Luin Husiksesta artikkelin, jonka kirjoittaja oli huolissaan ruotsinkielen laimenemisesta. Tulikuuma makkara on "lämmin", ruumiit ovat "maallisia jäännöksiä" jne. Kielenkäytöstä on tullut hajutonta ja mautonta. Junissa ei enää lue "Hengenvaarallista nojata ulos ikkunasta" vaan sen sijaan "Ajattele etäisyyttä pääsi ja vastaantulevan junan välissä". Kaikin tavoin sisäsiistiä ja korrektia.

Samantyyppiseen, joskaan ei samanlaiseen, ilmiöön olen törmännyt myös suomenkielessä muutettuani Tampereelle. Sairastaessani kolmatta viikkoa poskiontolotulehdusta, keuhkoputkentulehdusta ja kuumetta, syödessäni lääkärin epätoivoissaan määräämää kolmatta antibioottikuuria tyyppiä "tappaa talossa ja puutarhassa" lisättynä yskänlääkkeellä, jonka ottamisen jälkeen vain istuin säkkituolissa hihitellen ja selittäen kaiken pyörivän hassusti, kuulin Miehen sanovan puhelimessa: "Joo, ei me nyt varmaan voida tulla sinne kahville kun tuo N on vähän kipee."

Sama tapahtui ruokapöydässä. Olin tehnyt uutta ruokaa ja kysyin syödessämme Miehen mielipidettä. Hän vastasi: "Joo, on tämä ihan hyvää". En enää tehnyt kyseistä ruokaa uudestaan, koska ymmärsin, että se ei Miehen mielestä ollut herkullista.

Myöhemmin minulle on selvinnyt että Miehen kielellä "ihan hyvää" tarkoittaa minun kielelläni "todella hyvää". Sen oppimiseen meni hetki. Oivaltamista auttoivat kirja-arvostelut, joita alkoi näkyä Sinikka Nopolan kirjasta "Ei tehrä tästä ny numeroo". Kirjaa en vielä ole lukenut.

Niin se kävi. Projekti loppui ja yht'äkkiä oli aikaa tehdä kaikki. Se tarkoitti sitä, että blogeille ei enää ollutkaan aikaa, niin paljon oli muuta. Kevät tuli, minä uudistuin ja uudistin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olen käynyt kosmetologilla kasvohoidossa, tehnyt siellä hyvän päätöksen pestä kasvot ihan joka ikinen ilta vaikka kuinka väsyttäisi ja testata samalla saamiani kokeilutuotteita. Olen myös tutustunut tamperelaisiin jumppasaleihin, liittynyt jäseneksi parhaimmaksi katsomaani ja alkanut jumpata.

Lisäksi olen rikkonut juuri sopivasti pääsiäispyhien alla oikomisrautani, surrut sitä puoli pääsiäistä peläten hampaideni alkavan vinksottaa nanosekunnissa ja käynyt seuraavalla viikolla oikojalla Helsingissä korjauttamassa vauriot.

Toisen Helsingin retken tein yhdessä Miehen kanssa. Söimme jumalaisen hyvää ruokaa Trattoria il Farossa, minä kävin kampaajalla ja tutustuimme serkulleni pääsiäisen tienoilla syntyneeseen vauveliin.

Piha on myös saanut osansa tarmosta. Olen haravoinut, kitkenyt, siivonnut ja touhunnut. Ulkovarasto on nyt raivattu siellä talvella ruohonsiemenillä herkutelleiden hiirten jäljiltä.

Nyt olen palannut takaisin koneen ääreen. Ai miksikö? No, kun tällä viikolla on sellainen työprojekti.

Etäprojekti loppui viime viikolla. Keskiviikkona kaikki lähti paketissa Ruotsiin. Oli todella ristiriitainen olo. Vihdoin voisi tehdä kaikkea sitä mistä kahden kuukauden, ja etenkin viimeisten viikkojen aikana oli ehtinyt vain haaveilla. Toisaalta oli haikeaa. Oli ollut hienoa tehdä sitä mihin on kouluttaunut. Hetken, aivan pienen pienen hetken tunsin jopa onnistumisen iloa. Hieno saavutus. Homma pulkassa. Hyvin meni.

Sitten iski epäilys. Tällaisen työn kirous on ilmeisesti juuri siinä, että ei ole mitään absoluuttisia totuuksia. Matematiikassa yhtälö on joko oikein tai väärin. Tässä tapauksessa ei ole yhtä ehdotonta oikeaa, on ainoastaan arvioita, jotka voi vain yrittää rakentaa mahdollisimman hyvälle perustalle. Toisaalta juuri siinä piilee työn mielenkiintoisuus ja haastavuus. Saa pohtia, analysoida ja päätellä.

Etätöitä tehdessäni huomasin yhden hyvin kiinnostavan seikan. Blogien lukeminen näytti korvaavan työkaverit. Kahden kuukauden aikana kävin kerran toimistolla ja näin ihmisiä livenä. Muut päivät vietin yksin kotona työhuoneessa. Päivän pamauksen listastani tulikin sosiaalinen työyhteisöni, jonka kanssa vietin aikaa kahvi- ja lounastauoilla (ja vähän joskus muulloinkin).