin pyörän lavalta.